Antti Kirkkala opiskelee yleistä valtio-oppia Helsingin yliopistossa.  

Republikaanien pitkään kestänyt esivaalitaival alkaa pikkuhiljaa lähestyä loppuaan. Puoluekoneiston suosikkiehdokkaan Mitt Romneyn valtavat taloudelliset resurssit ovat vähitellen tehneet tehtävänsä, sillä haastajien todelliset mahdollisuudet tulla nimitetyksi republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaaksi Floridan elokuisessa puoluekokouksessa näyttävät yhä heikommilta.

Esivaaliprosessin on tehnyt monella tapaa ainutlaatuiseksi sekä muuttunut vaalilainsäädännöllinen ympäristö että ehdokkaiden välinen dynamiikka. Vaikka Mitt Romneyta on pidetty jo kauan ennakkosuosikkina, on hänellä ollut suuria vaikeuksia vakiinnuttaa kannatustaan yli 25%:n haamurajan. Kannatusmittausten kärjessä on ollut viime kesästä lähtien hämmentävän paljon eri nimiä: Rick Perry, Michele Bachmann, Herman Cain, Newt Gingrich sekä Rick Santorum ovat kaikki johtaneet Romneyta jossain vaiheessa – joskin yleensä myös romahtaneet hyvin nopeasti. Perryn tuhosivat katastrofaaliset esitykset syksyn esivaaliväittelyissä, Cainia vaivasivat ahdistelusyytökset, Gingrichiä taas vanha poliittinen painolasti 1990-luvulta sekä kiusalliset avioerosotkut. Bachmann ja Santorum veivät sosiaalisen konservatisminsa liian pitkälle jopa republikaanien esivaaliäänestäjien silmissä, minkä vuoksi heitä ei myöskään pidetty tarpeeksi vahvoina haastajina ensi syksyä varten, jolloin esivaalien voittaja tulee kohtaamaan Barack Obaman kansallisissa vaaleissa.

Vanhan vaalilain kaatanut korkeimman oikeuden päätös Citizens United -tapauksessa käytännössä tarkoitti, että yksityishenkilöt ja suuryritykset voivat rahoittaa poliittisia kampanjoita ilman minkäänlaisia rajoituksia. Super PAC -nimellä kulkevat poliittiset kampanjaorganisaatiot ovat näyttäneet voimansa republikaanien esivaaleissa, jotka ovatkin muodostuneet eräänlaiseksi koelaboratorioksi uudelle vaalilainsäädännölle. Esimerkkinä mainittakoon Gingrichin kampanja, joka on pysynyt elinvoimaisena käytännössä vain yhden varakkaan kasinomiljonäärin lahjoituksilla. Periaatteessa Super PAC:ien tulisi olla täysin itsenäisiä toimijoita, jotka eivät saa koordinoida toimiaan tukemiensa kandidaattien kanssa. Käytännössä tämän valvominen on hyvin vaikeaa. TV:ssä pyörivät lyhyet, 30-60 sekunnin vaalimainokset ovat muodostuneet kiinteäksi osaksi modernia yhdysvaltalaista poliittista kulttuuria. Ne ovat olleet myös Super PAC:ien pääasiallinen toimintamuoto: pelkästään Gingrichin vastaiseen loanheittoon on käytetty yli 18 miljoonaa dollaria, lähinnä Romneyn ja Ron Paulin tukijoiden toimesta.

Kampanjoiden taloudelliset resurssit eivät kuitenkaan ole olleet toistaiseksi ratkaisevassa roolissa, mikä on ollut melko yllättävääkin. TV-vaaliväittelyitä on pidetty esivaalien demokratisoivana elementtinä, sillä niiden kautta useat Romneyn haastajat ovat päässeet nostamaan omaa profiiliaan. Santorum pyöritti kampanjaansa käytännössä nollabudjetilla koko syksyn ajan, kunnes hyvä menestys ensimmäisissä esivaaleissa Iowan osavaltioissa toi mukanaan uusia lahjoittajia. Gingrichin kampanja oli kesäkuun alussa romahduspisteessä, mutta vahvat debattiesiintymiset nostivat hänet gallup-johtoon joulukuussa.

