Yhdysvallat ja Venäjä eivät ole liittolaisia, mutta maiden hallinnot ovat yhdentyneet liberaalia järjestystä uhkaavalla tavalla. Uhittelun ja voimakeinojen käytön lisäksi liberaalia kansainvälistä järjestystä ja samalla Eurooppaa heikennetään kulttuurisodan keinoilla. Kulttuurisodan polarisoiva logiikka pitkälti selittää, miksi yhdysvaltalaisten eliittien keskuudesta löytyy vaikuttajia, jotka kokevat jakavansa saman vihollisen Venäjän valtaeliitin kanssa.

Presidentti Donald Trump on toteuttanut Venäjän näkökulmasta monella tapaa hyödyllistä politiikkaa toisella presidenttikaudellaan. Osittain presidentti Vladimir Putinista mallia ottava Trump on entisestään heikentänyt liberaalia kansainvälistä järjestystä – tosin horjuttaen samalla Venäjän kumppaneita Venezuelassa ja Iranissa. Valkoisen talon apulaiskansliapäällikkö Stephen Miller, joka toimeenpanee aggressiivisesti Maga-liikkeen agendaa, on tiivistänyt hallinnon raa’an käsityksen sanomalla, että maailmassa ratkaisee “voima, valta ja vahvuus.”

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto glorifioi raakaa voimaa ja suunnittelee  kasvattavansa asevoimien budjettia entisestään, Putinin hallinnon pelkäämiä pehmeän vallan välineitä on heikennetty tai lakkautettu kokonaan. Mahtipontisista puheista huolimatta hallinnon käsitys vallasta ei pyöri täysin aseellisten kyvykkyyksien ympärillä, vaan myös ideologiselle työlle ja propagandalle on paikkansa. Sen sijaan, että Yhdysvallat rahoittaisi kansalaisyhteiskunnan toimijoita autoritaarisissa maissa, maan ulkoministeriö aikoo rahoittaa organisaatioita, jotka vastustavat Euroopan liittovaltiokehitystä ja ajavat konservatiivisia arvoja. Tämä vastaa joulukuussa 2025 julkaistussa Yhdysvaltojen turvallisuusstrategiassa mainittuun tarpeeseen kultivoida vastustusta Euroopan “nykyiselle kehityskululle”.

Ulkoministeri Marco Rubio teki Münchenin turvallisuuskonferenssissa pitämässään puheessa hallinnon pyrkimykset vielä selvemmiksi. Rubio puhutteli kolmea yleisöä: liberaaleja eliittejä, Maga-liikettä ja Euroopan illiberaalia radikaalioikeistoa. Nämä yleisöt saattoivat kaikki tulkita puhetta haluamallaan tavalla, mutta kiltistä sävystään huolimatta puhe suosi kahta jälkimmäistä. Sisällöltään puhe oli nimittäin linjassa liberaaleihin kansainvälisiin instituutioihin vihamielisesti suhtautuvan Maga-liikkeen ja tältä vaikutteita ottavan eurooppalaisen radikaalioikeiston ajatusmaailman kanssa. Rubion vierailut heti konferenssin jälkeen Unkarissa ja Slovakiassa osoittivat, minkälaista kehityssuuntaa Trumpin hallinto haluaa Euroopassa nähdä. Hallinnon tavoitteena on auttaa Euroopan illiberaaleja voimia syrjäyttämään liberaali valtaeliitti ja tätä kautta tehdä Euroopasta hajaantuneempi.

Trumpin rooli Yhdysvaltojen ulkopolitiikan käännöksessä on ollut keskeinen. Hän auttoi tuomaan aiemmin marginalisoidut illiberaalit näkemykset konservatiivisen liikkeen valtavirtaan. Samalla Trumpin suhde Venäjään pakotti muut republikaanit epäsuorasti vähättelemään sen Yhdysvaltoihin kohdistuneita vihamielisiä toimia. Näitä tärkeämpi rooli on kuitenkin ollut kulttuurisodan luomilla vastakkainasetteluilla. Liberalismia vastustavat yhdysvaltalaiset äärikonservatiivit ovat käytännössä asettuneet samaan leiriin venäläisten äärikonservatiivien kanssa kulttuurisodan taistelukentillä.

