YTT (2022) Pekka Väisänen on Ranskan politiikkaan erikoistunut valtiotieteilijä ja aktiivinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentaattori Helsingistä.  

Kansalliskonservatismi esittää itsensä moraalisena projektina, joka nojaa kristillisiin arvoihin, perinteeseen ja yhteisöllisyyteen. Sen poliittinen käytäntö kuitenkin paljastaa toisenlaisen logiikan. Kristillisyyteen keskeisesti liittyvän ulottuvuuden eli omantunnon sijaan keskiöön on noussut valta ja sen säilyttäminen. Unkarin ja Yhdysvaltojen tilanteet ovat tästä hyvä esimerkki. Tässä ristiriidassa piilee myös kansalliskonservatismin keskeinen ongelma.

Unkarin Fidesz-puolue ja sen johtaja Viktor Orbán tulivat vuosikymmenten kuluessa tunnetuksi kansalliskonservatistisena poliittisena toimijana. Fideszin ja Orbánin poliittisessa puheessa toistui usein uskonnollissävytteinen retoriikka, jossa kristinusko ja kristilliset arvot julistettiin Euroopan viimeiseksi toivoksi niin islamia kuin hallitsemattoman maahanmuuton tuomia ongelmia vastaan. Fidesz-puolueen noustua valtaan 2010 Orbánin hallitus otti mallia sotien välisenä aikana valtion sekä katolisen ja kalvinistisen kirkon välille solmitusta strategisesta liittoutumasta.

Hallitus allekirjoitti joukon yhteistyösopimuksia maan merkittävimpien kirkkojen kanssa. Näihin kuuluvat edelleen Unkarin reformoitu kirkko, Yhdistynyt unkarinjuutalainen seurakunta, Uskon seurakunta ja Unkarin baptistikirkko, sekä Unkarin luterilainen kirkko. Sopimuksen myötä viiteryhmään kuuluneet uskonnollisesti suuntautuneet koulut saivat hallinnolta runsaat valtion tuet toimintansa ylläpitämiseksi. Samaan aikaan Unkari otti etäisyyttä maallistuneesta länsimaisesta kulttuurista ja kristinuskon symbolit lisääntyivät julkisuudessa monissa eri yhteyksissä.

Käytännössä Unkarissa siirryttiin yhteiskuntaan, jossa politiikka sakralisoitiin. Tämän edellytys oli politiikan tunneperäisyyden korostaminen, jonka avulla varmistettiin julkisessa keskustelussa käytettävän diskurssin hegemonia. Tässä asetelmassa politiikka esitettiin myytteihin, rituaaleihin ja symboleihin kytkeytyvänä rakenteellisen muutoksen voimana. 

Yhdysvalloissa puolestaan presidentti Donald Trumpin MAGA-liike on saanut kannatusta usein kristillisiltä arvokonservatiiveilta, kuten evankelikaaliselta kirkolta, joiden edustamalle arvopohjalle kansalliskonservatismi on myös usein rakentunut. Perinteiset perhearvot ja sukupuolikäsitys, vetoaminen toisinaan jopa raamattuun auktoriteettina, sekä arvojen kaikkinainen pysyvyys ovat olleet kummallekin poliittiselle ryhmittymälle keskeisiä poliittisia ankkureita.

Monessa mielessä Orbánin Unkarista muodostui trumpilaisuuden eurooppalainen sillanpääasema. Kuvitteelliset viholliskuvat, instituutioiden vähättely, Venäjä-mielisyys, toistuvat populistiset poliittiset irtiotot ja usko kansallisten intressien kaikkivoipaisuuteen tulivat tutuiksi varsinkin EU-johtajien pöydissä. Venäjä ei ollut koskaan Orbánille ongelma, mutta Ukraina oli.

