Tony Salminen on Turun yliopistosta valmistunut valtiotieteiden maisteri, jota kiinnostavat peloteteoria, ydinaseet ja asevalvonta. Hän toimi kirjoittajana The Ulkopolitistissa vuosina 2020–2024.

Orpon hallitus valmistelee ydinenergia- ja rikoslakiin muutoksia, joilla halutaan poistaa lainsäädännölliset esteet ydinaseiden maahantuonnilta. Valtionjohto perustelee lakimuutoksia Naton pelotteen vahvistamisella, mutta sen todellinen merkitys pelotteeseen saattaa jäädä vähäiseksi. Samalla Suomen aktiivinen osallistuminen ydinpelotteen ylläpitoon nostaa esiin moraalisia ja asevalvontapoliittisia kysymyksiä.

Suomessa on viime aikoina keskusteltu ydinaseiden sallimisesta. Petteri Orpon hallitus on esittänyt, että ydinräjähteen maahantuominen olisi jatkossa mahdollista poikkeusperustein, mikäli se liittyisi Suomen tai Naton puolustukseen. Hallituksen mukaan ydinaseiden maahantulon kieltävä nykylaki on ongelmallinen Naton ydinasepolitiikan ja pelotteen näkökulmasta. Tavoitteena ei ole sijoittaa ydinaseita pysyvästi Suomeen, vaan parantaa Naton pelotetta ja pyrkiä estämään sotilaallisen voiman käyttö Suomea ja liittoumaa vastaan. Hallitus ei ole tarkemmin avannut julkisesti, missä tilanteessa ydinaseita tuotaisiin Suomeen.

Esimerkit ydinaseiden maahantuonnista ovat siten spekuloinnin varassa. Käytännössä ne kaikki liittyisivät kriisi- ja sotatilaan. Yksi mahdollinen skenaario olisi Yhdysvaltojen B61-ydinaseilla varustettujen Naton hävittäjien hajauttaminen eri liittolaismaihin niiden suojaamiseksi. Toisessa skenaariossa Suomi voisi toimia hävittäjien tukeutumisalueena sotilasoperaation aikana. Tämä voisi tarkoittaa operatiivisen toiminnan mahdollistamista, kuten huoltoa ja polttoainetäydennyksiä. Kolmannessa skenaariossa Naton ydinaseistetut hävittäjät saattaisivat lentää sotilasoperaatiossa Suomen ilmatilassa, jolloin suomalaisilla hävittäjillä voisi olla niihin liittyviä tuki- tai suojaustehtäviä. Muut Naton ydinasejärjestelmät, kuten Yhdysvaltojen ydinaseistetut sukellusveneet, eivät luultavasti tulisi Suomeen maantieteellisistä syistä. Siksi ne lienevät vähemmän relevantteja lakimuutoksen kannalta.

Keskustelu Suomessa on enimmäkseen pyörinyt ydinaseiden sijoittamisen pysyvyyteen sekä lainmuutoksen valmisteluun liittyvien kysymysten ympärillä. Sen sijaan vähemmälle huomiolle ovat jääneet pohdinnat siitä, vahvistaisiko esimerkiksi B61-ydinaseiden salliminen Suomessa aidosti pelotetta ja millaisia ongelmia siihen voisi liittyä.

Naton ydinaseiden sotilaallinen ja poliittinen merkitys voi olla vähäinen

Naton ydinasepelote rakentuu Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Ranskan ydinaseista. Niiden lisäksi Yhdysvallat on sijoittanut noin 100 pienitehoista B61-ydinasetta tiettävästi viiteen eri Nato-maahan. Aseet ovat Yhdysvaltojen hallussa, mutta jäsenmaat osallistuisivat sotatilanteessa ydinaseiden kuljettamiseen ja käyttöön omilla hävittäjillään. Ydinasejakojärjestelyn lisäksi muilla jäsenmailla on mahdollisuus osallistua ydinaseoperaatioiden tukitoimiin tavanomaisilla asevoimilla. Liittouman mukaan B61-ydinaseet vahvistavat osaltaan liittouman pelotetta.

