Entisen Suomen pääministerin ja SDP:n puheenjohtajan muistelmateos Hope in action: A Memoir about the Courage to Lead ilmestyi englanniksi ja suomeksi käännettynä nimellä Toivo on tekoja 4.11.2025. Sanna Marinista ja hänen pääministeriydestään on jo kirjoitettu parikin teosta, mutta nyt kirja on ensimmäistä kertaa Marinin itsensä kirjoittamana. Omaäänisyys on samanaikaisesti teoksen suurin heikkous ja vahvuus. Kansainväliselle yleisölle suunnattu teos ei tarjoa suuria yllätyksiä suomalaislukijoille.

Entinen SDP:n puheenjohtaja ja Suomen pääministeri Sanna Marin on noussut paljon edellä mainittuja titteleitä laajemmaksi ilmiöksi. Toimittaja Lauri Nurmi on kirjoittanut teoksen Marinista, ja samoilla apajilla on käynyt myös toimittaja Salla Vuorikoski. Jokaiselle julkisuuden henkilölle on tietenkin suotavaa kertoa itse oma tarinansa sen sijaan, että muut kertovat sen heidän puolestaan, ja niin Marin on viimein tehnyt. 

Marin on kirjoittanut kirjansa englanniksi, eli kirja on suunnattu kansainväliselle yleisölle ja kansainvälisille markkinoille. Kyseinen seikka on tärkeää pitää mielessä, sillä kansainvälisille lukijoille monet teoksen kuvauksista eivät ole yhtä itsestäänselviä kuin suomalaisille. Monella tapaa Marin nostaa itseään läpi koko teoksen feministisen naissankarijohtajan asemaan, jonka tekojen hän toivoo herättävän toivoa ympäri maailmaa. Marinin kirja ei ole ammattikirjoittajan tekstiä, mutta tarjoaa silti suomalaisillekin yhden uuden näkökulman lähimenneisyyden tapahtumiin.

Marinin ajopuun kaltainen valtaannousu

Marin on jo usein ennen tuoretta kirjaansa korostanut tulleensa vaikeista, vaatimattomista sekä köyhistä oloista, jota voi pitää politiikoille tyypillisenä kansansuosion kalasteluna. Herravihalla on pitkät perinteet Suomen politiikassa, ja politiikan klassisissa opeissa jo Machiavelli korosti kansan tuen ja vähintääkin kansanomaisuuden olevan ruhtinaalle tärkeää. Machiavellimaisesti Suomea johtanut tasavallan presidentti Urho Kekkonen rakensi itselleen kansanmiehen mainetta narratiiviilla köyhästä Lepikon torpasta elämänsä lähtöpisteenä. Marin taas korostaa useasti lähestulkoon isänmaallisen ylpeään sävyyn pohjoismaisen hyvinvointivaltion mahdollistaneen hänelle kaiken elämässään. Amerikkalaisille markkinoille myyvänä tyylinä voi sanoa Marinin kuvanneen hänen toteuttaneen amerikkalaisen unelman ryysyistä rikkauksiin.

Marin käsittelee itseään melko laajasti SDP:n uudistajapuheenjohtajana, siinä missä muut teokset Marinista ovat keskittyneet vain hänen pääministeriyteensä. Jo pitkään Suomen pääministeri oli samalla ollut oman puolueensa puheenjohtaja, mutta jälkimmäinen rooli tuntuu jokseenkin kategorisesti jäävän ensimmäiseen varjoon. Marinin nuorena herännyt yhteiskunnallinen kiinnostus kanavoitui lopulta SDP:hen liittymiseen puolueen historiallisten saavutusten vuoksi. Marin silti myös kritisoi yllättävän suoraan SDP:n ja puoluetoiminnan jämähtäneisyyttä15-20 vuotta sitten, mikä on SDP:n entiseltä puheenjohtajalta varsin suorasukaista, vaikka varmasti totta. Nuorena SDP:n puheenjohtajaksi valitusta Jutta Urpilaisesta ei ollut muodostunut Marinin kaltaista ilmiötä, historiallisen suuret vaalivoitot olivat menneisyydessä ja vuoden 1903 Forssan kokouksessa linjatut yhteiskunnalliset sosiaalireformistiset tavoitteet lähes täysin aikoja sitten saavutettu. SDP eli Marinin arvioissa menneisyydessä, eikä puoluetoiminta kuivakkoine kokouksineen tuntunut nuoren Marinin mielestä keskittyvän olennaisiin asioihin.

