Liberaalidemokratioita haastavat niin suurvaltojen erilaiset hallintamallit kuin niiden sisäinen, suurta jakoa tuottava talouskehitys. Perustavan haasteen asettaa ilmastonmuutoksen eteneminen ja lämpenemisen vaikutukset. Useat kirjoittajat ovat palanneet kylmän sodan teoreetikkoihin etsimään vastauksia liberalismin ja demokratian nykyongelmiin ja tulevaisuuteen – onko liberaaleilla ideoilla edelleen käyttövoimaa? Maailmantalouden ja kauppajärjestelmän perustavassa muutoksessa on ratkaistava vaurauden jakautumisen ongelma ja määriteltävä kahden idean, vapauden ja tasa-arvon, suhde uudelleen.

Geopoliittinen järjestelmäkilpailu asettaa liberaalien ideoiden kannattajat vastaamaan kysymykseen: mitä haluamme puolustaa? Kuinka järjestyksen perustavat ideat vastaavat käsityksiämme siitä, miten näemme ympäröivän maailman ja instituutioiden toimivan? Ovatko ideat uskottavia, puhuttelevatko ne meitä edelleen?

Toisen maailmansodan jälkeiset tärkeät, jo edesmenneet filosofit rakensivat liberalismin aatetta eri tavoin: John Rawlsilta perimme oikeudenmukaista yhteiskuntaa ohjaavat periaatteet ja ideaaliteorian, jonka tavoite oli rajoittaa eriarvoisuuden kasvua. Rawlsin teoriassa valtiolla ja erityisesti instituutioilla oli tärkeä roolinsa vallanjaossa ja poliittisen tasa-arvon toteuttamisessa. Monelta kylmän sodan teoreetikolta, kuten Judith Shklarilta, saimme taas skeptisemmän näkökulman valtioon, joka vääjäämättä hairahtuu mielivaltaan poliittisten voimien kaapatessa sen. Valtio oli välttämätön turvallisuudelle, mutta samalla sen suurin uhka. Shklar puhui ”pelon liberalismista”: liberalismin oli vältettävä utopioita. Pessimistinen ihmiskuva rakentui lähihistorian tragedioiden pohjalta – monet kylmän sodan keskeisistä amerikkalaisista teoreetikoista olivat juutalaisia maahanmuuttajia.

Sosiaalivaltioiden kehitys toisen maailmansodan jälkeen oli tulonjaon näkökulmasta historiallista. Jopa Yhdysvalloissa, jossa sosiaalivaltio ei koskaan saanut eurooppalaisten kaltaista kannatusta, ammattiyhdistysliike vahvistui ja progressiivinen verotus tasasi ylempien tuloluokkien valtaa. 1950-luvulta 1970-luvun alkuun asti toisen asteen koulutuksen saaneiden työntekijöiden reaalipalkat kasvoivat samaan tahtiin kuin korkeakoulututkinnon suorittaneiden. Euroopassa sosiaalivaltiot rakentuivat perusteiltaan vahvemmaksi, ja kommunismin vallan on nähty vaikuttaneen yläluokkien kompromissihaluun vasemmistolaisten kanssa. 

Rawlsia pidetään usein liberaalin sosiaalivaltion suurena filosofina, mutta hänkin suhtautui skeptisesti järjestelmään poliittisen tasa-arvon tuottajana. Tähän vaikutti muun muassa ajankohta: Rawlsin pääteos Oikeudenmukaisuusteoria julkaistiin vuonna 1971, kun uusliberaalit ideat olivat siirtyneet jo Euroopasta Yhdysvaltoihin, ja hän itsekin tutustui ja sovelsi joitakin niistä työssään. Uusliberaalin liikkeen vaikutusvalta ulottui poliitikkoihin ja poliittisiin ohjelmiin, ja pääomien vapautumisen ja markkinatalouksien laajenemisen myötä talouksien perusta muuttui yllättävän nopeasti. Niin muuttuivat myös sosiaalivaltiot. Verotusta kevennettiin tuloluokan yläpäästä, ja työtulojen eriarvoisuus alkoi kasvaa. Rawls totesi olevansa huolissaan paitsi poliittisen tasa-arvon myös mahdollisuuksien tasa-arvon toteutumisesta kapitalistisessa järjestelmässä. Hänelle kysymys oli liberaalin yhteiskunnan keskeisistä periaatteista. 

