Yhteiskunnalliset, poliittiset ja teologiset keskustelut ja niistä ammentaneet tapahtumat ovat vaikuttaneet Iranin historiaan viimeiset 200 vuotta. Lukeva aikamatkaaja voi huomata, että ulkoa tulevat vaikutteet on usein otettu kiinnostuneina vastaan, mutta ei aina täysin varauksetta. Muuttuvassa maailmassa miljoonat iranilaiset tulevat edelleen arvioimaan suhdettaan menneisyyteen ja ympäröivään maailmaan.

Irania on alkuvuoden aikana käsitelty paljon sodankäynnin ja maailmantalouden näkökulmasta, mutta yksi vähemmän käsitelty näkökulma käynnissä oleviin tapahtumiin on keskustelu Iranin paikasta maailmassa. Historiallisesta perspektiivistä katsoen monissa Iranin vallankumouksissa ja modernin historian käännekohdissa on ollut yhtenä kysymyksenä ulkomaailma ja Iranin suhde siihen.

Laajassa merkityksessä kyse on niin pienten kuin isojen valtioiden ja kansojen välisistä suhteista. Arkipäiväisessä merkityksessä kyse on vain siitä, kuinka tavallinen iranilainen elää arkeaan paitsi ihmisoikeuksien mutta myös kulutustavaroiden ja perushyödykkeiden näkökulmasta.

Jo 200 vuoden ajan iranilaisten keskuudessa on noussut esiin täysin vastakkaisia näkemyksiä, mutta myös erilaisten ajattelutapojen ja aatevirtausten yhdistelmiä, jotka eivät välttämättä katso perinteiden ja moderniteetin olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Myös ympärillä olevia valtioita on kaatunut, ja niiden tilalle on syntynyt uusia, samoin kuin ystävät ja viholliset ovat vaihtuneet.

Pitkä ja polveileva tie moderniin aikaan

Vaikka jokaisen valtion historiaan vaikuttavat omat osa- ja lähtötekijät, alkoi Iranin modernisaatiokehitys monessa mielessä melko samalla tavalla kuin esimerkiksi Turkissa tai Egyptissä. Teknologinen jälkeenjääminen ja sotilaallinen heikkous Eurooppaan verrattuna alkoivat vähitellen tuntua myös Qajar-valtion (1794–1925) asukkaiden nahoissa.

1800-luvun alkupuolella Venäjän keisarikunta alkoi laajentua Persian valtakunnan alueelle, jonka itäpuolella vaikutti brittiläinen imperiumi omine intresseineen. Venäjän ja Ison-Britannian valtakamppailusta Keski-Aasiassa eli niin kutsutusta suuresta pelistä virisi suuri intellektuaalinen keskustelu. Kahden suurvallan puristuksessa myös Iranissa alettiin keskustella siitä, kuinka kolonialismin aiheuttamaan haasteeseen tai uhkaan tulisi vastata. Ratkaisuja haettiin hakemalla inspiraatiota erityisesti Euroopasta, mutta myös Osmanien valtakunnasta ja brittiläisestä Intiasta. Iranilaisia opiskelijoita, kauppiaita ja diplomaatteja kiersi maailmaa kirjoittaen näkemästään ja aistimastaan matkakertomuksiin ja sanomalehtiin. Heidän kokemuksensa ja ajatuksensa inspiroivat kehittämään maata länsimaisten esikuvien mukaisesti.

Uusi aika muutti myös iranilaisten suhdetta omaan historiaansa ja kulttuuriperintöönsä. Arabien ja islamin vastaiset näkemykset alkoivat nousta valtavirtaan muun muassa Mirza Fathali Akhundzadehin (1812–1878) johdolla, joka näki barbaarisen valloittajauskon taantumuksen lähteenä. Luonnollisesti nämä ajatukset saivat aatteellisia haastajia. Panislamismia edustanut Jamal al-Din al-Afghani (1837–1897) nousi vastustamaan erityisesti brittikolonialismia ja uusia vaikutteita. Myöhemmin vietettyään aikaa Euroopassa hän vakuuttui uusien tieteiden olevan sekä ratkaisu ongelmiin että yhteensovitettavissa islamin kanssa. Erilaisista lähtökohdista ja maailmankatsomuksista huolimatta Iranissa oli maaperää yhteisille visioille.

