Unkarin Orbán pyrkii valjastamaan maansa taiteen ja kulttuurin osaksi autoritääristä hallintoaan sekä sen konservatiivisen nationalistista politiikkaa. Kirjallisuuskriitikko, toimittaja Johanna Osváth pohtii, mitä seuraa, kun taiteilijat joutuvat tekemään kompromisseja riippumattomuutensa suhteen. 

“Jos kaksi elämää saisin, toisen niistä vain sinulle omistaisin”, laulaa unkarilainen indierock-yhtye Carson Coma kappaleessaan “Feldobom a követ” (“Heitän kiven”). Lyriikoissa suhde kotimaahan vertautuu vaikeaan romanssiin, joka on syöksymässä kohti tuhoa.

“Muutin viisi kuukautta sitten pois eikä ole kulunut päivääkään, etten olisi miettinyt sitä, miten paljon kotimaani sekä antoi minulle että vei minulta”, kirjoittaa musiikkivideon kommenteissa nimimerkki @evelinfalta5828. Nimimerkki @csoki8906 puolestaan toteaa, että jos muuttaisi vasta nyt pois Unkarista, kuuntelisi hän juuri tätä menomatkalla lentokoneessa.

Unkarilaisten arvostus oman maansa taidetta ja kulttuuria kohtaan on vertaansa vailla. Siksi maan pääministeri Viktor Orbánin hallituksen onnistuneet pyrkimykset rajoittaa taiteilijoiden vapautta ovat erityisen kipeää katsottavaa.

Hallintaote taiteesta ja kulttuurista

Ei liene Unkarin tilannetta kursorisestikaan seuranneelle suuri yllätys, että unkarilaisten taiteilijoiden tila toimia yhteiskunnassa on kaventunut merkittävästi Orbánin vallan aikana. 

Taiteen vapauden rajoittamisen keinot ovat häikäilemättömiä. Orbánin strategiaan on kuulunut taiteita sekä kulttuuria hallinnoivien rakenteiden keskittäminen ja sen jälkeen hallitukselle uskollisten henkilöiden istuttaminen näihin instituutioihin valtaapitäville paikoille. Maan tärkeimmät kulttuuri-instituutiot ovat siis nykyään hallituksen ja sille lojaalien henkilöiden hallinnassa. Rahoitus ohjataan näiden instituutioiden kautta sellaisille taiteilijoille, jotka luovat Orbánin oikeistokonservatiivisen Fidesz-puolueen arvojen kanssa linjassa olevaa taidetta. Monet taiteilijat tekevät riippumattomuutensa suhteen kompromisseja, sillä yksinkertaisesti tarvitsevat rahaa esimerkiksi perheilleen.

Yksi keskeisistä tavoista siirtää valtaa Fideszille on ollut julkisten organisaatioiden säätiöittäminen. Säätiöt hallitsevat nyt esimerkiksi ylivoimaisesti suurinta osaa yliopistoista ja mediasta, ja näiden säätiöiden hallituksissa istuu päättävillä paikoilla Fideszin jäseniä. 

Kun kontrolli taiteeseen ja kulttuuriin on näin rakennettu, ei tarvetta varsinaiselle sensuurille ole. Suuri osa Unkarin taidekentästä tuottaa kristillisiä ja nationalistisia perhearvoja tukevaa sisältöä. Vaikkapa museoiden näyttelyt eivät siis välttämättä ole lainkaan kehnoja – Unkarissa kyllä osataan tehdä ja arvostaa taidetta – niistä vain puuttuvat tietyt näkökulmat kokonaan. 