Rawls ei kuitenkaan ottanut teoriassaan kantaa siihen, tulisiko eroja kaventaa jonkin tietyn pisteen ylittyessä: voisiko kuilun kasvu johtaa liberaalien ideoiden umpikujaan? 

Rawlsin ideaalimalli jää kauas nykyisten valtasuhteiden ja omistuksen keskittymisen tarkastelusta. Se näyttääkin yllättäen seisovan samassa rivissä Shklarin ja muiden kylmän sodan teoreetikoiden kanssa, jotka rakensivat abstrakteja teorioita vapaudesta. Aikakauden teoreetikkoja tutkinut Samuel Moyn toteaa teoksessaan Liberalism Against Itself: Cold War Liberalism and the Making of our Times (Yale University Press, 2023), että he eivät tarkastelleet vapautta vallan tasapainon kautta tai siitä näkökulmasta, mikä olisi moraalisesti hyväksyttävää ja oikeutettua. 

Kylmän sodan teoreetikkojen painotukset, käsitys totalitarismista ja muotoilu sen vastakohdaksi jätti liian vähälle huomiolle, miten liberaalit ideat suhteutuvat toisiinsa: miten vapauden idea on suhteessa tasa-arvoon, eivätkä yhden ryhmän vapaudet voi jatkuvasti kasvaa toisten kustannuksella. Kun poliittinen taloustiede oli vielä klassisessa mielessä moraalifilosofian alahaara, uusliberalismissa talousteorian ytimeen nousi ajatus täydellisen kilpailun mallista, joka synnytti tulosvastuullisen käsityksen ihmisestä ja tämän tavoittelemista päämääristä.

Samuel Moyn kritisoikin vahvasti Yhdysvalloissa ja muissa demokratioissa tehtyjä poliittisia valintoja, joiden avulla vauraus on päästetty keskittymään historiallisella tavalla ja ihmisten elämismaailmat ovat eriytyneet modernia demokratiaa rapauttaviksi. Moyn näkee, että liberaali aate on pysähtynyt ja puolustaa ennen kaikkea nykytilaa ja sen valtasuhteita – se on saanut konservatiiviset kasvot. 

Viime vuosikymmenen aikana Yhdysvaltojen kehitystä onkin ollut hälyttävää seurata: nykyään vain neljä ihmistä hallitsee enemmän varallisuutta kuin puolet kansakunnasta. Miljardöörien määrä kasvaa, ja rikkaimpien varallisuuden kasvuvauhti kiihtyi nopeasti pandemian aikana. Teollisuuspatruunoiden tilalle ovat tulleet aidatuissa yhteisöissä elävät ökyrikkaat teknologiayhtiöiden omistajat.

Tulo- ja varallisuuserojen kasvu on nähtävissä selkeästi myös Euroopan sosiaalivaltioissa. Kasvava eriarvoisuus heijastuu poliittiseen järjestelmään ja edustuksellisuuteen sekä heikentää ihmisten vaikutusmahdollisuuksia. 

Käynnissä oleva jako onkin paljolti teknologian syytä. Taloustieteilijät Daron Acemoglu ja Pascual Restrepo ovat esittäneet teknologian selittävän yli puolet palkkaerojen kasvusta viime vuosikymmeninä. He tutkivat demografisia ja liiketoimintaa koskevia tietoja, jotka osoittavat, että työntekijöiden palkkojen osuus taloudellisesta tuotannosta on pienentynyt, kun taas koneisiin ja ohjelmistoihin kohdistuva kulutus on lisääntynyt. Teknologinen muutos tapahtui samaan aikaan, kun korkeakoulutuksen kasvu hidastui ja yritykset vähensivät työntekijöiden koulutukseen suunnattua rahaa. 

