Maatalous ja maaseutuväestö on ollut Turkin sisäpolitiikan merkittävä taustavaikuttaja jo pitkästi yli sata vuotta. Vuosikymmeniä Turkin talous pyöri maatalouden avulla. Eri poliittiset puolueet ovat vaalien alla myöntäneet maataloustukia pitääkseen kannattajakuntansa tyytyväisenä. 1990-luvulta alkaen Turkki on noussut kansainvälisesti suureksi maataloustuottajaksi. Samalla tarve kausityövoimalle on lisääntynyt valtavasti, mitä paikkaavat nykyisin erityisesti syyrialaispakolaiset. 

Turkki on maailman kymmenenneksi suurin maataloustuottaja ja suurin aprikoosien, hasselpähkinöiden, viikunoiden, kirsikoiden ja kvittenien tuottaja. Lisäksi monissa muissa hedelmissä sekä kasviksissa Turkki on kansainvälisten tuottajien joukossa kolmen kärjessä. Turkki on maailman viidenneksi suurin lampaantuottajamaa ja monilla eläintuotannon sektoreilla omavarainen. Turkki kuitenkin ostaa vehnää ulkomailta yli miljardilla dollarilla vuodessa.  Maatalouden osuus Turkin bruttokansantuotteesta on noin 6 prosenttia. Turkissa on noin 2,5 miljoonaa maatilaa, joista noin 60 prosenttia on pieniä, alle viiden hehtaarin perhetiloja. Kuitenkin kannattavuussyistä suurten tilojen määrä jatkaa kasvamistaan. Virallisesti maatalous työllistää Turkissa työvoimasta noin 15 prosenttia, mikä Turkin 86 miljoonaisesta väestöstä tarkoittaa noin 13 miljoonaa ihmistä. 

Jo Osmanien valtakunnan aikana maatalous oli merkittävä työllistäjä ja maataloudesta saadut verotulot olivat valtakunnan suurin tulonlähde. Miltei koko väestö työskenteli maatalouden parissa. Verotus oli erityisesti pienviljelijöille raskas taakka, sillä 10-15 prosenttia tuloista piti tilittää valtiolle. Järjestelmä oli myös valtion kannalta huonosti toimiva, sillä verojen keruu oli tehotonta ja vastuu tästä annettiin paikallisille johtaville perheille ja suurmaanomistajille. Merkittävä osa veroista hävisi matkan varrella ennen kuin ne päätyivät valtion kassaan.

1800-luvulla yhä pahenevien talousongelmien ja eurooppalaisten suurvaltojen painostuksen vuoksi Osmanien valtakunnassa ryhdyttiin suuriin hallinnollisiin uudistuksiin. Osana uudistuksia valtio ryhtyi panostamaan maatalouteen talouden johtavana sektorina. Valtaosa viljelysmaista oli tuolloin valtion ja suurmaanomistajien käsissä. Vuonna 1858 voimaan tulleen lain myötä kuka tahansa pystyi ostamaan viljelysmaata, tosin harvoin köyhillä perheillä oli tähän varaa. Vuonna 1888 perustettiin valtion Maatalouspankki (Ziraat bankası) tarjoamaan erityisesti keskisuurille ja suurille viljelijöille edullista lainaa investointeihin ja viljelysmaan ostamiseen. Nopealla aikavälillä yli 400 lainoja myöntävää pankin toimistoa avattiin ympäri valtakuntaa. Samalla valtio alkoi panostaa vientiin, joka lisäsi maatalouden kannattavuutta entisestään. 1800-luvun lopussa jo noin 90 prosenttia Osmanien valtakunnan viennistä koostui maataloustuotteista. Tuolloin otettiin myös ensiaskelia maatalouskoulutuksen parissa, mutta siihen ei satsattu tarpeeksi ja kokeilut kuihtuivat kasaan.

