The Ulkopolitist Point on The Ulkopolitistin kolumnipalsta, jonka kirjoittajat tarttuvat ulkopolitiikan ajankohtaisiin ja kiinnostavimpiin ilmiöihin.

Sodassa ei ole voittajia – siksi kansallisten kertomusten joukossa olisi hyvä olla enemmän epäonnistumistarinoita. Kansanmurhasta tuomitun entisen serbikomentajan Ratko Mladićin muisto osoittaa, ettei väkivalta katoa, kun tappaminen loppuu.

”Ratko, sankari”, lukee Belgradissa joka toisessa kadunkulmassa.  

Alkusyksystä väkivaltainen lähihistoria tuli hyvin näkyväksi Serbiassa sekä Bosnia ja Hertsegovinassa. Bosnian serbitasavallan armeijan entinen komentaja Ratko Mladić kuoli vankeudessa Hollannin Haagissa, ja hänelle järjestettiin mittavat muistojuhlat Serbiassa.

Mladićilla oli keskeinen rooli kansanmurhassa, jonka serbisotilaat toteuttivat kesäkuussa 1995. Mladićin joukot tappoivat yli 8000 bosniakkimiestä ja -poikaa Srebrenican kaupungissa, jonka piti olla YK:n suojelema turva-alue. Mladić vangittiin vuonna 2011 ja tuomittiin vuonna 2017. Hän istui elinkautista vankeusrangaistusta kansanmurhasta, sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Synkästä menneisyydestä huolimatta merkittävä joukko serbialaisia pitää Mladićia urheana kansansa puolustajana. Maan pääkaupungissa pidettyyn muistotilaisuuteen osallistui tuhansia ihmisiä, mukaan lukien nykyhallituksen ministereitä ja viranomaisia. Jumalanpalveluksen johti Serbian ortodoksisen kirkon patriarkka.

Mladićin perintö elää myös kaupunkikuvassa; Belgradissa häntä ylistäviltä graffiteilta ei voi välttyä. On kuin jokainen komentajan nimellä koristeltu julkisivu olisi vuosien ajan odottanut jotakin – unohdusta, tunnustusta, kostoa?

Sotarikollisen muistelu osoittaa, ettei väkivalta katoa, kun tappaminen loppuu. Järjestöt ovat pitkään tehneet entisen Jugoslavian maissa töitä etnisten jännitteiden purkamiseksi ja väkivaltaisen historian tunnustamiseksi. Pinnalle noussut sankarikultti muovaa väistämättä nykypäivän poliittista todellisuutta. Balkan Insightin mukaan Mladićin kuolema on ”herättänyt vanhoja haamuja henkiin”. YK:n asiantuntijat toteavat lausunnossaan, että törkeiden ihmisoikeusrikkomusten tekijöiden ylistäminen on traumaattista selviytyjille, uhrien perheille ja rikoksista kärsineille yhteisöille. Lisäksi se murentaa työtä sen puolesta, että menneisyyttä käsiteltäisiin oikeudenmukaisesti ja siitä otettaisiin vastuu.

Sodista ja konflikteista muodostuu ajan kanssa tarinoiden huippukohtia. Hetkiä, joihin takerrutaan ja joista valitaan yksi tulkinta kerrottavaksi. Niistä kasvaa myyttejä, joiden varaan rakennetaan kollektiivista identiteettiä. 

On myös lukuja, joista päätetään vaieta ja jotka pulpahtelevat laajempaan keskusteluun vasta vuosikymmenten päästä. Esimerkiksi Suomessa elää nykyäänkin ajatus talvisodan hengestä. Vähemmän keskustellaan vaikkapa aseisiin Suomen puolesta tarttuneesta saamelaisväestöstä, joka lopulta joutui taistelemaan myös omaa kansaansa vastaan.

Menneisyyden käsitteleminen ulottuu hallitustenvälisistä sopimuksista ja kansalaisjärjestöjen projekteista populaarikulttuurin kuvastoihin. Yksi tunnetuimmista 1900-luvun poliittista historiaa silmiin katsovista elokuvista on Hitlerin vallan viimeisistä hetkistä kertova Perikato. Suomessa saa lokakuussa ensi-iltansa Aku Louhimiehen ohjaama Lapin sota. Helsingin Sanomien kolumnissa pohdittiin kesällä, että ehkä juuri häpeä on se, mikä myy elokuvan katsojille. Lapin sotaan sisältyvä tuho ja ihmisten pakkosiirrot ovat Suomen sotahistoriassa osuus, josta on pitkälti oltu hiljaa.

Kansallisvaltioiden identiteetti nojaa vahvasti hävitykseen. Erityisen ongelmallisia sankaritarinat ovat silloin, kun niiden päähenkilöt ovat sekä kansainvälisen oikeuden että lukuisten ihmisoikeustoimijoiden mukaan syyllistyneet vakaviin rikoksiin.

Srebrenican kansanmurhaa on pidetty pahimpana joukkomurhana, joka Euroopassa on tehty toisen maailmansodan jälkeen. Mladićin kuolema nousi Suomessakin otsikoihin. Kun kansanmurhasta tuomittu kuolee nykypäivänä, siihen peilautuu myös kansanmurha-sanan läsnäolo ajankohtaisessa keskustelussa. Sanaa käytetään yhä hyvin varovaisesti Israelin toimista Gazassa, ja tutkija Timo R. Stewart totesi hiljattain HS:n haastattelussa, että vastaavaa kipuilua sanan käytöstä ei Suomessa käyty esimerkiksi Bosnian kansanmurhan kohdalla. Stewartin mukaan todellisuus on joka tapauksessa se, että valtava määrä ihmisten elämiä on jauhettu murskaksi Gazassa. “Onko se sitten parempi, jos se ei ole kansanmurha”, hän kysyy. Samaa voisi kysyä niiltä serbialaisilta, jotka kiistävät Serbian koskaan syyllistyneen kansanmurhaan.

Sotatarinoissa sanat ovat olennainen osa taistelukenttää. Sankaritarinat ovat kuitenkin useimmiten satuja. Siksi niiden varaan on kiusallista – ja ennen kaikkea vaarallista – nojata.