Ydinasepelotteen tarkoitus on estää vastapuolen aggressio uhkaamalla tätä kovilla seurauksilla. Koska ydinaseiden käyttökynnys on erittäin korkea, pelkkä suora uhkailu näyttäytyy usein epäuskottavana. Siksi ydinasevaltiot luottavat myös strategiseen epämääräisyyteen: ne eivät määrittele tarkasti, milloin ja miten ydinaseita käytettäisiin. Epämääräisyyden pyrkimys on vaikeuttaa riskien arviointia, minkä pitäisi kasvattaa vastapuolen varovaisuutta. Epämääräisyys ei synny pelkästään ydinaseiden olemassaolosta, vaan aggressiivisen osapuolen on aidosti uskottava puolustautuvan osapuolen kykyyn ja tahtoon toteuttaa uhkaus ydinaseilla. Jos käyttö näyttäytyy liian epäuskottavana, epämääräisyys hälvenee ja pelote menettää tehoaan. Siksi Naton pelotteen toimivuuden kannalta kiinnostavaa onkin, kuinka realistista B61-ydinaseiden käyttö voisi olla.

Naton B61-ydinaseiden käyttö vaatii Yhdysvaltojen presidentin ja Iso-Britannian pääministerin lisäksi Naton ydinasepolitiikan suunnitteluryhmän poliittisen päätöksen. Päätöksen saaminen ydinaseiden ensikäytöstä 32 jäsenmaan kesken ei todennäköisesti olisi helppoa. Eri Nato-mailla lienee omat käsityksensä, milloin ydinasekynnys voisi ylittyä. Jos puolestaan Nato joutuisi ydinaseiden ensi-iskun kohteeksi, on epävarmaa, pystyisikö liittouma järjestämään kokouksia kesken ydinsodan ja saataisiinko päätöstä siltikään nopeasti valmiiksi. Ydinsodassa aikaa reagoida ja tehdä päätöksiä voi olla rajallisesti, koska ohjusten lentoaika saattaa olla vain muutamia kymmeniä minuutteja.

Lisäksi B61-ydinaseet ovat painovoimapommeja, joiden uusimmatkin versiot pitää pudottaa hyvin lähellä niiden kohteita. Esimerkiksi hypoteettisessa sotilasoperaatiossa Naton hävittäjien pitäisi ensin selviytyä mahdollisesta ensi-iskusta ennen kuin ne voisivat lentää kohteisiin. Kohteet saattaisivat olla sotilastukikohtia, jotka olisivat todennäköisesti erittäin raskaasti puolustettuja sota-aikana jo Naton tavanomaisiakin joukkoja vastaan. Operaation onnistuminen vaatisi lisäksi toimivaa viestintää ja yhteistyötä monen jäsenmaan välillä. Vaikka ydinaseita kuljettavien F-35A-hävittäjien häive- ja sensoriteknologia on Natolle toistaiseksi jatkossa merkittävä etu, se ei tee hävittäjistä näkymättömiä varsinkaan lähietäisyydellä. Operaation onnistuminen olisi siten epävarmaa.

Heikkouksista huolimatta B61-ydinaseita on perusteltu usein Naton eskalaationhallinnan välineenä. Niiden nähdään sijoittuvan tavanomaisten aseiden ja suuritehoisten ydinaseiden välimaastoon. Tämän väitetään lisäävän pelotteen uskottavuutta mahdollistamalla rajoitettu ja asteittainen ydinaseiden käyttö. Perustelu nojaa kuitenkin vahvasti teoreettiseen malliin, eikä sen toimivuus käytännössä ole varmaa. Kriisit eivät aina etene lineaarisesti, eikä ole aina selvää, missä kohtaa ydinasekynnys pitäisi ylittää. Venäjä ei myöskään välttämättä ymmärrä viestejä oikein ja voi vastata epäsymmetrisesti. Lisäksi rajoitetun ydinsodan ajatus on kiistanalainen, koska ydinaseiden käyttö tai niillä signalointi voi myös johtaa täysimittaiseen ydinsotaan. Kriisitilanteiden paine voi lisätä virhearvioiden ja hätiköityjen päätösten riskiä.