Tekoälyllä ja robotiikalla korvataan nyt työntekijöitä, mutta ekonomistit huomauttavat tuottavuushyötyjen jäävän joidenkin investointien osalta vähäisiksi. Eri alat ovat tulojen suuruudesta riippumatta vaakalaudalla, ja muutos vaikuttaa pienituloisimpiin, mutta myös keskiluokkaan. Ihmistyövoimasta saatavan palkkaveron vähentyessä valtioilla on edessään ratkaisujen aika: automaation vaikutukset ovat osa talouden suurta jakoa, ja myös tekoäly leviää ennennäkemättömällä nopeudella.

Maailmantalouden muutokset ja liberaalin järjestyksen sisällä kasvava eriarvoistuminen ovat kehittyneet tavalla, jota ehkä Rawls, Shklar ja muut kylmän sodan teoreetikot eivät olisi osanneet edes kuvitella. Aikana, jolloin rikkaat eivät ole koskaan olleet yhtä rikkaita ja vaurautta myös piilotetaan yhä tehokkaammin, herää kysymys valtion ja instituutioiden roolista kehityksessä: käänne on tehtävä, ja välineet siihen, kuten superrikkaiden vero, ovat jo otettavissa käyttöön kansainvälisesti. Robottiveron kaltaisia malleja on eittämättä haastavaa säätää siten, etteivät ne kuoleta innovaatioita tai jaa toimialoja, mutta kyse on lopulta siitä, kenen ehdoilla tulevaisuutta rakennetaan.

Myöskään ilmastonmuutoksen etenemistä ei voida sivuuttaa: se tuo eteen konkreettisesti kysymykset tasa-arvosta, vastuusta ja vapaudesta, niiden suhteesta ja rajoista. Nykyiset instituutiot eivät ohjaa toimintaa riittävästi päästöjen vähentämiseen. Kasvihuonepäästöt kasvavat yhä, mikä luo tarpeen muuttaa niitä. 

Aika on ratkaiseva tekijä, sillä ilmaston lämpeneminen tuottaa tulevina vuosikymmeninä kansantalouksille valtavia taloudellisia menetyksiä, joiden korjaamiseen tarvitaan yhä enemmän julkisia ja yksityisiä varoja. Pieni- ja keskituloiset kansalaisetkaan eivät tue jatkuvia veronkorotuksia. Mikäli joidenkin tutkijoiden arvioima kolmen asteen lämpeneminen toteutuisi vuosisadan loppuun mennessä, se aiheuttaisi taloustieteilijä Adrien Bilalin ja Diego R. Känzigin mukaan jyrkkiä muutoksia tuotannon määriin, pääoman liikkeisiin ja kulutukseen: arvion mukaan ne laskisivat jopa 50 prosenttia nykyisestä vuoteen 2100 mennessä. 

Moynin käsityksen liberaalien nykyisten valtasuhteiden puolustamisesta voi jakaa: toimet, joilla ilmaston lämpenemisen kehitys saadaan torjuttua, vaativat syvällisempää puuttumista markkinoiden toimintaan ja vaurauden kasautumiseen. Samaan aikaan taloutta on radikaalisti uudistettava ja valtioiden on tehtävä ratkaisuja, joilla ne saavat osuutensa teknologian luomasta arvonnoususta.

Maailman kaikkien pörssilistattujen teknologiayhtiöiden arvo oli arvioiden mukaan 10 vuotta sitten 5 000 miljardia dollaria. Nyt luku on jo 24 000 miljardia. Mikäli kasvuvauhti jatkuu samana, niin varovaisemmankin ennusteen mukaan 10 vuoden päästä niiden arvo voisi olisi 64 000 miljardia. Maailmantalous ja vaurauden jakautuminen muuttuisivat tämän päivän mittapuulla tunnistamattomiksi.

Muutoksen hetki on käsillä. Historiallisen suuriksi kasvaneita tulo- ja varallisuuseroja rikkaissa maissa on selvästi kavennettava ja varoja ohjattava ilmastonmuutoksen torjuntaan. On purettava fossiili- ja teknologiayritysten keskittynyttä valtaa ja jatkettava sitä algoritmien tiedonkontrollin osalta sekä edistettävä ympäristövastuuta nopeasti lainsäädännön kautta. Muutokset poliittiseen järjestelmään ja parlamentarismiin näyttävät myös vääjäämättömiltä.