Muun muassa homoseksuaalisuuteen tai sukupuolten moninaisuuteen viittaavat näkökulmat on siivottu pois näkyviltä. Tähän vaikuttaa vahvasti Unkarin vuonna 2021 säädetty anti-LGBT-laki, jonka myötä esimerkiksi kirjakauppojen tulee sakkojen uhalla kelmuttaa – eli pakata läpinäkyvään, selailun estävään muoviin – lasten- ja nuortenkirjat, joissa sukupuolen tai seksuaalisuuden moninaisuutta esitetään. Tästä vuodesta eteenpäin laki ulottuu myös lasten leluihin ja peleihin. Taidenäyttelyissä tai teattereissa ei voi esittää sisältöä, jossa haastetaan sukupuolinormeja tai näytetään homoseksuaalisia hahmoja. Vaikka varsinaista tarvetta sensuurille ei ole, on viime vuosilta kertynyt muutamia surullisia esimerkkejä siitä, miten yritykset tuoda queer-näkökulmia esiin taiteessa on tukahdutettu nöyryyttävästi.

Kyse on pohjimmiltaan siitä, minkälaista suurta kertomusta Unkarista ja unkarilaisuudesta Fidesz haluaa ylläpitää. Taide on tehokas historian tulkitsija sekä kansallisidentiteetin luoja, ja sellaisena siihen osataan Unkarissa myös suhtautua. Orbánin hallinto on puhunut kiertelemättä ”kulttuurin vastavallankumouksesta” ja ”kulttuuritaistelusta”, jonka päämääränä on kansallis- ja kristilliskonservatiivisten arvojen vakiinnuttaminen. Konstruoidun taistelun vastapuolella on liberaali länsi.

Unkarilaisten kohtalo

Kansainvälisesti tunnetuimmat unkarilaiset kirjailijat, kuten edesmenneet Péter Esterházy ja (maan ainoa) kirjallisuuden nobelisti Imre Kertész, ovat siirtäneet kuolinpesänsä ulkomaille. Juutalainen Kertész, joka selvisi hengissä Auszchwitzista ja käsitteli keskitysleirien olemassaolon mahdollisuutta läpi kirjallisen tuontantonsa, vedettiin vuonna 2020 pois kansallisen opetussuunnitelman lukulistalta. Tilalle nostettiin esimerkiksi József Nyirő ja Albert Wass, joista ensimmäinen oli fasistisen puolueen jäsen ja toinen tuomittu sotarikollinen ja antisemitisti.

Ennen kuolemaansa Kertész ehti The Guardianin haastattelussa vuonna 2012 kritisoida voimakkaasti Orbánin (tällöin vielä suhteellisen uutta) hallintoa ja surra Unkarin taipumusta joutua yhä uudelleen historian väärälle puolelle: “Unkari ei ole koskaan tuntenut demokratiaa — Unkarilaiset pitävät kiinni kohtalostaan. He tulevat epäonnistumaan, ymmärtämättä miksi”.

Altavastaajan asema on riivannut unkarilaisia pitkään. Turkkilaisten valta 1500–1600-luvuilla sekä ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu Trianonin rauhansopimus, jossa Unkari menetti huimaavat kaksi kolmasosaa pinta-alastaan ja asukkaistaan, ovat molemmat edelleen vahvasti läsnä poliittisessa traumaretoriikassa. Itsenäisyyden, kristillisten arvojen ja oman kulttuurin puolustaminen on helppo perustella äänestäjille. Ennen näitä arvoja uhkasivat Turkki ja Neuvostoliitto, nyt vastassa ovat liberaali EU sekä tietenkin ei-kristillisistä maista saapuvat turvapaikanhakijat. Fideszin retoriikka onkin ollut jo pitkään pelkojen ja uhkakuvien lietsontaa.

Kertészin analyysi oli, että Unkarin demokratiakehitys jäi kesken. Unkari ei 1600-luvun jälkeen ole seisonut kunnolla omilla jaloillaan: ensin Unkari oli osa Ottomaanien imperiumia, sitten Itävalta-Unkaria ja lopulta Itäblokkia. Unkarilaiset ovat aina valmiita hurmioitumaan uudesta vahvasta johtajasta “kuin Hamelnin pillipiiparista”.