B61-ydinaseita ei ole kuitenkaan koskaan ajateltu puhtaasti sotilaallisesti, vaan niillä on ollut vahva poliittinen tarkoitus. Niiden pyrkimys on ollut sitoa Yhdysvaltoja puolustamaan Eurooppaa ja estää Euroopan maita hankkimasta omia ydinaseita. Ne ovat olleet myös väitetysti poliittinen viesti Naton yhtenäisyydestä ja liittouman valmiudesta puolustaa alueitaan tarvittaessa äärimmäisin keinoin.

Viimeaikainen keskustelu Euroopan omasta ydinpelotteesta on osoittanut säröjä B61-ydinaseiden merkityksestä poliittisena välineenä. Yhdysvaltojen todellinen halu puolustaa Eurooppaa ydinaseilla on ollut Natossa ikuisuusaihe, mutta Yhdysvaltojen ulkopolitiikka on ollut nyt poikkeuksellisen kielteistä eurooppalaisia liittolaisia kohtaan. Tilanne voi jatkua samanlaisena Donald Trumpin presidenttikauden jälkeenkin. Ei ole siis ihme, etteivät B61-ydinaseet näytä tällä hetkellä täysin vakuuttavan eurooppalaisia Yhdysvaltojen sitoutumisesta maanosan puolustukseen. Jos eurooppalaiset suhtautuvat epäillen B61-ydinaseiden käyttömahdollisuuksiin, ei Venäjäkään välttämättä usko niihin sen enempää.

Venäjän näkemys on pelotteen kannalta ratkaiseva

Ydinpelotteen toimivuus perustuu viime kädessä vastapuolen uskomusten varaan. Naton tapauksessa ratkaisevaa on Venäjän presidentti Vladimir Putinin ja hänen lähipiirinsä tulkinnat B61-ydinaseiden uskottavuudesta. Venäjä on julkisesti pitänyt B61-ydinaseita uhkana ja toistuvasti kritisoinut niitä. Tosin julkinen soimaaminen ei varmuudella kerro, miten suurena uhkana B61-ydinaseita pidetään. Venäjän retoriikassa Naton sotilaallinen voima kehystetään usein uhaksi. Se korostaa Venäjän väittämiä uhkakuvia Natosta ja tarjoaa oikeuden ylläpitää sen omia pienitehoisia ydinaseita.

Venäjän valtionjohdon todellista näkemystä on mahdotonta ulkoapäin selvittää. Siksi pelotteen toimivuus on aina vain valistuneiden arvausten varassa. Kun huomioidaan B61-ydinaseiden muutenkin korkea käyttökynnys sekä niihin liittyvät sotilaalliset ja poliittiset epävarmuudet, Venäjä saattaa pitää niiden käyttöä liian epäuskottavana. Toisaalta pelote ei edellytä täysin uskottavaa ja helppoa ydinaseiden käyttöä. Jo pienikin mahdollisuus saattaa riittää. Siksi Venäjä voi pitää B61-ydinaseiden käyttöä riittävän uskottavana. 

