Katoava keskiluokka on sekä vasemmiston että oikeiston populistinen ase, vaikka luokkapuhe ei Yhdysvalloissa aina kannatakaan. Kasvava eriarvoisuus on johtanut tilanteeseen, jossa keskivertosuomalaisella on enemmän omaisuutta kuin amerikkalaisella verrokillaan, ja yhä useampi kääntyy kapitalismin kehdossa sosialismin puoleen. 

Yhdysvalloissa on niin paljon miljonäärejä, että termi menettää pian loistokkuutensa: noin joka kymmenes on tilastojen valossa miljoonaomaisuuden omistaja. Myös miljardöörejä löytyy eniten maailmassa.  

Samalla noin 35 miljoonaa ihmistä elää köyhyysrajan alapuolella. On esitetty, että maahan on kehittynyt duaalitalous, jossa pieni osa väestöstä kuuluu hyvin toimeentulevaan osuuteen ja suurin osuus matalapalkkaiseen. Duaalitaloudessa nähdään, että vain parempiosaisten taloudellinen tilanne kehittyy ja keskiluokka häviää. 

Yhdysvaltojen kotitalouksien varakkain prosentti on kerännyt kolmen ja puolen vuosikymmenen aikana lähes 1 000 kertaa enemmän varallisuutta kuin väestön köyhin viidennes. Tuloerot ovat kasvaneet vuosikymmenten ajan, ja väestöryhmittymien välillä eriarvoisuus on yhä räikeämpää. 

Jopa suomalaisten aikuisten mediaanivarallisuus on UBS:n mukaan yhdysvaltalaisia korkeampi, noin 90 000 euroa. Yhdysvaltalaisten mediaanivarallisuus oli vuonna 2025 noin 69 000 euroa. Keskiarvoa tarkastellessa maa tosin päihittää miljonääriköyhän Suomen 23 sijan erolla. 

Kasvava eriarvoistuminen on nostanut hyväosaisten verotuksen osaksi poliittista keskustelua. Demokraatit ovat vaaleista toiseen peräänkuuluttaneet yltiörikkaiden veronkiristyksiä, mikä on kaavamaisesti johtanut sosialistikortin käyttöönottoon vastustajissa. Samaa on nähtävissä myös tulevien välivaalien alla. 

Mielipidemittauksissa yhdysvaltalaiset usein kannattavatkin varakkaiden tehokkaampaa verotusta. Tutkimusten valossa poliittisen konsensuksen saavuttaminen aiheesta vaikuttaa kuitenkin äärimmäisen hankalalta. Jos ehdotukseen ottaa mukaan keskiluokan kovemman verotuksen, ei sillä ole lähes lainkaan mahdollisuutta mennä läpi. 

Miksi kansainvälisten megabrändien, Hollywood-tähtien ja teknologiajättien maan kansalaiset ovat tyypillisesti suomalaisia köyhempiä?

Suomessa keskiluokka on suhteessa Yhdysvaltojen keskiluokkaa isompi. Sekä demokraattien että republikaanien leireistä on kantautunut väitteitä maan häviävästä keskiluokasta. 

Vuonna 2023 presidentti Joe Biden kutsui keskiluokkaa Yhdysvaltain selkärangaksi, joka täytyisi rakentaa uudelleen. “Vuosikymmenten ajan keskiluokkaa on koverrettu”, hän lausui State of the Union -puheessaan. 

“Jos populisti tarkoittaa sitä, että on työväen puolella eikä vaikutusvaltaisten eliittien, jotka ovat tyhjentäneet keskiluokkamme ja ajaneet meidät typeriin ulkomaisiin sotiin, niin laskekaa minut populistiksi”, varapresidentti J. D. Vance sanoi puolestaan vuonna 2024 puheessaan palomiesten liitolle.

Populistisessa retoriikassa vedotaan kansaan ja asetutaan väitetysti sitä uhkaavaa “eliittiä” vastaan. Joe Biden ja J. D. Vance ovat sosioekonomisesti kaukana puheidensa maalaamasta keskiluokasta, mutta asettuvat mieluusti poliittisen jakauman eri puolelta äänestäjäkunnan puolelle. 

Noin puolet yhdysvaltalaisista elää keskiluokkaisiksi luokitelluissa talouksissa. Tämä tekee keskiluokasta oivallisen poliittisen kohderyhmän, sillä omaa viestiä on kannattavaa suunnata tälle laajalle joukolle. Keskiluokkaan tulotasolla kuuluminen ja identifioituminen voivat myös olla eri asioita. Keskiluokka voi mielikuvissa liittyä tavallisuuteen ja lähestyttävyyteen, eikä sen liehittelyyn välttämättä liity konkreettisia poliittisia keinoja. 