“Onko Putin yksi meistä?” – äärikonservatismi ja venäjämielisyys yhdysvaltalaisessa oikeistossa

Erot ulkopoliittisissa näkemyksissä ovat yksi keskeisimmistä tekijöistä, jotka jakavat yhdysvaltalaista oikeistoa. Avoimen myötämielinen suhtautuminen Putinin johtamaan Venäjään ei ole valtavirtaa, mutta Venäjälle hyödylliset näkemykset sen sijaan ovat. Republikaanisessa puolueessa ennen Trumpia valtaapitäneille poliitikoille oli tyypillistä vastustaa Venäjää avoimen jyrkästi, mutta se on nykyään harvinaisempaa, mistä kertoo Ukrainalle annetun suoran tuen lakkauttaminen. 

Yksi Venäjälle suotuisimmista aatteellisista suuntauksista on paleokonservatismi, jonka edustajat ovat pyrkineet herättämään henkiin 1950-luvulla valta-asemansa menettäneen “vanhan oikeiston” aatemaailmaa. Paleokonservatiivit vastustavat demokratian levittämistä, liberaalia kansainvälistä järjestystä, manageriaalista liberaalia eliittiä ja globaalia hallintaa ylipäätään. Enemmistö republikaanisen puolueen poliitikoista ja Maga-liikkeen vaikuttajista ei määrittele itseään paleokonservatiiveiksi, mutta yhä useamman puheet ovat linjassa paleokonservatiivisen ajatusmaailman kanssa. Tämä näkyy maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastustamisessa, “Amerikka ensin” -ajattelussa, liberaalin eliitin vastaisuudessa ja yhä selkeämmässä liberaalidemokraattisten periaatteiden vastustamisessa. Myös Yhdysvaltain uusi turvallisuusstrategia sisältää paleokonservatiiveille tärkeitä painotuksia, kuten huolen sivilisaation luhistumisesta.

Paleokonservatiiveja ja heiltä vaikutteita ottaneita, nykyistä valtavirtaa edustavia yhdysvaltalaisen oikeiston vaikuttajia, voi pitää äärikonservatiivisina, sillä heidän pyrkimyksenään ei ole suojella vallitsevaa järjestystä tai vain hidastaa muutosta. Pyrkimyksenä on sen sijaan kaataa rappeutuneena nähty liberaali regiimi ja palata menneisyyden yhteiskuntajärjestykseen. Kulttuurisoturina pidetty aktivisti Christopher Rufo on määritellyt regiimin joukoksi pakottavia kulttuurisia, psykologisia ja institutionaalisia rakenteita, jotka ovat “suurelta osin korvanneet vanhan perustuslaillisen elämäntavan”. Rufon näkemykset kulttuurisodasta muistuttavat paleokonservatiiviteoreetikko Samuel Francisin ajattelua. Francis esitti, että kulttuurisodan tavoitteena tulee olla hallitsevien auktoriteettien syrjäyttäminen eli toisin sanoen regiiminvaihdos.

Tunnetuin paleokonservatiivi, pitkäaikainen republikaanivaikuttaja Patrick Buchanan, totesi vuonna 2013 julkaistussa kirjoituksessaan, että Venäjän presidentti Vladimir Putin haluaa jakaa maailman perinteisiä arvoja puolustaviin konservatiivisiin traditionalisteihin ja liberaaleja arvoja ajavaan ylikansalliseen eliittiin. Buchanan vaikuttaa rivien välissä tulleen siihen johtopäätökseen, että 2000-lukua määrittävässä kulttuurisodassa Putin edustaa ihmiskunnan enemmistöä ja “meitä” eli paleokonservatiiveja. 