Riittävä uskottavuus ei tosin poistaisi B61-ydinaseiden sotilaallisia heikkouksia. Pelotteen uhkaus ei ole toimiva, jos se on estettävissä. Venäjä voi uskoa pystyvänsä torjumaan ydinaseiden käytön ilmavoimilla ja hävittäjillä. Venäjän todellisella torjuntakyvyllä ei ole kuitenkaan merkitystä – riittää, että maa itse uskoo omiin kykyihinsä. Venäjän strategisen kulttuurin takia Ukrainan sota ei todennäköisesti jää viimeiseksi kerraksi, kun maa yliarvioi kykynsä. Strateginen epämääräisyys ei siis ole aukoton: se lisännee varovaisuutta, mutta pakottaa Venäjän tekemään paljon arvioita omien ennakkokäsitystensä perusteella.

Näin ollen on mahdollista, etteivät B61-ydinaseet olisi kummassakaan tilanteessa Venäjän laskelmissa sellainen riski, joka vaikuttaisi merkittävästi päätökseen aggression aloittamisesta. Tällöin ydinaseiden vaikutus Naton kokonaispelotteeseen saattaisi olla heikko. Suomen rooli pelotteen vahvistamisessa jäisi siten vähäiseksi suhteessa ydinaseisiin liittyviin mahdollisiin haittoihin.

Ydinaseet eivät tule ongelmitta

Suomessa keskustelu ydinaseista on ollut paljon strategista puhetta pelotteesta ilman huomiota ydinaseiden aiheuttamista siviiliuhreista ja ympäristötuhoista. Vaikka äärimmäisissä rajoitetun ydinsodan tilanteissa Nato kohdentaisikin ydinaseensa ensisijaisesti sotilaskohteisiin, siviiliuhreilta on käytännössä mahdotonta välttyä. Monet sotilaskohteet sijaitsevat lähellä asutusta tai kaupunkien keskellä. Naton ydinaseet jouduttaisiin myös räjäyttämään luultavasti lähellä maan pintaa tukikohtien maanalaisten rakennelmien tuhoamiseksi. Pintaräjähdysten aiheuttama ydinlaskeuma puolestaan kulkeutuu kymmenien kilometrien päähän riippuen räjähdyksen voimasta ja säätilasta. Siksi Suomessa olisikin suotavaa käydä enemmän keskustelua siitä, paljonko siviiliuhreja ja ympäristötuhoja voisi aiheuttaa kansallisen turvallisuuden nimissä, jos pelote epäonnistuu.

Lisäksi Suomen osallistuminen ydinpelotteen ylläpitämiseen ja asevalvonnan yhteensovittaminen saattavat aiheuttaa ristiriitoja. Suomi on esimerkiksi ydinsulkusopimuksen puitteissa osallistunut erilaisiin aloitteisiin, joilla pyritään vähentämään ydinaseiden roolia turvallisuuspolitiikassa sekä pienentämään ydinsodan riskiä konkreettisin toimin. Nyt Suomi kuitenkin vaikuttaa haluavan itse osallistua aktiivisesti ydinpelotteen ylläpitämiseen. Naton ulkopuolisten maiden näkökulmasta tällainen saattaa näyttää ristiriitaiselta. Suomen voidaan tulkita siirtyneen asevalvonnassa sillanrakentajasta ydinasepelotteen leiriin. Mielenkiintoista onkin, minkälainen vastaanotto tulevaisuudessa Suomen asevalvonta-aloitteilla on.

Lakimuutosten hyötynä näyttäisi olevan niiden symbolinen viesti muille Nato-maille siitä, että Suomi aikoo olla täysimittainen jäsen ilman rajoituksia. Lakimuutosten vaikutus Naton pelotteeseen voi kuitenkin jäädä vähäiseksi. Sen sijaan seuraukset pelotteen ylläpitämisestä pysyisivät. Suomen valtiojohdon on tietenkin elettävä Naton virallisen linjan mukaan. Samaa velvoitettava ei kuitenkaan ole tutkijoilla, toimittajilla ja kansalaisilla. Siksi ydinaseita on hyvä tarkastella myös kriittisesti. Kysymys ei ole vain siitä, mitä ydinaseilla pyritään saavuttamaan – vaan myös siitä, mitä niiden salliminen merkitsee.