Samalla Unkari käänsi selän länsimaiden aikaisemman menestyksen kivijaloille, kuten tieteelle ja tutkimukselle, oikeusvaltioperiaatteelle ja rationaaliselle päätöksenteolle. Orbán ylpeili usein Unkarin perustuslakituomioistuimella, joka kuitenkin toimi käytännössä hänen poliittisten intressiensä takaajana, eikä instituutiona, jollaisena se ihanteellisessa tapauksessa tulisi nähdä.

Unkarin harjoittama politiikka näkyi siten vuosikymmenen ajan konkreettisesti lisääntyvänä autoritaarisena vallankäyttönä sekä median ja tutkimuksen vapauden rajoittamisena. Koska demokratia elää aina sanan- ja ilmaisunvapaudesta, Unkarissa Fidesz-eliitti kyseenalaisti toimillaan myös itse kansanvaltaisen järjestelmän.

Samalla Unkari sai toistuvasti heikkoja arvioita korruption kitkemisestä sekä oikeusvaltion ja hallinnon läpinäkyvyyden toteutumisesta. Orbánin hallintokauden seurauksena erityisesti osa koulutetuista nuoremmista sukupolvista menetti uskonsa sekä maan tulevaisuuteen että sen poliittiseen järjestelmään. Poliittisten vapauksien kaventaminen olikin yksi merkittävimmistä syistä nuorten maastamuuttoon. 

Kevään parlamenttivaalin lopputulos oli lopulta kansanäänestys Orbánin edustaman politiikan ohella siitä, mihin viiteryhmään Unkari haluaa jatkossa kuulua. Nyt on mahdollista, että Unkari palaa vuosien jälkeen takaisin eurooppalaiseen perheeseen.

Onnellisuuden eetos ja moraali

Brittiläisen myöhäisen valistuksen ajan filosofin John Stuart Millin mukaan kristinuskon keskeinen ajuri oli omantunnon käsite. Tämä toimi samalla ikkunana moraaliin eli kysymykseen siitä, mikä on kulloinkin oikeaa ja väärää. Filosofin mukaan keskeistä oli myös se, että moraali itsessään ei perustunut kylmään egoistiseen ja itsekkääseen hyötylaskelmaan, vaan siinä oli epäitsekäs altruistinen henki. 

Vaikka Mill ei pitänyt kristinuskoa moraalin ainoana tai välttämättömänä perusteena filosofi ajatteli, että moraali perustuu ennen kaikkea ihmisen kykyyn tuntea sympatiaa, yhteisöllisyyttä ja omantunnon painetta. Moraalin mitta Millin Utilitarismi-teoksessa oli lopulta suurimman onnellisuuden periaate eli se, lisäävätkö teot yleistä hyvinvointia vai eivät. Siten on mahdollista todeta, että Millille onnellisuus oli viime kädessä myös moraalin kriteeri.

Edellisen kappaleen henki on ollut perinteisesti myös yksi kristinuskon kulmakivistä ja hyveistä. Sympatia, yhteisöllisyys ja omatunto ovat elementtejä ja teemoja, joita myös raamattu käsittelee taajaan. Ehkä yksi tunnetuimmista sitaateista aiheeseen liittyen nousee hyvin esiin uuden testamentin Matteuksen 4. evankeliumissa. 

Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus sanoi “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.Tämä on käskyistä suurin ja tärkein.” Toinen kristinuskolle keskeinen lause tai kristillinen elämänohje on ollut ajatus lähimmäisenrakkaudesta: “rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

Millin ajattelussa kristillisen moraalin vaikutus näkyi erityisesti ajatuksessa omastatunnosta: väärin toimiminen ei aiheuttanut ainoastaan ulkoisia seuraamuksia, vaan myös sisäistä syyllisyyttä ja psykologista kärsimystä. 

Millin Utilitarismin ja raamatun jakeiden pohjalta voidaan todeta Orbánin ja myös Trumpin harjoittaman politiikan arvoristiriita. Kummankin poliitikon virkakaudet ovat osoittaneet sen, miten kauas kristillisyyteen liittyvistä ihanteista arvokonservatismi tässä kontekstissa on ajautunut. Kristillinen arvopohja ja esiintyminen kristillisyyden jonkinlaisena poliittisena edustajana eivät siten Orbánin eivätkä Trumpin valtakausien aikana ole koskaan toteutuneet. 