Valtaannousuaan Marin selittää jonkinlaisella ajopuuteorialla. Pirkanmaan kasvatin juna alkoi edetä nopeasti hänen noustuaan ensin valtuustoon vuonna 2012. Pian eteen tupsahti Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajuus sekä varmalta näyttänyt valinta eduskuntaan 2015. Marinille oli vaikea valinta pysyä valtakunnan politiikassa aina liikenneministeriksi valintaansa asti vuonna 2019 kieltäytymällä aiemmin Tampereen pormestarin virasta. Vaikutusvaltaisia tehtäviä ikään kuin sattui avautumaan oikeina aikoina Marinille, eikä hän voinut niistä kieltäytyä.

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne petasi matkan varrella Marinille tietä, lopulta ihan konkreettisesti sairastumisen myötä Marinille vuonna 2019 siirtyneellä SDP:n väliaikaisella puheenjohtajuudella ja Postin työmarkkinakiistan jälkeisellä pääministerin pestin vapauttamisella Marinille. Vuoden 2019 jälkipuoliskolla 34-vuotias Marin oli lähes itseoikeutettu perimään Rinteen tehtävät, vaikkei omien sanojensa mukaan kokenut olleensa valmis pääministeriyteen. Nuori oli toisaalta myös 36-vuotias keskustalainen pääministeri Esko Aho johtaessaan Suomea ulos YYA-aikakaudesta sekä läpi vaikeiden lamavuosien 1990-luvulla. 

Marinin raskaat korona- ja sotavuodet

Marin jää historiaan pian hänen virkaanastumisensa jälkeen alkaneesta koronapandemiasta. Muistelmateoksen perusteella korona-aika oli Marinille itselleen jopa vaikeampi paikka kuin Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan 2022. Marin kuvaa avoimesti hänen itsensä sekä Suomen muun valtio- ja virkajohdon olleen uudenkaltaisen pandemian edessä neuvottomia. Täytyy muistaa, että näin tilanne on varmasti ollut monessa muussakin maassa. Korona-aikaa on jälkipuitu esimerkiksi Saksassa erillisillä koronakomissioilla, jotta tulevaisuudessa menneisyydessä tehdyt virheet pystyttäisiin estämään. Koronavuodet tekivät Sanna Marinista myös rally around the flag -ilmiön mukaisesti hyvin suositun valtiojohtajan. 

Marinin Nato-kannan muutoskuvauksen voi yhtäältä arvioida myönteisen rehellisenä kasvukertomuksena, toisaalta kriittisesti katsottuna jälkikäteen tapahtuvana paremmin päin selittämisenä. Puoluepoliittisesti SDP ei ollut Nato-puolue, yksittäisiä demariveteraaneja lukuun ottamatta. Marin väittää silti itsekin pääministerin tehtävien myötä oppineensa jo ennen vuotta 2022 Naton keskeisestä roolista Euroopan turvallisuudelle. Vielä tammikuussa 2022 Marin piti kuitenkin epätodennäköisenä Suomen liittymistä Natoon hänen pääministerikautensa aikana. Suomen liittyminen Natoon toteutettiin silti valtioneuvoston johtamana ja Marin antaa hieman yllättäen tasavallan presidentti Sauli Niinistöstä Nato-kysymyksessä passiivisen kuvan. 

Marin osoittaa teoksessaan syyttävää sormea keskustaa kohtaan, eikä vain liittyen hänen hallituskautensa aikaiseen toimintaan, vaan ylipäätään esimerkiksi keskustan tapaan savustaa edellinen pääministeri Antti Rinne eroamaan. Kehuja Marinilta saa toisaalta entinen keskustalainen pääministeri Matti Vanhanen arvokkaana tukihenkilönä, ja Marin korostaa hänellä itsellään olleen alusta alkaen paljon opittavaa. Myös Matti Vanhanen on tuonut esille ystävyyttään Sanna Marinin kanssa omassa tuoreessa kirjassaan. 