Eurooppalaisella rahoituksella kehitetyt satamat sekä rautatieverkosto paransivat nopeasti maatalouden kannattavuutta ja vientiä ja linkittivät maaseutua paremmin kaupunkeihin. Rautatien myötä 1890-luvulla viljan viljely kasvoi merkittävästi erityisesti Keski-Turkissa. Suurin osa viljasta myytiin Saksaan, joka toimi rautateiden rakennuttajana Turkissa ja toimitti vastaavasti hyvälaatuista siemenviljaaa. 1900-luvun alussa siirryttiin enenevästi kotitarveviljelystä maatalousyrittämiseen, jossa perhe sai elantonsa tuotteiden myynnistä. Perheviljelmistä tuli yleisin tilojen malli ja keskimääräinen viljelysalan määrä oli 4–6 hehtaaria. Useimmissa tapauksissa maat oli vuokrattu suurmaanomistajilta, joille annettiin sovittu osuus sadosta. Maatalous oli kehittyneintä eteläisen Turkin Çukurovassa, missä sijaitsi suuria puuvillaplantaaseja. Puuvillapelloille tuotiin vierastyöläisiä Afrikasta asti.

Turkin tasavalta panostaa maatalouteen

Maatalouden näkökulmasta ensimmäinen maailmansota ja sitä seurannut Turkin itsenäisyyssota (1919–1923) olivat hankalaa aikaa. Valtakunta ajautui käytännössä konkurssiin vuoteen 1918 mennessä. Miehet ja työeläimet, kuten härät ja hevoset, tarvittiin rintamalle, mikä teki isomman mittakaavan viljelystä miltei mahdotonta. Ensimmäisen maailmansodan merkittävät sotilas- ja siviilitappiot sekä omiin vähemmistöihin kuten armenialaisiin, assyrialaisiin ja kreikkalaisiin kohdistetut sortotoimet johtivat Osmanivaltion väkiluvun romahtamiseen yli 30 prosentilla. 

Vuonna 1923 perustettu Turkin tasavalta otti ensimmäisen presidenttinsä Mustafa Kemal Atatürkin johdolla nopeasti askelia maatalouden kehittämiseksi, mistä enemmistö väestöstä sai edelleen elantonsa. Uusi hallinto pyrki parantamaan maatalouden kannattavuutta ja auttamaan raskaista sotavuosista palautumista. Rautateitä rakennettiin lisää ja vuonna 1924 maanviljelijöiden verotus lopetettiin. Tämä oli merkittävä uudistus, sillä 1900-luvulla maanviljelyn verotus vastasi valtion tuloista miltei puolta. Vuonna 1927 hallitus aloitti teollisuutta ja maataloutta tukevan laajamittaisen ohjelman. Talouspolitiikan keskiöön nostettiin valkoinen trio – jauho, sokeri ja kangas. 1920-luvulla kokonaisviljelyala kasvoi ja maataloustuotannon määrä palautui sotia edeltävälle tasolle. Vuonna 1925 presidentti Atatürk perusti pääkaupunki Ankaraan yksityisen ja laajan maatilan, joka toimi esimerkkinä ja testipaikkana uusille viljelymenetelmille. 

1930-luvulla valtio alkoi panostaa vehnän vientiin ja vuonna 1940 aloitettiin Kyläinstituutti-projekti, jonka tarkoituksena oli kouluttaa maaseudulle opettajia. Samalla kun pyrittiin lisäämään kyläläisten luku- ja kirjoitustaitoa, haluttiin tuoda maaseudulle uusia viljelymenetelmiä. Koulujen yhteyteen perustettiin maatila peltoineen ja kotieläimineen. Rautatien varrelle perustetuista kouluista muodostui menestyneitä, esimerkillisiä maatiloja sekä maatalousoppilaitoksia. Pienessä ajassa kyläinstituutit saivat paljon aikaiseksi, mutta poliittisten ristiriitojen ja paikallisten uskonnollis-konservatiivisten toimijoiden vastustuksen myötä ne lopulta lakkautettiin 1954. 

Taidokkaan poliittisen diplomatian myötä Turkki onnistui pysyttelemään toisen maailmansodan ulkopuolella, mutta sodan pelossa varmuuden vuoksi tehdyt suuret liikekannallepanot vaikuttivat maataloustuotantoon. Esimerkiksi vuosina 1939-1945 vehnän tuotanto laski 40 prosenttia. Samaan aikaan viljelijät olivat käärmeissään, sillä valtio käytännössä pakotti myymään maataloustuotteita alennettuun hintaan kaupunkilaisille ja armeijan käyttöön.