1900-luvun alkuun mennessä yhä useampi kansalainen tuli tietoisemmaksi eurooppalaisesta elämäntavasta, minkä seurauksena perustuslaillinen hallitusmuoto alkoi saada kannatusta. Vuosia kestäneen Persian perustuslaillisen vallankumouksen (1905–1911) päätavoite eli perustuslaki saavutettiin ja pidettiin, mutta sen voidaan sanoa epäonnistuneen kokemattomuuden, vallanpitäjien intressien ja suurvaltojen vastustuksen vuoksi. Juuri ennen kuolemaansa sairas šaahi Mozaffar ad-Din (1853–1907) ratifioi perustuslain, mutta hänen poikansa Mohammad Ali yritti tuhota parlamentaariset saavutukset myös konkreettisesti, kun hän lähetti venäläisen kasakkaprikaatin pommittimaan parlamenttia 1908. Vallankumouksen varjopuolena oli itsevaltaisempi hallinto ja läpi 1910-luvun kestänyt kaaos. Toisaalta se oli käännekohta ja inspiraation lähde, jolloin esimerkiksi naiset astuivat poliittiselle näyttämölle näkyvämmin.

Samoihin aikoihin britit löysivät öljyä Iranista eli yhdet maailman suurimmista tunnetuista öljyvarannoista. Tärkeiden luonnonvarojen löytyminen luonnollisesti vaikutti Iranin historiaan ja paikkaan maailmassa, sillä brittien näkökulmasta enää ei ollut kyse pelkästään toimilupasopimuksista tai pyrkimyksestä torpata Venäjän pääsy Intian valtamerelle.

Pahlavien puoli vuosisataa

Neuvostoliiton perustaminen vaikutti merkittävällä tavalla Iraniin, kun kommunismin voimistuva vaikutus 1920-luvulla sai britit toivomaan maahan vahvempaa keskushallintoa. Sotilasuralta ponnistanut Reza Khan (1878–1944) nousi valtaan brittien tukemana ja julistettiin šaahiksi 1925. Itsensä Reza Pahlaviksi nimennyt uusi hallitsija seurasi oman aikaansa trendejä ja lähti uudistamaan maata alkaen aina pukeutumisesta, kielestä ja ajattelutavoista.

Persian kieli palveli sivistys- ja hallintokielenä merkittävässä osassa islamilaista maailmaa 1900-luvun alkuun asti. Modernisaatio johti persian kielen ja kulttuurin valta-aseman murenemiseen muualla islamilaisessa maailmassa, mutta kielen luonnollisilla puhuma-alueilla taas kulttuuriperinnön kansallistamiseen. Iranissa persian kieli haluttiin puhdistaa arabialaisista vaikutteista samalla, kun Pahlavit kunnostautuivat Iranin historian ja jatkuvuuden korostajina nojaten esi-islamilaiseen perintöön. 1700-luvulla kehittynyt indoeuropeistiikka loi yhteyden Eurooppaan, ja ajan hengen mukaisesti kielisukulaisuutta käytettiin hyväksi myös rodullisessa ja kulttuurillisessa mielessä: idea valtion virallisen nimen muuttamisesta Persiasta Iraniksi tuli Iranin Berliinin-suurlähetystöstä.

Vuonna 1934 Turkissa vierailleen hallitsijan kerrotaan olleen inspiroitunut Kemal Atatürkin uudistuksista. Turkin tavoin myös Iranissa oli kehittynyt pohjaa länsimaisille uudistuksille jo vuosikymmenien ajan, mutta laajamittaisesti toimeenpantuna ne henkilöityivät uuteen hallitsijaan. Iranin, Turkin ja Afganistanin modernisaatioprojektit maailmansotien välisenä aikana olivat toki ainutlaatuisia, mutta mahdollisia myös sen ansioista, etteivät ne olleet kolonisoituja toisin kuin suurin osa islamilaisesta maailmasta tuohon aikaan.

Uudistukset herättivät ihastusta ja vastareaktioita, ja vuoden 1979 vallankumoukseen oli pitkä kehityskaari toisen maailmansodan ja kylmän sodan kuumimpien vuosien läpi. Yksi tunnetuimmista käänteistä tapahtui 1950-luvun alkuvuosina, kun Euroopassa opiskellut Mohammad Mosaddeq (1880–1967) pyrki saavuttamaan kansallisen riippumattomuuden. Hän kuitenkin kohtasi pääministerinä vastustusta niin vasemmiston, uskonoppineiden kuin länsimielisten taholta muun muassa sen vuoksi, että hänen sosiaaliset ja poliittiset uudistuksensa herättivät pelkoa kommunismin vyörymisestä maahan. Öljyn kansallistamisen jälkeen hänet syrjäytettiin brittien ja amerikkalaisten avustuksella vuoden 1953 vallankaappauksessa.