Hallituksen kulttuuri

Orbánilla on toki tilastollisesti kansan enemmistö takanaan, ja oppositio on ollut pitkään hajanainen. On kuitenkin hyvä muistaa, että Euroopan unionin raportin mukaan Unkari on ”hybridijärjestelmä ja äänestysautokratia”, joka on heikentänyt systemaattisesti oikeusvaltion perustaa ja suistunut demokratian tieltä. Äänestyskäyttäytymistä, vaalien logiikkaa ja prosesseja sekä opposition mahdollisuuksia on ohjailtu monin tavoin. Jos Kertészin sanoin Unkari ei ole koskaan tuntenut demokratiaa, ei liene ihme, että tällainen manipulaatio on ollut mahdollista.

Yleisesti jaettu näkemys on, että vaikka Orbán tulisi poliittisesti haastetuksi, hänen lonkeronsa ulottuvat niin pitkälle tiedonvälitykseen, elinkeinoelämään ja kulttuuriin, että poliittisen vallan vaihtuessa todellinen vallankäyttäjä säilyisi kuitenkin ennallaan. Kun suurimmat mediat tuhoaisivat uuden hallituksen uskottavuutta, olisi Orbánin helppo astua takaisin areenalle “turvallisena vaihtoehtona”.

Orbánia ja hänen politiikkaansa vastustavat nuoret, joita asuu eniten maan pääkaupungissa Budapestissa, näkevät Orbánin politiikan unkarilaisen taiteen ja kulttuurin vihollisena. Orbánin tukemasta taiteesta puhutaan “hallituksen kulttuurina”. Toisella puolella on riippumaton, hyvin ahtaalle ajettu kulttuuri. 

Unkarin taide-elämä koetaan tukahduttavaksi. Jos vain kansalliskonservatiivisia arvoja tukeva taide saa kotimaista rahoitusta ja arvostusta, ei taide voi kehittyä muodoissaan eikä ilmaisussaan. Ajattelen, että ilmassa leijailee isoja kysymyksiä siitä, miten Unkarin taide ja kulttuuri voi aidosti pitää kansalaisensa tyytyväisinä. Alati muuttuvassa ja tuhoa väreilevässä maailmassa tuntuu yksinomaan absurdilta, ettei taiteella olisi vapautta vastata näihin kriiseihin. Kun ovet pidetään kiinni, kulttuuri luhistuu itseensä – eikä se silloin hyödytä enää ketään. On vaikea uskoa, että rankasti taiteen vapautta rajoittamalla olisi mahdollista saavuttaa sellainen taiteellisen ilmaisun hegemonia, joka aidosti johdattaisi kansakunnan ”uuteen aikakauteen”, kuten Orbán on tärkeää tehtäväänsä kuvannut.

Suuri osa kulttuurin mahdollisuuksista myös valuu pois Unkarista. Orbánin 14-vuotisen hallinnon aikana Unkarista on muuttanut pois 324 000 ihmistä. Viime vuonna maasta muutti lähes 34 000 asukasta, mikä on korkein luku koko neljääntoista vuoteen. 16–24-vuotiaista nuorista 57 % suunnittelee muuttoa kotimaastaan kymmenen vuoden sisään. Tulevaisuutta vaivaa näköalattomuus: nuoret eivät usko (ainakaan demokraattiseen) muutoksen mahdollisuuteen. 

Visio tulevaisuudesta

Vaikka opposition epätoivo on käsinkosketeltavaa, olisi kuitenkin liian helppoa nähdä ulkopuolelta tilanne täysin toivottomana. Monet Unkarissa kulttuuria ja taiteita ylläpitävät järjestelmät, kuten tärkeimmät museot ja teatterit sekä kansallinen kulttuurirahasto, on pakotettu luopumaan riippumattomuudestaan – silti maasta löytyy paljon taiteilijoita, journalisteja, kriitikoita ja kuraattoreja, jotka pitävät yllä opposition ääntä sekä suhteita muihin Euroopan maihin.