Ja tässä onkin ollut näiden esivaalien erityinen tunnuspiirre: ”flavor of the month”, tilapäisesti suosioon noussut haastaja, ”anti-Romney”, joka on hetkellistä suosiota seuranneen negatiivisen TV-mainosvyörytyksen jälkeen romahtanut jälleen. Kyse on ollut pitkälti siitä, että republikaanien ruohonjuuritason aktiivit suhtautuvat hyvin skeptisesti Romneyyn, jonka poliittiset mielipiteet ovat vaihdelleet useaan otteeseen vuosien varrella. Monet republikaaniäänestäjät eivät pidä Romneyta todellisena konservatiivina, toimihan hän liberaalin Massachusettsin kuvernöörinä. Yhdysvaltalaisesta esivaaliprosessista on hyvä muistaa, että alhaisen äänestysaktiivisuuden vuoksi sitoutuneimmilla puolueaktiiveilla on suurin vaikutusvalta, minkä vuoksi poliittiseen keskustaan kuuluvan ehdokkaan saattaa olla hyvin vaikea tulla valituksi puolueen ehdokkaaksi. Tämä taas muodostuu usein ongelmaksi varsinaisissa vaaleissa, joissa liikkuvat äänestäjät ratkaisevat voittajan. Likainen ja pitkittynyt esivaalikamppailu heikentää kaikkia republikaaniehdokkaita sekä pakottaa heidät liikkumaan kohti poliittista oikeistoa, mikä antaa Obamalle mahdollisuuden esiintyä maltillisena vaihtoehtona äärilaidan edustajaksi koetulle republikaanille.

Toisaalta poikkeuksiakin toki löytyy. Demokraattien vuoden 2008 esivaalit olivat pitkä ja kova kamppailu Obaman ja Hillary Clintonin välillä, mutta kyseinen vääntö tuntui vain vahvistavan aiemmin vähemmän tunnettua Obamaa syksyn vaaleja varten. Republikaanit valitsivat samaisena vuonna ehdokkaakseen uskonnollisen oikeiston suosikin Mike Huckabeen sijasta maltillisen maineessa olleen John McCainin. Tämän vuoksi kaikkien yleissääntöjen suhteen tulisi olla varovainen; jokaisessa poliittisessa kampanjassa on oma dynamiikkansa ja kontekstinsa, eikä historiallisilla selitysmalleilla ole juurikaan käytännön arvoa. Lähes kaikki poliittiset analyytikot arvioivat vuoden 2007 loppupuolella, että seuraavan vuoden marraskuussa olisivat vastakkain republikaanien Rudy Giuliani ja demokraattien Hillary Clinton, mutta toisin kävi.

Republikaanien esivaalivääntö tulee jatkumaan ainakin huhtikuun alkupuolelle, minkä jälkeen esivaalit tullaan käymään ”winner-take-all”-metodilla, jossa siis voittaja saa kaikki delegaatit. Tämän vuoden uutuutena jotkut osavaltioista ovat myöntäneet delegaattinsa suhteellisen tuloksen perusteella, mikä on omalta osaltaan pitkittänyt prosessia. Vaikka ilmassa on ollut spekulointia esivaalien pitkittymisestä elokuiseen puoluekokoukseen asti, tai jopa uuden, ”mustan hevosen” valitsemisesta itse konventiossa, on Mitt Romney silti todennäköisesti raivannut haastajat tieltään kesään mennessä. Tällöin prosessi siirtyy uuteen vaiheeseen: varsinaiseen presidentinvaalikampanjaan. Obama ja Romney tulevat luultavasti käyttämään yhteensä yli miljardi dollaria kampanjoihinsa, mikä tarkoittaa ennennäkemättömän laajaa poliittista organisointia niin mediassa kuin ruohonjuuritasollakin. Tuolloin nähdään myös uuden vaalilainsäädännön todelliset vaikutukset kansallisiin vaaleihin sekä se, kuinka pahasti republikaanien ehdokas on kärsinyt pitkästä esivaalitaistelusta. Vaalien lopputulosta on mahdotonta lähteä tässä vaiheessa arvailemaan, sillä ulkoiset tekijät – talouden tila, potentiaalinen Iranin kriisi – saattavat muodostua ratkaiseviksi. Obama pyrkii pitkälti mukailemaan Ronald Reaganin vaalistrategiaa vuodelta 1984, jolloin Reagan voitti taantumaa seuranneista, edelleen korkealla pyörineistä työttömyysluvuista huolimatta. Talouden suunta oli tuolloin koko vuoden parempaan päin, mikä mahdollisti Reaganin positiivisen kampanjanarratiivin. Marraskuuhun on kuitenkin pitkä aika, eikä Obamalla ole mitään takuita taloudellisen tilanteen suotuisasta kehittymisestä. Viikko on pitkä aika politiikassa, kahdeksan kuukautta lähes ikuisuus.