Paleokonservatiivien ja muiden yhdysvaltalaisten äärikonservatiivien suhtautuminen Putiniin ja Venäjään vaihtelee osittain kriittisestä asenteesta suoranaiseen myötämielisyyteen. Myötämielisyys kumpuaa osittain käsityksestä, jonka mukaan Putinin johtama Venäjä on vastavoima liberalismille, “globalismille”, monikulttuurisuudelle, poliittiselle korrektiudelle ja “länsimaiden valtaeliitin tukemalle LGBT-ideologialle”. Toisin sanoen Putinin koetaan taistelevan kulttuurisodassa samoja vihollisia vastaan.

Tätä ajattelua seuraten yhdysvaltalaiset äärikonservatiivit liittävät usein Ukrainan tukemisen osaksi laajempaa kokonaisuutta, jota vastaan he kulttuurisodassaan kamppailevat. Ukrainan tukeminen nähdään siis paitsi asiana, joka ei Yhdysvalloille kuulu, myös osana nykyisen liberalismin ja liberaalin järjestyksen puolustamista. Samalla paleokonservatismiin kallellaan olevat lehdet, kuten The American Conservative, mukailevat usein Venäjän propagandaa muun muassa syyttämällä Volodymyr Zelenskyitä sodan jatkumisesta Ukrainassa ja Yhdysvaltoja sen alkamisesta.

Vaikutusvaltaisin avoimen venäjämielinen vaikuttaja on huippusuosittu mediapersoona Tucker Carlson. Pitkän uran mediassa tehnyt Carlson nousi keskeiseksi yhdysvaltalaisen oikeiston vaikuttajaksi sen jälkeen, kun hän aloitti Tucker Carlson tonight -keskusteluohjelman Fox Newsillä pian Trumpin ensimmäisen vaalivoiton jälkeen vuonna 2016. Ohjelmassaan Carlson käytännössä tarjosi hienostuneempia, paljolti Patrick Buchananin ajattelusta ammentavia oikeutuksia Trumpin politiikalle.

Keskusteluohjelmansa alkuvuosina Carlson keskittyi erityisesti Venäjän ja Trumpin puolustamiseen vehkeilysyytöksiltä. Myöhemmin Carlson on asemoitunut Ukrainaa vastaan ja osoittanut yleistä ihailua hänen mielestään perinteisiä arvoja puolustavaa Venäjää kohtaan. Carlson väittää Ukrainan valtion sortavan kristittyjä sekä vastustaa Natoa ja Yhdysvaltojen harjoittamaa interventionistista politiikkaa. Carlsonin suhtautuminen Venäjään ilmenee esimerkiksi hänen suopeista haastatteluistaan Putinin, uusfasistina pidetyn Aleksandr Duginin ja ydinaseilla uhkailustaan tunnetun ulkopoliittisen vaikuttajanSergei Karaganovinkanssa. Dugin on tässä yhteydessä merkittävä hahmo, sillä hän esitti jo vuonna 1997 julkaistussa Geopolitiikan perusteet-kirjassaan, että Venäjän tulisi tukea eristäytymispolitiikkaa tukevia taipumuksia Yhdysvalloissa. Carlson, joka on viime aikoina kritisoinut Trumpin aloittamaa sotaa Iranissa, sopii tähän profiiliin.

Kulttuurisota Putinin hallinnon sisä- ja ulkopoliittisena välineenä

Yhdysvaltalaisten paleokonservatiivien tavoin venäläiset äärikonservatiivit pelkäävät liberaalia universalismia ja sivilisaation luhistumista. Niin Putin kuin Venäjän ortodoksista kirkkoa johtava patriarkka Kirill näkevät Venäjän tehtävänä vastustaa aktiivisesti liberalismia. 

On luonnollista, että Venäjän esittäytyminen perinteisiä arvoja puolustavana maana globaalissa kulttuurisodassa on saanut vastakaikua Yhdysvalloista, sillä kulttuurisodan keskustelunaiheet ovat paljolti lähtöisin sieltä. Venäjän ortodoksinen kirkko, valtio ja näihin kytkeytyneet toimijat ovat Yhdysvalloista saamansa vaikutuksen johdosta oppineet vähitellen puhumaan kulttuurisodan aiheista, kuten abortista ja feminismistä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt venäläisiä äärikonservatiiveja leimaamasta edistyksellisten vastustajiensa kannattamia ideoita vierasperäisiksi ja syyttämästä vastustajia ulkomaiden agenteiksi.