Toisen maailmansodan jälkeen monet oppositioryhmät alkoivat edistää asiaansa myös aseellisesti. Maassa oli myös sissisodankäyntiä ja esimerkiksi ryhmiä, jotka kouluttautuivat ulkomailla ja hakivat inspiraatiota kolmannen maailman vapaustaisteluista. SAVAK eli Iranin valtion tiedustelu- ja turvallisuusorganisaatio toimi kovakouraisesti kuningaskuntaan syntyneitä sosialistisia ja islamistisia ryhmittymiä vastaan. Tämän vuosikymmeniä kestäneen ristitulituksen aikana maahan kehittyi yhä enemmän tahoja, joilla oli yhteinen vihollinen ja jotka valmistautuivat suurempaan taisteluun.

Oli Pahlavi-dynastian toisesta hallitsijasta šaahi Mohammad Reza Pahlavista (1919–1980) mitä mieltä tahansa, jätti hän kiistatta oman jälkensä Iraniin. Hänen perintönsä vaikuttaa yhä siihen, millaisen prisman läpi maata useimmiten tarkastellaan. Pyrkimyksenä oli edelleen modernisoida Iran länsimaisten esikuvien mukaisesti ja nostaa se maailman viiden suurimman talouden joukkoon. Lukuisista uudistuksista huolimatta maassa vallitsi sosiaalinen epätasa-arvo erityisesti maalta kaupunkeihin saapuneiden ihmisten keskuudessa, mikä tasoitti tietä vuoden 1979 vallankumoukselle.

1970-luvun säihkyvien juhlien varjossa Iranin maakuvaan vaikutti länsimaisen median pinnallinen tietopohja. Ajatollah Ruhollah Khomeini (1900–1989) vietti maanpakonsa viimeiset vaiheet Ranskassa, ja häntä kuvattiin mediassa omenapuun alla istuvana älykkönä, jonka luona luona kävi ranskalaisen vasemmiston tähtiä Jean-Paul Sartresta ja Michel Foucault’sta lähtien. Tunnetuin lopputuloksin kuolemansairas šaahi pakeni ulkomaille ja Khomeini palasi Iraniin rocktähden elkein. Erilaisia toimijoita yhdistäneestä vallankumouksesta tuli myöhemmin islamilainen, kun Khomeini eliminoi vasemmistolaisia ja vääräuskoisina pitämiään vastustajiaan joko tappamalla tai ajamalla heidät maanpakoon.

Vuoden 1979 vallankumouksella oli suuri psykologinen vaikutus, kun uskonnon motivoimat voimat kykenivät kaatamaan länsiorientoituneen autoritaarisen vallanpitäjän. Käänteentekevyyttä lisää myös se, että Khomeinin lanseeraama hallintomuoto velayat-e faqih oli täysin uusi, eikä sillä ollut edeltäjää islamilaisessa historiassa. Seuraukset säteilivät ympäri islamilaisen maailman vaikuttaen niiden sisäpolitiikkaan ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Vallankumouksen jälkeen Yhdysvaltojen ja Israelin liittolaisena toiminut Iran liittyi sitoutumattomien maiden liikkeeseen ja pyrki nousemaan sekä kapitalistisen että sosialistisen järjestelmän haastajana – epäonnistuen siinä.

Vaikka maailmanlaajuinen vallankumous ei toteutunutkaan, on islamilainen tasavalta toiminut länsimaiden haastajana alusta asti levittäen vaikutusvaltaansa eri puolille Lähi-itää ja maailmaa. Monille Iran on näyttäytynyt pakotteiden alaisena rikollisvaltiona, vaikka se on todellisuudessa paljon muutakin.

Millainen tarina Iran on?