Monipuoluejärjestelmä ja maatalouden kultaiset vuodet

Turkin maatalouden ja myös koko teollisuussektorin kehittäminen oli ollut tasavallan alkuvuosista saakka hyvin valtiojohtoista. Turkki siirtyi yksipuoluejärjestelmästä monipuoluejärjestelmään vuonna 1946. Valta vaihtui neljä vuotta myöhemmin, kun yli 20 vuotta maata hallinneesta Tasavaltalaisesta kansanpuolueesta (Cumhuriyet Halk Partisi, CHP) irtaantuneen konservatiivisiiven perustama Demokratiapuolue (Demokrat Partisi, DP) voitti parlamenttivaalit selkein lukemin. Demokratiapuolueen voiton taustalla oli tavallisen maaseudulla asuvan kansan tyytymättömyys edellisen hallinnon maaseutu- ja maatalouspolitiikkaan. Toisen maailmansodan aikaiset päätökset olivat tuoreessa muistissa. Demokratiapuolue myös onnistui esittämään itsensä edellisen maallisia arvoja ajaneen hallinnon vastustajana sekä islamin puolestapuhujana, millä oli vahva kaikupohja äänestäjäkunnassa. 

Demokratiapuolue otti maataloussektorin ja maaseudun kehittämisen suurimmaksi poliittiseksi tehtäväkseen. Kommunismia vastustaakseen Yhdysvallat myönsi Turkille Marshall-apua, jota hallitus hyödynsi lisäten koneellistumista ja traktorien määrää 1950-luvun alun muutamasta tuhannesta 1970-luvun sataan tuhanteen. Myös viljelyala kasvoi ja 1950-luvun aikana maataloustuotanto nousi yli 60 prosenttia. Samalla parannettiin tieverkkoa ja maatalouden tehostuminen kiritti myös teollisuuden kehitystä. 

Demokratiapuolue pysyi vallassa koko 1950-luvun maataloutta edistävällä politiikallaan, mutta talouspolitiikka oli yksipuolista ja avokätiset maataloustuet veivät leijonanosan valtion budjetista.  Vuosikymmenen lopussa Turkki kärsi kovasta inflaatiosta ja useat elintarvikkeet kuten kahvi, sokeri ja juusto olivat kaupunkilaisille varsin hintavia. Yhä enemmän itsevaltaiseksi muovautuneen Demokratiapuolueen valtakausi päättyi Turkin ensimmäiseen sotilasvallankaappaukseen vuonna 1960. 1960-luku oli kiihtyneen kaupungistumisen aikaa, mutta edelleen yli 60 prosenttia työvoimasta oli maatalouden parissa. Suurin muuttoliike kohdistui Länsi-Turkin suuriin kaupunkeihin. Eniten ihmisiä muutti pois Itä-Turkin köyhiltä maatalousvaltaisilta alueilta. Lisäksi 1960-luvulla miljoonia muutti Eurooppaan ja erityisesti Saksaan töihin.

Maatalous kytketään osaksi maailmantaloutta

1960-luvulla aloitettiin eteläisen Turkin oloja edistävä projekti, jonka tarkoitus oli nostaa alueen elintasoa, tuottaa energiaa patoja rakentamalla sekä parantaa maatalouden kastelujärjestelmiä. Projekti kuitenkin viivästyi, ja keskeiset padot saatiin rakennettua vasta 1980-luvun lopulla. 1970-luvun poliittisesti epävakaiden ja väkivaltaisten aikojen sekä talouskriisin jälkeen 1980-luvulla keskityttiin nostamaan vientiteollisuutta. Sotilasdiktatuuri piti Turkissa valtaa vuosina 1980-1983 ja silloin maataloussektori jätettiin täysin huomiotta, työväen järjestäytyminen liittoihin kiellettiin ja palkat pidettiin tarkoituksella matalina. 1990-luku taas oli eripuraisten hallitusten aikaa ja aika ajoin palattiin vaalien alla runsaiden maataloustukien myöntämiseen. 