Vallan lisäksi kulttuurisodassa ei ole kyse vain sosiaalisen konservatismin ja uskonnollisen traditionalismin taistelusta sosiaalista edistyksellisyyttä ja modernia liberaalia sekularismia vastaan. Kulttuurisota määrittää yhteiskunnan identiteettiä ja tukee juuri tietynlaista ylikansallista traditionalismia sekä samalla sen vastakohtaa. Tästä syystä lännestä omaksuttu kulttuurisota on vaikuttanut siihen, miten esimerkiksi perhe ja ihmisoikeudet määritellään Venäjällä.

Kulttuurisota vastaa Venäjää hallitsevan eliitin tarpeisiin. Perinteiselle ortodoksikristillisyydelle oli kysyntää jo Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vallinneen hengellisen ja ideologisen tyhjiön täyttämisessä, mutta aggressiivisemmalle konservatismille oli tarvetta Putinin palattua presidentiksi vuonna 2012. Käännös oli osittain seurausta Putinia vastustaneista mielenosoituksista ja näitä seuranneesta tarpeesta lujittaa valtion otetta yhteiskunnasta. Kulttuurisota on jakanut yhteiskunnan Putinia hyödyttävällä tavalla meihin ja muihin samalla, kun hierarkkinen arvojärjestelmä on oikeuttanut autoritaarisen politiikan. Venäjän valtio onkin vähitellen sitonut itsensä yhä vahvemmin ortodoksisuuteen ja hyödyntänyt sitä myös ulkopoliittisten päämääriensä saavuttamisessa. Ortodoksikristillisyydellä on esimerkiksi onnistuttu viime aikoina vetoamaan nuoriin yhdysvaltalaisiin miehiin.

Kulttuurisodan polarisoiva logiikka johtaa uusiin vastakkainasetteluihin ja liittolaisuuksiin uskonnollisten liikkeiden, valtioiden sekä muiden ryhmien välillä ja sisällä. Äärikonservatiivisten traditionalistien puolelle asettuminen auttaa Venäjää esittäytymään potentiaalisena liittolaisena illiberaaleille voimille muualla maailmassa. Samalla illiberaalien voimien suora tai epäsuora tukeminen diskurssien tasolla ja kulttuurisodan dynamiikan vahvistaminen toimivat tapoina heikentää liberaalia järjestelmää laajemmin. 

Yksi käytännön esimerkki yhteistyöstä yhdysvaltalaisten ja venäläisten äärikonservatiivien välillä on World Congress of Families -järjestö, joka vastustaa muun muassa saman sukupuolen avioliittoja, aborttia sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintäsuojaa. Tätä äärikonservatiivisia verkostoja vahvistavaa järjestöä ovat tukeneet Venäjän valtioon läheiseisti kytkeytyneet toimijat, kuten entinen KGB:n ulkomaantiedustelun kenraali Vladimir Jakunin ja liikemies Konstantin Malofejev. Jälkimmäinen oli myös organisoimassa Tulevaisuuden foorumi 2050 -konferenssia Moskovassa kesällä 2025, jonka tavoitteena oli tuoda äärikonservatiivien äärimmäisintä siipeä – uustaantumuksellisia – yhteen venäläisten äärikonservatiivien kanssa.

Kulttuurisotaa ei voi täysin erottaa konventionaalisesta sodasta. Oli sota sitten väkivaltaista tai väkivallatonta, siinä on kyse vallasta ja poliittisten päämäärien saavuttamisesta. Venäläisen ymmärryksen mukaan sota onkin kokonaisvaltainen ilmiö, johon sisältyy myös hengellisiä ja kulttuurisia elementtejä. Näin ollen Venäjän valtion, ortodoksikirkon ja niihin kytkeytyneiden tahojen toiminta kulttuurisodan rintamilla voidaan nähdä osana kokonaisuutta, joka linkittyy myös Venäjän käymään sotaan Ukrainaa vastaan. Jos Putinin regiimillä ei olisi myötäilijöitä lännessä, saisi Ukraina todennäköisesti enemmän tukea.