Demokraatit ja republikaanit eivät varsinaisesti käsittele puolueohjelmissaan ja edustajiensa ulostuloissa varallisuuserojen ongelmallisuutta. Sen sijaan demokraattien argumenteissa toistuvat rikkaiden verotus ja keskiluokan suojeleminen. Republikaanien retoriikassa puolestaan keskiluokan taloudellista asemaa tulee parantaa, mutta tuloerojen tasoittaminen ei tähän tavoitteeseen lukeudu. 

Edustajiston viesti saattaa myös mukailla äänestäjäkuntaansa. Donald Trumpia kannattavat erityisesti vähäosaiset ja keskiluokkaiset, vaikka Trumpin hallinto on heikentänyt julkisia palveluja ja antanut rikkaille veronkevennyksiä. Oman talouden intressejä vastaan äänestämistä voidaan selittää ideologialla ja kulttuurilla: henkilö saattaa samalla hyötyä tuista ja äänestää niiden leikkaamisen puolesta, koska uskoo pieneen hallintoon ja omavaraisuuteen. Harva haluaa ajatella olevansa köyhä.  

Usko omavaraisuuteen ja yksilön vapauksiin luo myös kolikon kääntöpuolen, eli yksilön vastuun omasta taloudestaan. Yhteiskunnan tukiverkko ei täten näyttäydy lähtöviivoja tasaavana voimana, vaan reilujen rangaistusten pehmentäjänä.

Kapeat tuloerot näyttäytyvät kahta puoluetta tarkastellessa radikaalina tavoitteena, vaikka keskiluokkaisen työväestön puolesta puhuminen onkin molempien agendalla. 

Suuria tuloeroja eivät ylläpidä vain ökyrikkaat

“Pikkukaupungeissa vastaan kävelevä miljonääri ei ole teknologiapomo, vaan todennäköisemmin hammaslääkäri, autokauppias, juristi tai LVI-urakoitsija”, väittävät ekonomistit Owen Zidar ja Eric Zwick. He käsittelevät kirjassaan The Everywhere Millionaire sitä, kuinka Yhdysvaltain verojärjestelmä mahdollistaa niin kutsutut ”pass through” -yritykset, jotka pyörittävät pienyritystä pienemmällä verotuksella omistajiensa kautta. 

Zidar ja Zwick kutsuvat näitä yksityisten yritysten omistajia arkipäivän miljonääreiksi. Varallisuus kertyy näin pk-yrityksille tehokkaammin kuin mitä tavallinen palkansaaja voisi säästää.  

Yksi syy taloudelliseen eriarvoisuuteen löytyy täten myös politiikan taustavoimista. Monet miljonäärit ylläpitävät poliittisia toimia, jotka luovat olosuhteet oman varallisuuden kasvattamiseen. Yrittäjät ovat perinteisesti poliittisesti aktiivisia ja käyttävät huomattavan summan lobbaukseen. Zidar ja Zwick argumentoivat, että arkipäivän miljonäärit vaikuttavat poliittisten edustajiensa intresseihin Muskeja ja Bezoseja enemmän. 

Kokonaiskuva on vielä monimutkaisempi, sillä Yhdysvaltain liittovaltion luvut viestivät kestävästä talouspolitiikasta. Ostovoimaa heikentää inflaatio, mutta palkat ovat kokonaisuutena tarkasteltuna nousseet, ja yksityinen kulutus on kasvanut vahvasti. Asuntoja joudutaan Suomen paraatipaikoilla myymään tappiolla, kun taas Yhdysvalloissa kiinteistöjen hinnat nousevat nousemistaan. Yhdysvaltojen 4,2 prosentin työttömyysaste olisi Suomelle helpotus.

Yksittäinen äänestäjä voi kuitenkin tuskailla kohonneiden elinkustannusten kanssa samalla, kun Yhdysvaltain kokonaistalous on kasvu-uralla. Yhdysvaltalaisten luotto talouteen on tällä hetkellä alhaisempi kuin suuren finanssikriisin aikaan. 

Varallisuus ja köyhyys kasautuvat monista tekijöistä, jotka levittäytyvät yksittäistä lukua syvemmälle. Esimerkiksi Yhdysvalloissa stipendittömän opiskelijan on otettava valtava laina, sillä lukukausimaksut ovat kymmeniä tuhansia dollareita. Puhumattakaan opiskelijasta, jonka sukuun ei ole kasautunut taloudellista turvaa luovaa puskuria. Myös Suomessa opiskelijoiden tuet ovat muuttuneet entistä velkapainotteisemmiksi, mutta itse koulutus on yhä ilmaista. 

On siis lyhytnäköistä tarkastella vain valtion talouskasvua, mediaanivarallisuutta ja yrittäjien veroetuja. Ehkä juuri porskuttavan valtiontalouden ja koetun todellisuuden ristiriita luo ravinteikkaan kasvupohjan luokkatietoisuudelle nyt myös Yhdysvalloissa. Varallisuutta on, mutta se näyttää kasautuvan vain pienelle joukolle väestöstä. Miksi ei sitten niihin rakenteisiin, jotka hyödyttäisivät myös minua, saattaa äänestäjä pohtia. 