Kristilliset arvot ovat toimineet ainoastaan poliittisena kulissina ja poliittisen viestinnän instrumenttina, joiden tarkoitus oli ajaa itsekkäiden valtapyrkimysten tavoitteita. Sekä Orbán, että Trump ovat toistuvasti olleet virkakausiensa aikana keskellä kleptokratiasyytöksiä, jossa saavutettua poliittista asemaa on käytetty niin oman kuin välittömän lähipiirin taloudellisten intressien ajamiseen omassa maassa ja Trumpin tapauksessa myös ulkomailla. 

Onko kansalliskonservatismi tulossa tiensä päähän?

Kansalliskonservatismin alkuperäinen tavoite Unkarissa ja myös Yhdysvalloissa oli luoda vahva kansakunta. Tämä perustuisi autoritaariseen ja vahvaan poliittiseen johtajuuteen ja edellä kuvattuihin usein konservatiivisiin uskonnollissävytteisiin arvoihin. Unkarissa hanke epäonnistui, ja Yhdysvalloissa vastaava hanke on ollut jo kuukausia kasvavan kritiikin kohteena.

Kansalliskonservatismin yksi keskeinen ongelma on liittynyt usein myös politiikan pinnallisuuteen ja populismiin. Populistiseen retoriikkaan on aina kuulunut kansaan vetoaminen ja vallan käsitteen usein abstrakti vääristely, jossa valta “palautetaan kansalle” poliittiselta deep state -eliitiltä. Tämä kansan ja eliitin jopa paradoksaalinen vastakkainasettelu on näkynyt Trumpin puheissa koko hänen poliittisen uransa ajan, viimeksi hänen virkaanastujaispuheessaan. Tämä toimii Trumpin kontekstissa siksi, koska miljardööritaustastaan huolimatta hän ei ole tavallinen poliitikko.

Unkarin ja Yhdysvaltojen konteksteissa poliittinen asetelma kuitenkin kärjistyi, kun alussa kuvatut yhteiskunnalliset moraalikysymykset sekä näkemys yhtenäisestä kansasta ja kristillisistä hyveistä valjastettiin politiikan keskeisiksi ajureiksi. Sanojen ja tekojen välinen ristiriita näyttäytyi lopulta unkarilaisille ja nyt amerikkalaisille tekopyhyytenä.

Fideszin valtakauden aikana kansallinen yhtenäisyys alkoi vuosien kuluessa muuttumaan hallinnoimiseksi, joka yhdistyi oligarkiaverkostoihin, EU-varojen väärinkäytöksiin ja nepotismin.

Samaan aikaan poliittiset kilpailijat ja oppositio käsiteltiin tietoisessa toiseuden tilassa, johon liittyi myös identiteettikysymykset ja kysymys siitä, mitä on niin sanottu unkarilaisuus tai varsinkin amerikkalaisuus. 

Viktor Orbánille ja Donald Trumpille poliittiset viholliskuvat eivät rakentuneet ainoastaan kotimaan opposition ympärille, vaan niitä etsittiin myös Euroopan unionista sekä laajemmin liberaalin demokratian edustamista arvoista ja instituutioista.

Politiikan teoriassa toiseuden tilaa on kuvannut muun muassa saksalainen oikeustieteilijä Carl Schmitt. Asetelma rakentuu ystävien ja vihollisten vastakkainasettelulle, jota populistiset toimijat hyödyntävät tällä hetkellä monin paikoin Euroopassa. 

Schmittin ajattelussa demokratian ideaali perustui aina jollekin substanssille, kuten jaetuille fyysisille tai henkisille ominaisuuksille, yhteiselle uskonnolle tai kuvitelmaan yhtenäisestä kansakunnasta, kuten tutkija Ville Suuronen ja irlantilainen politiikan tutkija Benedict Anderson ovat todenneet. 