Vallanvaihtoa, mutta Euroopassa?

Antiliberaali politiikan teoreetikko Patrick Deneen kannattaa länsimaisissa liberaaleissa demokratioissa “rauhanomaista mutta tarmokasta” regiiminvaihtoa, jossa korvataan hallitseva liberaali luokka “aristopopulistisella” eliitillä ja luodaan selkeästi erilaiseen eetokseen perustuva järjestys. Hallitseva liberaali luokka ei tässä yhteydessä viittaa vain tiedostaviin liberaaleihin vaan myös niihin, jotka ottavat liberaalin demokratian säännöt itsestäänselvyyksinä ja ovat sisäistäneet sen moniarvoisen, näennäisen neutraalin ajatusmaailman. Jotakuinkin tämäntyyppinen vallanvaihto vaikuttaa olevan sekä Yhdysvaltojen että Venäjän päämääränä Euroopassa.

Käytännön tasolla päämäärää edistettiin Turning Point Action -organisaation ja edustajainhuoneen republikaanijäsenen Anna Paulina Lunan Alliance of Sovereign Nations -konferenssissa, joka järjestettiin hiljattain Washington DC:ssa. Tapahtuma toi yhteen lähinnä Euroopan populistiseen radikaalioikeistoon kuuluvia vaikuttajia, jotka suhtautuvat myötämielisesti sekä Maga-liikeeseen että Putinin regiimiin ja vihamielisesti Euroopan unioniin ainakin nykymuodossaan. Konferenssin pyrkimyksenä näyttää olleen organisoida vastaeliittiä, joka pystyy heikentämään EU:n yhtenäisyyttä ja vahvuutta geopoliittisena toimijana sekä mahdollisesti syrjäyttämään liberaalin valtaeliitin Euroopan maiden sisällä.

Euroopan ja liberaalin järjestyksen kohtaamaa uhkaa ei voi silti pitää pääasiassa ulkoisena. Yhdysvaltalaisten ja venäläisten äärikonservatiivien pelot sivilisaation luhistumisesta ja liberaalista hallinnasta jaetaan omasta takaa Euroopassa, joten kulttuurisotaa käydään Euroopan maiden sisällä samoilla taktiikoilla ja osittain samoilla päämäärillä. Vaikka laajemmat päämäärät – liberaalin järjestyksen heikentäminen, voitto kulttuurisodassa ja vallan vahvistaminen – vaikuttavat kaikille illiberaaleille olevan samat, on syvemmissä intresseissä eroja.

Yhdysvaltojen ja Venäjän yhdentymiselle on myös rajansa. Selkeästi venäjämieliset ovat Yhdysvalloissa vähemmistössä, ja Venäjän nykyiselle valtaeliitille on vaikeaa luopua ajatuksesta Yhdysvalloista päävihollisena. Yhdysvalloissa eripuraa äärikonservatiivien riveissä aiheuttaa Israel ja sota Irania vastaan, mikä toistaiseksi hyödyttää Venäjää. Yleisesti ottaen Israelin tukijat ovat interventionistisemman ulkopolitiikan kannattajia ja kriittisempiä Venäjää kohtaan, minkä vuoksi kamppailu Israelia tukevan ja sitä kritisoivan konservatiivileirin välillä vaikuttanee siihen, miten Yhdysvaltojen suhde Venäjään kehittyy. Eripuraisuus Yhdysvalloissa eri poliittisten ryhmien välillä varmasti miellyttää Venäjän valtaeliittiä, mutta toisaalta se todennäköisesti toivoo nykyistä ennalta arvattavampaa ja vielä suotuisampaa hallintoa. Putinin hallinto tiedustelukoneistoineen saattaa siis laskelmoida, että sen intressissä on tukea Tucker Carlsonin edustamaa eristäytymislinjaa ja samalla Yhdysvaltoja horjuttavia antisemitistisiä voimia.