Kun miljonäärien verotus on sosialismia

Sosialisti on aiemmin toiminut Yhdysvaltain poliittisessa retoriikassa ideologisena haukkumasanana. Sosialismikortin mielikuviin lukeutuvat muun muassa Venezuelan kohtalo, tasa-arvo yksilön oikeuksien kustannuksella ja talouden kriisiytyminen. Talous – sekä liittovaltion että yksilön – on vuosikymmenten ajan pysynyt yhtenä ratkaisevimmista vaaliteemoista. “It’s the economy, stupid”, kuten Bill Clintonin strategi James Carville yhdysvaltalaisen äänestäjän mietteet kiteytti. 

Esimerkiksi Donald Trump on vakuuttanut, ettei Yhdysvalloista koskaan tule sosialistista maata ja on kutsunut Joe Bidenia sosialismin Troijan hevoseksi. Biden on puolestaan tyrmännyt väitteet jyrkin sanankääntein. Biden, joka ei ole ajanut ilmaista terveydenhuoltoa tai koulutusta, täysimittaisesta sosialismista puhumattakaan.

On helppoa nähdä, kuinka talousliberalismiin pohjautuva amerikkalainen unelma voidaan asettaa sosialismin vastinpariksi. Liikekasvu ja yrittäjyys lipuvat luontevasti osaksi kansallista mytologiaa, jossa jokainen on oman onnensa seppä ilman ulkoisia vaikutteita.  Unelmaan kuuluvat arkipäivän miljonäärit, jotka avaavat itselleen uusia ovia ja sulkevat niitä toisilta takanaan.

Yhdysvaltalaiset ovat pitkään raportoineet kyselytutkimuksissa negatiivisia mietteitä sosialismista. Tuoreissa tutkimuksissa on kuitenkin näkyvissä historiallinen muutos. Vaikka kapitalismi yhä päihittää aatteen kansallisella tasolla, suhtautuu sosialismiin positiivisesti jo 43 prosenttia yhdysvaltalaisista. Sosialismin suhteen myönteisiä ovat erityisesti alle 35 vuotiaat demokraatit. Pohjoismaalaisen on hyvä muistaa, että yhdysvaltalaisten retoriikassa sosialismi ja sosiaalidemokratia nähdään usein samana. 

Äänestäjäkunnan muutos heijastuu myös poliitikkojen toimiin, ja sosialismin vivahteita onkin tuotu esiin demokraattien riveissä enenevissä määrin. Tähän liikehdintään kuuluvat muun muassa demokraattisiksi sosialisteiksi itseään luonnehtineet kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez ja senaattori Bernie Sanders. Sandersille annettakoon erityismaininta, sillä hän on kampanjoinut sosialistisin arvoin jo vuosikymmenet. 

Tämän vuoden ehdottomasti näkyvin vasemmistopäädyn hahmo on Zohran Mamdani, jonka tuore kausi New Yorkin pormestarina on saanut huikeaa huomiota erityisesti sosiaalisen median kampanjoinnin seurauksena, vaikka asema ei olekaan historiallisesti  tehokas ponnistuslauta kansalliseen politiikkaan. Mamdanin tukemat poliitikot ovat voittaneet esivaaleja, ja hänen vaikutusvaltansa demokraattisen puolueen sisällä vaikuttaa kasvavan mahdollisesti mullistaviin mittoihin. 

Kasvanut taloudellinen eriarvoisuus vahingoittaa keskiluokkaa: keskiluokkaisen elämäntavan ylläpito kustantaa enemmän, vaikka varsinaisen keskiluokan ostovoima on heikentynyt viime vuosikymmeninä. Rikkaimpien kovempaa verotusta esitetään usein lääkkeenä eriarvoistumiseen, mutta kiristyvää verotusta on hankalaa markkinoida maalle, joka on historiallisesti nähnyt miljonäärin rahapussiin kajoamisen punaisena vaatteena. 

Demokraattisen puolueen ulostulot antavat kuitenkin olettaa, että pienen joukon liikehdinnällä on yhä mahdollisuus kasvaa päivänpolitiikkaa muovaavaksi voimaksi. Maassa hallitseva elinkustannuskriisi on vähintään avannut polun keikahduspisteeseen, jossa tyytymättömyys voisi näyttäytyä äänestysuurnilla vaihtoehdon kaipuuna. 

Saa nähdä, jääkö kutistuvan keskiluokan puolustaminen molempien puolueiden helpoksi kampanjapuheeksi vai uppoaako toisen viesti paremmin. Vallan kahva, korruptiosyytökset ja liittoutuma tekno-oligarkkien kanssa saattavat keikauttaa heilurin kohti demokraatteja.