Tuukka Tuomasjukka kirjoitti The Ulkopolitistiin vuonna 2021, kuinka oppositio jää Unkari-uutisoinnissa näkymättömiin. Taiteen ja kulttuurin saralla mekanismi on samankaltainen. Jos muualla Euroopassa tunnistetaan vain “hallituksen kulttuuri”, riippumattomien taiteilijoiden elinpiiri kapenee entisestään.

Yksi viime vuoden lempiuutisistani oli riippumattomalla 444-uutissivustolla julkaistu juttu nuorista budapestilaisista opiskelijoista, jotka ostivat maan suurimmasta kirjakauppaketjusta anti-LGBT-lain nimissä kelmutettuja kirjoja ja jakoivat niitä kadulla ilmaiseksi. Budapestissa mielenosoitetaan jatkuvasti hallituksen toimia vastaan siitä huolimatta, että kuka tahansa (jopa tavallinen rivikansalainen) voidaan nostaa Fidesz-omisteisen median tikunnokkaan ja mustamaalaamalla turmella ihmisen ura tai omanarvontunto.

Haastatellessani keväällä unkarilaista kirjailijaa László Krasznahorkaita Long Playn juttuun hän korosti, että vaikka syitä toivolle on vaikea löytää, on toivoa vaikea ravistaa ihmisen perusluonteesta. Krasznahorkai puhui maailmantilasta yleensä, mutta ajatus on sovellettavissa myös Unkarin näkymään. Parempaa ei ole näköpiirissä ja laajat, järjestelmätasolle ulottuvat vaikutusmahdollisuudet ovat olemattomat – mutta silti ihmiset löytävät puhtinsa jostakin.

Ainakin yksi toimija on taitavasti valjastanut tämän toivonkipinän hyödykseen.

Orbánin uusin poliittinen haastaja, Fideszin riveistä ponnahtanut, sittemmin keskustaoikeistolaisen Tisza-puolueen keulahahmoksi ryhtynyt Péter Magyar (jonka kannatus lähenee kyselytutkimuksissa jo Orbánin kannatusta) on ymmärtänyt luoda vastakkaisen kertomuksen Fideszin uhkakuvia maalailevalle retoriikalle. Magyar, jonka sukunimi tarkoittaa kirjaimellisesti unkarilaista, yrittää herättää positiivisia mielikuvia puhumalla tulevaisuuden modernista Unkarista. 

Magyarin politiikasta ei vielä voi sanoa paljon muuta kuin sen, että hän on onnistunut luomaan toivontäyteistä hurmosta kansalaisiin – ja samalla muuttanut radikaalisti opposition kenttää, kun äänestäjät ovat yhdistäneet voimansa Tisza-puolueen kannattajakuntaan. Tulokset nähdään seuraavissa parlamenttivaaleissa vuonna 2026.

Kuuluuko pillipiiparin soittoa tällä kertaa?

–

”Meidän pitäisi erota, mutta en aio”, Carson Coma uhkailee.

Oikeastaan ”Feldobom a követ”-kappale viittaa toiseen lauluun, jossa fantasioidaan lähtemisestä. Kistehén-yhtyeen ”Ezt is elviszem magammal” (“Tämänkin vien mukanani”) -kappaleessa laulaja László Kollár-Klemencz luettelee, mitä kaikkea vie mukanaan lähtiessään: punaisen, valkoisen, vihreän, Tonavan varrella riisutut kengät, päiväkodin ja hautausmaan. 

Unkarilaiset ymmärtävät, että ilman riippumatonta taidetta ei ole visiota tulevaisuudesta. Ja ilman tekijöitä riippumatonta taidetta ei ole.

Haavekuvistaan huolimatta tietääkseni sekä László Kollár-Klemencz että Carson Coman jäsenet asuvat edelleen Unkarissa.