Yhdysvaltain korkein oikeus on viime vuosina noussut jälleen aiempaa näkyvämpään rooliin maan poliittisessa kehityksessä. Erityisesti vuodesta 2020 alkaen toiminut yhtenäinen konservatiivinen määräenemmistö on lyhyessä ajassa kiihdyttänyt maan siirtymistä oikealle kauaskantoisin seurauksin. Samalla korkein oikeus on noussut Donald Trumpin toisen presidenttikauden taustavoimaksi – instituutioksi, joka määrittää, kuinka pitkälle presidentin valta voi ulottua.  

Yhdysvaltain korkein oikeus on liittovaltion ylin oikeusaste ja ainoa perustuslakiin kirjattu tuomioistuin. Se on perustettu vuonna 1789 ja sillä on sekä perustuslaista johdettu alkuperäinen  toimivalta käsitellä tapauksia että kongressin myöntämää toimivaltaa ylimpänä muutoksenhakutuomioistuimena. Nykyisin sen keskeisin tehtävä on laillisuusvalvonta, erityisesti perustuslainmukaisuuden valvonta.

Korkeimman oikeuden keskeisin ja samalla kiistanalaisin poliittinen kytkös on prosessi, jolla tuomarit nimitetään virkaansa. Korkeimmassa oikeudessa on yhdeksän tuomaria, jotka presidentti nimittää elinikäiseen virkaan. Nimityksen vahvistaminen edellyttää senaatin enemmistön tukea. Nykyisessä kokoonpanossa kuusi tuomaria on republikaanipresidenttien nimittämiä, kolme demokraattipresidenttien. Republikaanien nimittämiä tuomareita pidetään konservatiiveina, ja heidän ajatteluaan ohjaa vahvasti originalismi, eli näkemys siitä, että perustuslakia on tulkittava sen alkuperäisen sanamuodon tarkoituksen mukaisesti. Demokraattien nimittämät tuomarit puolestaan tulkitsevat perustuslakia usein elävänä dokumenttina, jota tulisi soveltaa suhteessa yhteiskunnan muutoksiin.

Vallan vaihtelut näkyvät tuomioistuimessa 

Koska presidentillä on valta nimittää tuomareita, korkeimman oikeuden linja heijastaa usein vallassa olevaa puoluetta, vaikkakin viipeellä. Demokraattien hallittua presidentinvirkaa vuosina 1933–1953 oikeus kulki liberaalimpaan suuntaan. Franklin D. Rooseveltin kaudella se vahvisti liittovaltion asemaa suhteessa osavaltioihin, ja puheenjohtaja Earl Warrenin (1953–1969) aikakaudella kansalaisoikeuksia laajennettiin merkittävästi. 

1960-luvun lopulta alkaen, kun republikaanit hallitsivat presidentinvirkaa lähes katkeamattomasti vuoteen 1993 saakka, korkeimman oikeuden linja kallistui vähitellen konservatiiviseen suuntaan. Tämä kehitys vahvistui 2000-luvulla puheenjohtaja John Robertsin (2005–) johdolla, ja sai ratkaisevan käänteen Donald Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella. Yhdellä kaudella hän nimitti kolme tuomaria, mikä on modernin ajan ennätys. 

Konservatiivinen käänne

Yhdysvaltain kahden pääpuolueen polarisoituminen on heijastunut myös presidenttien tuomarivalintoihin. Korkeimman oikeuden nykyinen konservatiivienemmistö 6–3 on nykyhistorian selvin ja samalla ideologisesti yhtenäisin kokoonpano. Tämän seurauksena korkein oikeus on viime vuosina tehnyt useita merkittäviä ratkaisuja, jotka heijastavat selvästi konservatiivista oikeusajattelua ja muokkaavat maan oikeuskäytäntöä pitkälle tulevaisuuteen. 

Yksi esimerkki näkyvästä suunnanmuutoksesta on federalismin vahvistaminen eli osavaltioiden roolin korostaminen suhteessa liittovaltioon. Kun Dobbs v. Jackson Women’s Health Organization (2022) kumosi liittovaltiotason aborttioikeuden, se palautti sääntelyn osavaltioille ja kavensi perustuslain tulkintaa perusoikeuksista. Tämän seurauksena aborttioikeus on täysin kumottu 12 osavaltiossa ja rajoitettu laajasti monessa muussa. 

Toinen tärkeä kehityskulku koskee liittovaltion viranomaisten valtaa. West Virginia v. EPA (2022) teki selväksi, että suuria poliittisia ja taloudellisia päätöksiä varten tarvitaan kongressilta selkeä mandaatti. Vielä pidemmälle mentiin ratkaisussa Loper Bright Enterprises v. Raimondo (2024), jossa kumottiin periaate, jonka mukaan tuomioistuimet yleensä hyväksyivät viranomaisten oman laintulkinnan. Nyt tulkintavalta on paljolti palautettu tuomioistuimille, mikä rajoittaa viranomaisten sääntelymahdollisuuksia. 

Presidentin toimivaltaa on samaan aikaan laajennettu. Seila Law v. CFPB (2020) lisäsi presidentin oikeutta erottaa liittovaltion virastojen johtajia, ja Trump v. United States (2024) linjasi, että presidentillä on virkaansa liittyviin päätöksiin täysi syytesuoja. Tapauksen myötä korkein oikeus palautti kysymyksen Trumpin syyllisyydestä tapauksessa Trump v. United States takaisin alempiin oikeusasteisiin, missä asia käsitellään Trumpin presidenttikauden jälkeen. 

