Aasian ja Tyynenmeren alue on retoriikan tasolla Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikan prioriteettialue. Trumpin hallinnon arvaamattomuus ja liittolaisten kaltoinkohtelu voi kuitenkin johtaa epäilyihin Yhdysvaltojen todellisesta sitoutumisesta myös Aasian ja Tyynenmeren alueella.

Vuosien ajan on Suomenkin mediassa toisteltu, kuinka Yhdysvaltojen pitkän aikavälin ulkopoliittisena tavoiteena on siirtää fokus Euroopasta ja Lähi-idästä Aasian ja Tyynenmeren ”indopasifiselle” alueelle. Maan johdon retoriikassa näin on edelleen: sotaministeri Pete Hegseth painotti toukokuun lopussa Shangri-La-konferenssissa Singaporessa, kuinka Aasia ja Tyynimeri on Yhdysvaltojen ”prioriteettialue”, johon maa aikoo ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan panostaa aiempaa enemmän.

Ajatuksella on pitkä historia niin kutsuttuna käännöksenä kohti Aasiaa (pivot to Asia), jonka lanseerasi terminä presidentti Barack Obama vuonna 2011. Visiossa Yhdysvallat vahvistaa alueellista rooliaan tarjoamalla porkkanoita, kuten kauppasopimuksia. Niiden kautta alueen valtiot sidotaan taloudellisesti tiiviimmin Yhdysvaltoihin, kun niille pedataan helpompi pääsy maan valtaville markkinoille. Perinteiset liittolaiset saisivat puolestaan enemmän huomiota ja hellyyttä Washingtonista. Kilpailijoiden (eli Kiinan) ja vihollisten (kuten Pohjois-Korean) näkövinkkelistä alueella säilyisi myös ainainen kepin uhka: Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten mahtavat ja modernit asevoimat. 

Painopisteen siirto Aasiaan kompastui Euroopan kohdalla kuitenkin Venäjän sotiin Ukrainaa vastaan, eikä Yhdysvallat onnistunut irtautumaan sen suuremmin Lähi-idästäkään. Kauppasopimukset puolestaan osoittautuivat Yhdysvalloissa sisäpoliittisesti liian vaikeiksi, ja lopulta niin demokraatit kuin republikaanitkin vastustivat Tyynenmeren vapaakauppasopimus TPP:tä. Näin strategiasta jäljelle jäivät Yhdysvaltojen edelleen mittava sotilaallinen läsnäolo Aasian ja Tyynenmeren alueella – pelkästään Japanissa ja Etelä-Koreassa on liki 90 000 yhdysvaltalaissotilasta – ja tavoite syventää alueellisia kumppanuuksia. 

Presidentti Donald Trumpin ensimmäisen kauden (2017–2021) tuontitullit osuivat osittain alueellisiin liittolaisiin, ja maa vaati puolestaan Etelä-Korealta enemmän rahaa Yhdysvaltojen sotilaallisesta läsnäolosta. Iso kuva painopisteen siirrosta Aasiaan ei kuitenkaan muuttunut. Joe Bidenin kaudella (2021–2025) Yhdysvallat lunasti lupauksiaan syventämällä suhteitaan perinteisten liittolaisten sekä Intian kanssa ja sai osana laajempaa AUKUS-sopimusta myytyä ydinsukellusveneitä miljardien arvosta Australialle. 

Monet – myös jotkut liittolaismaat itse – arvioivat, että Trumpin toisellakaan kaudella tämä perusasetelma ei muuttuisi, etenkään kun Trumpin hallintoon nousi useita Kiina-haukkoja. Oletus oli, että he näkisivät liittolaissuhteiden tiivistämisen keskeisenä väylänä Kiinan pitämiseen aisoissa. 

Todellisuus on osoittautunut toisenlaiseksi. Kaikki Yhdysvaltain kumppanimaat saivat osansa Trumpin vapautuspäivän tuontitulleista, joita ne ovat sittemmin Euroopan tavoin kuumeisesti neuvotelleet alaspäin kahdenvälisillä kauppasopimuksilla. AUKUS-sopimuskaan ei enää sellaisenaan kelvannut, ja sen sijaan Yhdysvallat tutkii, onko diili Amerikka ensin -periaatteiden mukainen. Yhdysvallat kun tarvitsisi sukellusveneitä omaankin käyttöönsä. Ainakin tällä hetkellä Yhdysvallat aikoo kuitenkin pitää sopimuksesta kiinni. 