Persiaksi kirjoittaneen keskiaikaisen runoilijan Mawlana Rumin tuotannossa esiintyy alunperin Intiasta peräisin oleva kertomus miehistä, jotka yrittävät kuvailla norsua pimeässä huoneessa. Miehet koskettavat norsua eri kohdista. Kärsää koskenut kuvailee norsun olevan kuin letku, ja korvaa koskenut sanoo otuksen viuhkan kaltaiseksi. Jalkaan tarttunut toteaa norsun olevan kuin pilari, ja selkään koskenut julistaa eläimen valtaistuimen kaltaiseksi. Tätä tarinaa pidetään esimerkkinä yksilöllisen havaintokyvyn rajoista, ja se sopii hyvin kuvaamaan myös Irania.

Tämä näkyi erityisesti alkuvuoden uutisoinnissa, kun mediat tarttuivat vuoronperään yksittäisiin asioihin pohtimatta kokonaiskuvaa. Yhteiskunnat eivät ole kliinisiä, kontrolloituja ympäristöjä vaan enemmänkin kuin improvisaatioteatteriryhmiä, joiden näyttelijät ovat nousseet lavalle eri käsikirjoitukset käsissään. Analyyseissä ja kommenteissa ei oteta tarpeeksi huomioon sitä, että yksi asia vaikuttaa toiseen. Pitkällä aikavälillä kysymyksiä herättävät erityisesti eri kansanryhmien reaktiot, poliittiset suunnanmuutokset ja näkemysten muuttuminen, kuten historiasta voimme lukea. Omaa tarinaansa Iranista kertovat eri etniset ja poliittiset ryhmät omien narratiiviensa kautta. Lisäksi kielitaitoinen ja hyvin verkostoitunut diaspora vaikuttaa paljon siihen, mitä esimerkiksi länsimaissa nähdään ja kuullaan.

Iranissa on tietenkin potentiaalia kehittyä ihmisoikeuksia kunnioittavaksi demokratiaksi ja aidoksi suurvallaksi. Maalla on laaja koulutettu väestö, hyvä maantieteellinen sijainti, runsaat luonnonvarat ja valtavasti pääomaa pehmeään vallankäyttöön – lähtien siitä, kuinka suurta osaa persialaiset näyttelivät arabialais-islamilaisen kulttuurin muodostumisessa. Tärkeä kysymys kuitenkin on, haluaako tai voiko Iran ja annetaanko sen voittaa muun maailman luottamus. Onnistuessaan siitä voisi tulla esimerkki ja inspiraation lähde miljoonille muille ihmisille. Aito demokratisoituminen ei kuitenkaan ole ulkoapäin ohjattu projekti, vaan sen on lähdettävä iranilaisesta yhteiskunnasta itsestään.

Vaikka Velayat-e faqih kaatuisi tänään, ei se ratkaisisi syvälle juurtuneita ongelmia. Ratkaisujen hakeminen saattaisi tällöin helpottua, mutta toisaalta mahdollinen valtatyhjiö ja ulkovaltojen ohjailu todennäköisesti aiheuttaisivat vain uusia vaikeuksia. Lisäksi huomisen kannalta on aiheellista pohtia ja varautua siihen, millaisen maaperän alkuvuoden tapahtumat tuhansine kuolonuhreineen jättävät iranilaisten mieliin ja iranilaiseen yhteiskuntaan. Unohtamatta sitä, että islamilainen tasavalta on sekä suoraan että välillisesti vastuussa miljoonien ihmiselämien tuhoamisesta lähtien aina lapsisotilaiden käytöstä 1980-luvulla ja ilmaisunvapauden tukahduttamisesta nykypäivänä. Kaikkien tapahtumien jälkeen iranilaisilla on edessään jonkinlainen menneisyydenhallinta.

Iranin tarina jatkuu, mutta sen elementit eivät sinällään ole uusia. Monet koko ikänsä islamilaisen tasavallan alla eläneet iranilaiset ovat nähneet ja tietävät naapurimaiden sekä muun maailman elämäntavoista. Ulkomailla käyvät tai sosiaalista mediaa selaavat nuoret eivät siis välttämättä eroa 1800-luvulla matkakertomuksia kirjoittaneista ja lukeneista ihmisistä. Uusia visioita keksitään ja jaetaan, mutta Iranin tulevan paikan ihmisten mielissä ja sydämissä tulemme kuitenkin näkemään tämän esseen jälkeen.

Historian tapahtumien ja aatehistoriallisten virtausten kuvailussa käytettynä pääasiallisesti apuna Mohammad Fazlhashemin kirjaa Iran mellan tre revolutioner: förebilder och motbilder (2024). Tekstissä esitetyt ajatukset ja näkemykset ovat kirjoittajan omia.