Marinin kohuja, uhriutumista ja inhimillisiä murhenäytelmiä

Oli odotettavissa, että Marin tarttuu kirjassaan hänen ympärillään velloneisiin kohuihin, kuten bleiserikuvaan, yökerhovierailuun mahdollisesti korona-altistuneena, ateriaedun nauttimiseen sekä erityisesti bilevideoon. Kohut ovat selkeästi iskeneet Mariniin, sillä hän käyttää kirjassaan melko paljon palstatilaa niiden selittämiseen. Tärkeimpänä pointtina Marinin näkemyksistä häneen liittyneisiin kohuihin liittyen voi pitää sitä, että Marin vierittää vastuuta pois itseltään kohujen syntymisessä: aina ei ollut selvää, mikä oli ajankohtainen ohjeistus, mihin oltiin lähdössä tai että avustajien/virkamiesten töppäykset johtivat kohuihin. Marin ei suoranaisesti syytä ketään kohuistaan, median väitettyä sovinistista kaksinaismoralismia lukuun ottamatta, mutta pitää niiden mittakaavaa kohtuuttomana.

Marin ei ole tietenkään ensimmäinen suomalainen pääministeri saati poliitikko, jota erilaiset kohut olisivat seuranneet, ja tätä Marin itsekin korostaa. Voi hyvinkin olla, ettei kukaan enää muista Marinin kohuja kymmenen vuoden kuluttua, niin kuin ovat pääministeri Matti Vanhasen kohutkin jo unohduksiin vaipuneet. Bilevideon saamasta kansainvälisestä huomiosta huolimatta Marinin kohut ovat niin suomalaisiin kuin kansainvälisiinkin poliitikkokohuihin verrattuna melko lieviä, vaikkakin jokseenkin suuresti julkisuutta saavuttaneita. 

Tekeekö Marin itse niin kuin toivoo?

Vasta nelikymppinen Sanna Marin ei sulje pois mahdollisuutta palata Suomen politiikkaan, mutta hänen takkinsa oli pääministeriyden jälkeen tyhjä. Marin tuo esiin venymisensä inhimillisen suorituskykynsä äärirajoille erityisesti koronapandemian aikana. Pääministeriys romahdutti hänen avioliittonsa ja melkein terveytensä, vaikka Marin kuvaakin entistä aviomiestään Markus Räikköstä lämpimään sävyyn. Tämän kaiken hän halusi jättää taakseen ottamalla vastaan tarjouksen strategisesta neuvonantajuudesta Tony Blairin instituutissa.

Marinin muistelmat tuntuvat kirjallisesti enemmänkin kaupalliselta pamfletilta, kuin tietokirjallisuuden Finlandia -kategoriaan yltävältä lähihistoriateokselta. Suomalaiset kyllä tuntevat Marinin tarinan, mutta kansainvälisille yleisölle kaikki ei ole yhtä itsestäänselvää. Toivo on tekoja -teos ei ole saanut valtavirtamediassa kovin ylistäviä arvioita, ja koko kirjaa on pidetty lähinnä rahastuksena. Kieltämättä lukiessa herää kysymys siitä, tekeekö Marin itse niin kuin toivoo, eli elääkö hän niin kuin opettaa? Esimerkiksi satojentuhansien eurojen vuositulot, syytökset verosuunnittelusta, toistuva lentäminen ja tyyli-ikonin asemasta nauttiminen eivät tunnu istuvan sosiaalidemokraattiseen, vihreään elämäntyyliin tai Marinin korostamaan köyhään lapsuudenkotiin. Niin ikään Tanskan ensimmäinen naispääministeri, sosialidemokraattinen Helle Thorning-Schmidt sai kalliista käsilaukuistaan liikanimen Gucci-sosialisti. Gucci-sosialistin vikaa tuntuu olevan Marinissakin, vaikka hän itse väittää arvojensa olevan yhä ennallaan. Marin tuo muistelmissaan rohkeasti esille olleensa epäsosiaalinen ihminen, ja hänen käytöstään on kuvattu muissakin lähteissä haastavaksi. Toivo on tekoja on narratiivinen nosto Marinin näkemyksestä itsestään toivoa herättävänä esikuvana maailman naisille, “rohkeudesta johtaa”, mutta jokainen voi arvioida itse, johtaako Marin esimerkillään siten kuin hän toivoo.