Helsinki Security Forumin teemana oli tänä vuonna Layers of Security – turvallisuuden kerrokset. Lähtökohta turvallisuuskonferenssille oli selvä: yhden ratkaisun turvallisuuden aika on ohi. Paneelikeskustelujen perusteella Euroopalta ei kuitenkaan puutu kerroksia, vaan kyky päättää, miten ne kootaan yhteen.

Euroopassa on yllin kyllin sotilaallisia kyvykkyyksiä, yrityksiä ja strategioita. Päätöstä, joka sitoisi ne yhteen, ei kuitenkaan ole.

Tämän vuoden Helsinki Security Forumin osuvimmat havainnot Euroopan turvallisuuden tulevaisuudesta esitettiin paneelikeskustelussa, johon osallistui turvallisuuspolitiikan kovimpia nimiä: David Cadier (Institute of Strategic Research), Claudia Major (German Marshall Fund), Robert Ondrejcsák (European Leadership Network) ja Jeremy Shapiro (European Council on Foreign Relations). Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että yhteisen sävelen löytäminen on Euroopalle vaikeampaa kuin turvallisuuden vaatimien kykyjen tuottaminen. Sama ajatus toistui foorumin lähes jokaisessa keskustelussa, vaikka sitä ei aina sanottukaan ääneen.

Euroopan turvallisuuden tulevaisuus näyttää eri näkökulmista hyvinkin erilaiselta. Sääntöpohjaisen järjestyksen puolustajana Eurooppa sai täydet pisteet – koska kukaan muu ei sitä enää puolusta. Diplomaattisena toimijana Eurooppa sai puolestaan foorumin keskustelijoilta heikon arvosanan. Sen sijaan, että Eurooppa itse muovaisi kansainvälistä järjestystä, se kärsii seuraukset, kun muut muovaavat sitä eurooppalaisia kuulematta. Ero on paljastava. Eurooppa osaa laatia sääntöjä, koska se on rakennettu niiden varaan. Se ei kuitenkaan vielä osaa käyttää valtaa, jota sääntöjen voimaansaattaminen vaatisi. Eurooppa tarvitsee ohjelmistopäivityksen: laitteisto on olemassa, mutta käyttöjärjestelmä ei vielä ole geopoliittinen.

Kirkkaimmin tämä näkyy pelotteessa. Yhä useampi maa pohtii tosissaan pelotettaan ja pitää ydinasepelotetta edelleen varteenotettavana vaihtoehtona. Tämän ei pitäisi olla uutinen. Venäjä on uhitellut ydinaseillaan koko Ukrainaan kohdistamansa hyökkäyssodan ajan, eikä ydinpelote ole missään vaiheessa poistunut agendalta. Se, että aiheesta kiinnostuvat nyt myös ydinaseisiin aiemmin kielteisesti suhtautuneet maat, kuten Suomi ja Ruotsi, johtuu osin niiden Nato-jäsenyydestä ja osin siitä, että Yhdysvallat siirtää vastuuta Euroopan puolustuksesta yhä enemmän eurooppalaisille.

Ranskan niin sanottu eteenpäin työnnetty pelote on merkittävä lisäkerros, mutta se ei korvaa päätöstä siitä, mitä Eurooppa itse hakee pelotestrategiallaan. Pelote on viesti, ja viestillä on oltava uskottava lähettäjä. Luodakseen uskottavaa pelotetta Euroopan on muutettava strategista kulttuuriaan ja vahvistettava geopoliittista toimijuuttaan. Yhdysvaltojen yritykset tuoda Ukraina ja Venäjä neuvottelupöytään ilman Eurooppaa näyttävät, mitä tapahtuu, kun pelotetta yritetään luoda ilman vahvaa geopoliittista toimijuutta. Eurooppa on ulkoistanut Venäjä-politiikkansa kovan ytimen Washingtonille ja ihmettelee nyt, miksi sitä ei kutsuta pöytään.

Trumpin hallinto on linjannut, että Euroopan on otettava päävastuu konventionaalisesta puolustuksestaan, samalla kun Yhdysvallat vähentää omaa rooliaan Euroopan turvallisuudessa. Yhdysvaltain sotaministeriön politiikasta vastaava alivaltiosihteeri Elbridge Colby antoi helmikuussa 2026 tavoitteelle nimen “Nato 3.0”.  Naton tulevaisuutta käsittelevässä paneelikeskustelussa, johon osallistuivat Benedetta Berti (NATO Parliamentary Assembly) ja Amanda Sloat (IE University), kysyttiin, kuka ottaa ohjat, jos Yhdysvallat vetäytyy. Selvää vastausta ei tullut – vain luettelo erilaisista foorumeista aina NB8-ryhmästä halukkaiden koalitioon. Edellä mainitussa Euroopan turvallisuuden tulevaisuutta käsitelleessä paneelikeskustelussa lakmustestiksi ehdotettiin kysymystä: pystyvätkö eurooppalaiset kuvittelemaan, että Naton Euroopan-joukkojen komentaja eli SACEUR olisikin eurooppalainen, eikä amerikkalainen kuten läpi Naton historian.

Testi on hyvä, koska siinä ei ole kyse aseista vaan päätösvallasta. Niin kauan kuin eurooppalaisten vastaus on epäröivä, turvallisuuden uudet kerrokset jäävät irrallisiksi.

Foorumin avauskeskusteluun etäyhteydellä osallistunut Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi esitteli Ukrainan turvallisuuden kerrokset: sisäinen yhtenäisyys, omat tuotantolinjat ja kansainvälinen tuki. Ukrainalaiset eivät saaneet näitä kerroksia valmiina, vaan rakensivat ne sodan keskellä.

Suomella on tähän annettavaa. Kokonaisturvallisuuden malli perustuu siihen, että eri toimijoiden roolit sovitaan etukäteen, eikä vasta kriisin aikana. Euroopan tasolla sama ajatus tarkoittaisi, että yhteinen Venäjä-linja sekä puolustusteollisuuden standardit ja laajentumisen aikataulu päätetään nyt. Kuten lähes jokaisessa foorumin keskustelussa muistutettiin, kriisi on jo täällä, eikä esimerkeistä ole pulaa. Elokuussa Leipzigin lentoasemalta löytyi räjähteillä varustettu drooni, mistä Saksa syytti virallisesti Venäjää. Vuonna 2025 puolestaan venäläiset droonit loukkasivat Puolan ilmatilaa, venäläiset MiG-31 -hävittäjät lensivät Viron ilmatilassa ja Kööpenhaminan lentoasema suljettiin droonihavaintojen vuoksi.

Turvallisuuden kerrokset ovat olemassa ja Helsinki Security Forumin teema osui oikeaan. Yksikään turvallisuuden takuu ei yksin riitä. Kykyjä, yrityksiä, strategioita ja sääntöjä on, mutta ne pettävät saumoistaan, kun pitäisi päättää, miten pirstoutuneet resurssit yhdistetään ja kuinka nopeasti vaikuttamiseen vastataan. Euroopan unionilla ja Naton eurooppalaisilla jäsenillä on kuitenkin vielä mahdollisuus tehdä päätöksiä ennen kuin kriisi pakottaa niihin.