Myös uskonnonvapautta on tulkittu aiempaa laajemmin. Kennedy v. Bremerton School District (2022) salli julkisen koulun opettajan rukoilla jalkapallokentällä, ja Carson v. Makin (2022) velvoitti osavaltioita myöntämään rahoitusta uskonnollisille kouluille siinä missä muillekin yksityiskouluille. Tämä heijastaa siirtymää kohti tulkintaa, jossa korostuu yksilön laaja oikeus harjoittaa uskontoa tiukan valtion ja uskonnon erottelun sijaan. 

Korkeimman oikeuden politisoituminen horjuttaa kansalaisten luottamusta

Konservatiivienemmistön linja on murentanut yhdysvaltalaisten luottamusta korkeimpaan oikeuteen, ja yhä useampi yhdysvaltalainen näkeen sen poliittisena toimijana. Viime vuosien ratkaisut osoittavat, ettei nykyinen korkein oikeus pelkää kumota pitkään voimassa olleita liberaaleja ennakkotapauksia, vaikka ennakkotapaukset olisivat suosittuja. Heikentämällä kansalaisoikeuksia, kaventamalla liittovaltion sääntelyvaltaa ja hämärtämällä uskonnon ja valtion eroa samalla kun se on laajentanut presidentin valtaoikeuksia, korkein oikeus on johdonmukaisesti siirtänyt Yhdysvaltoja oikealle.  

Samalla oikeuden asema on vahvistunut poikkeuksellisella tavalla. Vaikka korkein oikeus on aina ollut keskeinen osa Yhdysvaltojen vallanjakoa, on uusi konservatiivienemmistö omaksunut aiempaa poliittisemman roolin. Kun kongressi on juuttunut puoluepoliittisin ristiriitoihin ja ollut syvästi jakautunut, on korkein oikeus – varsinkin presidentti Trumpin kaudella – noussut ajamaan konservatiivista agendaa tavalla, joka muokkaa maan poliittista järjestelmää syvällisemmin kuin maan lainsäätäjät. 

Trumpin toinen kausi on tuonut yhteen korkeimman oikeuden konservatiivienemmistön ja hallinnon poliittiset tavoitteet – ja antanut niille ennennäkemättömän institutionaalisen tuen. Keskiössä on shadow docketin eli kiireellisen menettelyn käytön lisääntyminen. Toisin kuin tavanomaisessa merit docketissa, jossa asiat käsitellään laajasti suullisesti ja kirjallisesti perustellen, shadow docketissa ratkaisut tehdään nopeasti, usein ilman täyttä käsittelyä ja laajoja perusteluja. Toisinaan oikeus ei anna lainkaan perusteluja tulkinnalleen. Tätä menettelyä on Trumpin toisen kauden ensimmäisenä kuutena kuukautena käytetty enemmän kuin koko Joe Bidenin presidenttikaudella. Korkein oikeus – joka on ratkaisut melkein kaikki kiireelliset tapaukset Trumpin hallinnon puolesta – on siten mahdollistanut Trumpin hallinnon nopeat toimeenpanot heikentäen samalla ratkaisujen läpinäkyvyyttä.

Korkeimman oikeuden ratkaisut ohjaavat Yhdysvaltojen suuntaa makuuhuoneista maailmanpolitiikkaan

Korkeimman oikeuden konservatiivienemmistö ei ole muuttanut vain lakien tulkintaa, vaan myös amerikkalaisten arkea. Ratkaisujen seurauksena muun muassa abortin saanti on vaikeutunut Yhdysvalloissa, pienempi osuus mustista amerikkalaisista pääsee korkeakouluun ja useampi liittovaltion sääntely puretaan. Samalla oikeuden tulkinta presidentin toimeenpanovallasta on antanut presidentille enemmän valtaa kuin vuosikymmeniin selvin seurauksin Trumpin toisella kaudella. Tulevalla oikeuskaudella odotetaan ratkaisuja, jotka määrittävät, missä määrin oikeus sallii Trumpin hallinnon yksipuoliset toimet: liittovaltion varojen jäädytykset ilman kongressin hyväksyntää, tuhansien virkamiesten irtisanomiset poliittisin perustein sekä laajamittaiset muutokset maahanmuuttoviranomaisten ja kansalliskaartin käytössä. Jos korkein oikeus hyväksyy nämä toimet, se ei ainoastaan vahvista presidentin valtaa, vaan osittain murtaa kongressin perinteisen roolin vallan tasapainottajana. 

Korkeimman oikeuden ratkaisut heijastuvat väistämättä myös Yhdysvaltain kansainväliseen rooliin. Seuraavan oikeuskauden merkittäviksi tapauksiksi nousevat todennäköisesti Trumpin hallinnon asettamat tullit sekä keskuspankin johtokunnan erottamista koskevat tapaukset. Niissä punnitaan, missä määrin presidentti voi yksin päättää talous- ja kauppapolitiikan suunnasta –  ja kuinka riippumaton Yhdysvaltain keskuspankki todellisuudessa on. Konservatiivienemmistön päätökset eivät ainoastaan muokkaa Yhdysvaltain sisäistä kehitystä, vaan määrittää myös laajemmin maan roolia maailmantaloudessa ja kansainvälisessä järjestyksessä.