Turkin maatalouspolitiikkaan tuli 2000-luvulla talouskriisin jälkimainingeissa selvä muutos. Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin kehoituksesta maatalouden tukiohjelmat ja maataloustuet laskettiin minimiin. Valtio-omisteiset maatalousalan yritykset, kuten lannoitefirmat ja myllyt yksityistettiin. Valtion roolin väheneminen johti kansainvälisten suuryritysten voittokulkuun Turkin maatalouskaupan alalla. Yksityistäminen oli osa Recep Tayyip Erdoğanin Oikeus- ja kehityspuolueen (Adalet ve Kalkınma Partisi, AKP) politiikkaa, jolla paikattiin valtion alijäämää. Tukien rajoittaminen joudutti 1990-luvulta alkanutta kehityskulkua, jossa esimerkiksi sokerin, tupakan ja viljanviljelyn kannattavuus heikkeni ja lukuisat pienet tilat lopettivat. 2000-luvulla maataloustukia on yhä annettu, mutta ei niin avokätisesti kuin aiemmin. Iso syy tähän on siinä, että maataloudesta suoraan elantonsa saavat ihmiset ovat äänestyskopilla määrällisesti jääneet pieneksi vähemmistöksi. Muutaman viime vuoden kovan inflaation ja taloushankaluuksien myötä viljelijöiden haasteet ovat olleet uutisissa säännöllisesti. Sittemmin tukea on myönnetty esimerkiksi polttoaineeseen sekä lannoitteisiin.

Kausityöläiset Turkin maataloussektorilla

Kausityövoimaa vaativien kasvisten sekä hedelmien viljely on lähtenyt nousuun vahvan kansainvälisen kysynnän ja viennin myötä. Nykyisin yli puolet Turkin maatalouden tuloista tulee kasviksista ja hedelmistä. Turkissa maatalousala työllisti pitkään paikallisia maattomia, sekä erityisesti 1990-luvulta alkaen Turkin kurdeja. Merkittävissä määrin vierastyövoiman käyttö alkoi Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen kun esimerkiksi Georgiasta alkoi virrata Pohjois-Turkin hasselpähkinä- sekä teeviljelmille työvoimaa. Azerbaidzanille kuuluvalta Nahitshevanin alueelta tulevia taas työskentelee Itä-Turkin karjatalousvaltaisella alueilla paljon. 2011 alkaneen Syyrian sisällissodan jälkeen Turkkiin on saapunut noin 4 miljoonaa syyrialaispakolaista, joista suurin osa on eteläisessä Turkissa työllistynyt epävirallisesti maatalousalalle erityisesti kasvisten- ja hedelmien tuotantoon. Syyrialaisten saapuminen maatalousalalle on pienentänyt alan palkkoja. Usein koko perhe työskentelee samoilla viljelyksillä saadakseen riittävän elannon. Myös lapsityövoima on yleistä ja vuoden 2019 tilastojen mukaan yli 220 000 lasta työskentelee maatalousalalla. Vaikka Turkissa alle 16-vuotiaan työskenteleminen maatalousalalla on laitonta, lapsityövoimaan ei juurikaan ole puututtu. Lisäksi noin kaksi miljoonaa kausityöläistä työskentelee Turkin maataloussektorilla. Välittäjillä on suuri rooli Turkin maataloudessa, sillä he luovat kausityöläisten ja maatalousyrittäjien väliset kontaktit, toimivat tulkkeina sekä kuljettavat ihmisiä pelloille. Palkat menevät välittäjien kautta ja työstään he ottavat noin kymmenen prosenttia kausityöläisten tuloista. 

Maatalous ei ole enää 2000-luvulla ohjannut Turkin politiikkaa tai ollut talouden johtava tekijä. Turkin merkitys kansainvälisellä maataloussektorilla kuitenkin pysyy tulevaisuudessa suurena ja jopa kasvaa. Merkittävä osa maatalouden kausityövoimasta työskentelee pimeästi, eikä heillä näin ollen ole juurikaan oikeuksia. Mitättömät palkat ja lapsityö lisäävät suurien tuottajien voittoja ja parantavat Turkin kilpailukykyä vientimarkkinoilla. Turkin hallinto tuskin puuttuu epäkohtiin tulevaisuudessakaan.