Intia, jonka taloutta Trump haukkui Venäjän rinnalla ”kuolleeksi”, sai puolestaan elokuussa tuta peräti 50 prosentin tuontitullit, mikä onnistui romuttamaan huolellisesti rakennetun kumppanuussuhteen maiden välillä ainakin väliaikaisesti. 

Samalla Yhdysvallat tuntuu odottavan, että myös Aasian ja Tyynenmeren alueen liittolaiset investoivat eurooppalaisten tavoin suuremman siivun – noin 3,5–5 prosenttia – bruttokansantuotteestaan puolustukseen. Tämä olisi ainakin joillekin liittolaisille iso hyppy: esimerkiksi Japanin panostukset puolustukseen kattavat tänä vuonna noin 1,8 prosenttia bruttokansantuotteesta, kun taas Filippiinien kohdalla vastaava luku oli pari vuotta sitten vaatimaton 1,2 prosenttia. 

Euroopan osalta vaatimuksessa on kyse pitkäaikaisesta ja ymmärrettävästäkin tavoitteesta saada maanosan maat viimeinkin vastaamaan omasta puolustuksestaan. Aasian ja Tyynenmeren kohdalla vaatimus herättää kuitenkin välittömästi kysymyksen, onko Yhdysvaltojen pitkän aikavälin tavoitteena vähentää joukkojaan myös tältä alueelta. Tätä ajatusta tukisivat myös huhut tulevan kansallisen turvallisuusstrategian sisällöstä, jossa Yhdysvaltojen painopiste olisi siirtymässä enemmän latinalaiseen Amerikkaan. Se taas on ainakin jonkinlainen signaali siitä, että Aasian ja Tyynenmeren merkitys saattaa olla vähenemässä Washingtonin strategisessa suunnittelussa.

Lopulta Yhdysvaltojen ääretön itsevarmuus liittolaistensa kaltoinkohtelussa rakentuu sille tosiseikalle, ettei Aasian ja Tyynenmeren mailla ole juuri vaihtoehtoja. Yksi olisi liittolaisuus Yhdysvaltojen sijasta Kiinan kanssa, mikä on monen alueen valtion näkökulmasta mahdoton ajatus. Eurooppa taas on liian kaukana, ja meillä on kädet täynnä oman turvallisuusongelmamme, Venäjän, kanssa.  

Ainoaksi vaihtoehdoksi jää yrittää luovia suhteessa Yhdysvaltojen kanssa ja syventää keskinäisiä turvallisuussiteitä. Tämäkään ei ole ongelmatonta: Filippiineillä, Japanilla, Etelä-Korealla ja Australialla on keskenään erilaisia näkemyksiä Kiinan muodostamasta turvallisuusuhasta. Filippiinien näkemys on vaihdellut eri presidenttien valtakausien välillä, ja Australia taas on maantieteellisestikin kauempana Kiinasta, jolloin uhka sille ei ole yhtä akuutti. Etelä-Korealle Pohjois-Korea muodostaa Kiinaa välittömämmän turvallisuusuhan, eikä se aina löydä itänaapurinsa Japanin kanssa yhteistä säveltä turvallisuuspolitiikan saralla. 

Isossa kuvassa mikään ei ole vielä muuttunut: Yhdysvalloilla on edelleen valtava määrä sotilaita, pommikoneita ja sotalaivoja Kiinan lähialueilla. Kiina tuskin laskee sen varaan, että Yhdysvallat olisi ainakaan välittömästi vetäytymässä alueelta. Jos Trumpin jälkeen valtaan nousisi presidentti, joka suhtautuu eri tavoin liittolaisiin, voi jonkinlainen aiempi status quo palata Aasian ja Tyynenmeren turvallisuuspolitiikan pelikentälle. Trumpin hallinnon politiikan poukkoilevuus ja liittolaisten kaltoinkohtelu vahingoittavat kuitenkin suhteita juuri nyt. Pidemmällä aikavälillä liittolaismaat saattavat pohtia, kuinka paljon ne uskaltavat enää laskea Yhdysvaltojen varaan.