Oleellista Schmittin mukaan oli siis se, että valtioliiton tai yksittäisen kansakunnan jäsenten tuli olla riittävän samankaltaisia eli homogeenisia. Tätä asetelmaa kansalliskonservatismi sisäisistä jopa merkittävistäkin linjaeroistaan huolimatta tavoittelee. Unkarin lisäksi Euroopassa monet äärioikeistoon luokiteltavat puolueet, kuten Saksan AFD-puolue ja Itävallan FPÖ jakavat samanlaisen homogeenisen yhteiskunnallisen ihanteen. 

Jos valittua poliittista linjaa ja tavoitetta tarkastellaan kannatuksen kontekstissa, kansalliskonservatismi on onnistunut vakiinnuttamaan ja jopa kasvattamaan kannatustaan yli puoluerajojen. 

Yhdysvalloissa kristillisiin moraalikysymyksiin vetoaminen oli lopulta vain toissijainen ja jopa tekopyhä ulottuvuus. Tästä huolimatta se ei ole häirinnyt laajaa äänestäjäkuntaa, joka on valinnut presidentikseen kahteen otteeseen Donald Trumpin. 

Demokratia toimii sittenkin 

Unkarin vaalitulos ja Orbánin täydellinen romahtaminen kertovat myös toisaalta siitä, että kritisoitu länsimainen demokratia toimii sittenkin. Huono vallankäyttö, läpinäkyvyyden ja oikeusvaltioperiaatteen hylkääminen sekä vapaan median kyseenalaistaminen palauttivat Unkarin lopulta takaisin länsimaisen demokratian polulle.

Unkarin vaalitulos ja Trumpin alamäki Yhdysvalloissa heijastuvat väistämättä myös Euroopan

kansalliskonservatiivisiin puolueisiin. Populistisilla irtiotoilla, Venäjän-mielisillä kannanotoilla ja

kansallisten etujen ehdottomalla ensisijaisuudella on kasvava hintalappu maailmassa, joka muuttuu jatkuvasti epävakaammaksi.

Valta tuo aina mukanaan vastuun, eikä tämä lähtökohta tee poikkeusta myöskään tämän viiteryhmän puolueille. Vahvan kansakunnan saavuttamisen sijaan lopputulos voi olla täydellinen yhteiskunnallinen hajaantuminen, kuten Yhdysvaltojen sisäinen kaaos nyt on osoittanut.

Kansalliskonservatismin näkökulmasta huonoimmassa skenaariossa se menettää asemansa ja suosionsa nyt vaikeuksissa oleville maltillisille keskustaoikeistolaisille puolueille. Seuraava merkittävä rajapyykki kansallliskonservatismin tulevaisuuden suhteen näytellään vuoden päästä Ranskan presidentinvaalissa. 

Nykyinen Kansallinen liittouma on ollut ulospäin viimeisen reilun vuosikymmenen ajan hyvin yhtenäinen puolue. Kuitenkin mitä lähemmäs vallan ydintä puolue nousee, sitä suuremmaksi kasvaa myös riski sisäisten ristiriitojen kärjistymisestä avoimiksi valtataisteluiksi.

1800-luvun merkittäville ranskalaisliberaaleille, kuten François Guizot’lle ja Benjamin Constantille, moraali ei ollut vain yksityinen hyve, vaan myös poliittisen järjestelmän vakauden edellytys. Hallinnon legitimiteetti perustui lopulta siihen, että kansalaiset uskoivat vallankäytön palvelevan yhteistä hyvää eikä hallitsevan eliitin omia intressejä. Mikäli tämä moraalinen uskottavuus rapautui, myös poliittisen järjestelmän yhtenäisyys alkoi vähitellen murentua. Kaikki tämä tapahtui Unkarissa ja se voi toistua pian myös Yhdysvalloissa.