The Ulkopolitist ja Eurooppanuoret järjestivät syksyllä 2026 Eurooppa ja eurooppalaisuus -teemaisen kirjoituskilpailun 14-19 -vuotiaille nuorille. Vivian Castrén sijoittui kilpailussa ensimmäiseksi.

Kun ajattelen Eurooppaa, ensimmäisenä mieleeni ei tule Bryssel, Euroopan parlamentti tai EU:n sininen lippu. Mietin jotain paljon arkisempaa. En ole koskaan joutunut pohtimaan, miltä Euroopassa eläminen tuntuu. Olen vain elänyt eurooppalaista elämää.

Olen vasta äskettäin alkanut perehtyä enemmän uutisiin ja politiikkaan. Jo lyhyessä ajassa olen huomannut suuren muutoksen siinä, miten ihmiset suhtautuvat Eurooppaan ja sen yhtenäisyyteen. Ehkä olen itsekin alkanut katsoa Eurooppaa eri tavalla. 

Kasvoin ilman huolta sodasta. Rauha oli vain olemassa. Nyt naapurimaani käy sotaa, joka on maantieteellisesti niin lähellä, että sen pitäisi tuntua olevan aivan vieressä. Sota tuntuu kuitenkin kaukaiselta, koska se ei kohdistu minuun. Tuntuu oudolta seurata uutisia sodasta ja sitten vain sulkea puhelin ja jatkaa omaa tavallista elämääni. 

Rajan toisella puolella joku minua vain hieman vanhempi nuori voidaan pakottaa sotaan. Minä puolestani menen aamulla kouluun, istun tunneilla ja mietin seuraavia kokeita. Valtioiden raja erottaa kaksi täysin erilaista todellisuutta. Toinen nuori joutuu miettimään selviytymistään, minä taas sitä, olenko muistanut tehdä läksyt. Ero tuntuu välillä käsittämättömältä. 

Näiden kahden todellisuuden tiedostaminen on saanut minut ajattelemaan myös sitä, kuinka pidän turvallisuutta itsestäänselvyytenä. Minun ei ole tarvinnut kasvaa peläten, että sota saapuisi kotikaupunkiini. Minun ei ole tarvinnut miettiä, pääsenkö turvallisesti kouluun tai voinko kävellä yksin kotiin. Toki Euroopassakaan kaikki eivät elä täydellisessä turvallisuudessa, eikä Eurooppa ole ongelmaton paikka. Silti olen saanut kasvaa ympäristössä, jossa minulle vain tavallista arkea olevat monet asiat ovat sellaisia, joita joku toinen joutuu pelkäämään päivittäin. Tämä tuntuu samaan aikaan sekä etuoikeudelta että surulliselta. Miksi rauha ja turvallisuus ovat joillekin niin tavallisia, ettei niitä edes huomaa ja toisille asioita, joita ei voi pitää itsestäänselvyyksinä? Ehkä juuri siksi olen alkanut ymmärtämään, että Eurooppa ei ole minulle vain paikka kartalla. Se on myös kaikki se, mitä olen pitänyt normaalina. 

Eurooppa on täynnä kulttuuria, kieliä, ruokaa ja musiikkia sekä luontoa ja maisemia. Meillä on kuumaa ja kylmää, makeaa ja hapanta. Suomessa on kylmää lunta ja metsiä ja Espanjassa hiekkarantoja ja kuuma aurinko. Saksassa taas on hapankaali ja Ranskassa makeat macaronit. Eurooppa on lisäksi täynnä kansantarinoita, keksintöjä ja historiaa. Jokaisella maalla on oma erityinen tarinansa kerrottavanaan, ja erilaisuudesta huolimatta puhumme Euroopasta yhtenä kokonaisuutena. Ehkä juuri se on yksi Euroopan hienoimmista asioista. 

Euroopassa kasvaneelle nuorelle matkustaminen toiseen maahan voi tuntua tavalliselta. Eri kieliä kuulee jatkuvasti, ja niitä voi puhua koulussa, kaupungilla ja internetissä. Toiseen Euroopan maahan voi helposti lähteä opiskelemaan tai töihin. Meillä on asioita, jotka ovat paljon yksinkertaisempia kuin monilla ihmisillä muualla maailmassa. Meillä on siis kaikkea. Miksi meistä kuitenkin tuntuu, ettei meillä ole tarpeeksi? 

Olen viime vuosina huomannut ympärilläni yhä enemmän vastakkainasettelua. Sosiaalisessa mediassa ihmiset löytävät jatkuvasti uusia asioita, joista pitäisi olla eri mieltä. Jotakin ärsyttää valtio, toista jokin ihmisryhmä ja kolmatta poliittinen tai uskonnollinen vakaumus, joka tuntuu täysin mahdottomalta hyväksyä. 

Joskus tuntuu siltä, että ihmiset seuraavat vain sitä, mihin suuntaan tuuli puhaltaa. Karismaattinen puhuja sanoo jotain, ja yhtäkkiä tuhansilla ihmisillä on sama mielipide. Harva pysähtyy kysymään itseltään: Pidänkö tästä oikeasti? Kannatanko tätä oikeasti vai seuraanko vain muita? 

Minua järkyttää erityisesti se, kuinka suuri ongelma rasismi on edelleen Euroopassa.  Mielestäni monikielisyys ja monikulttuurisuus ovat todella upeita asioita. Miksi erilaisuutta pitäisi pelätä, kun juuri se tekee Euroopasta niin monimuotoisen? 

Meillä on enemmän mahdollisuuksia tutustua toisiimme kuin koskaan ennen. Voimme matkustaa, opiskella, puhua eri kieliä ja tutustua ihmisiin toisista maista muutamalla napin painalluksella. Meillä on enemmän yhteistä kuin koskaan, mutta käyttäydymme kuin olisimme vieraita toisillemme. 

Ehkä samanlaisuus onkin yksi Euroopan suurimmista ongelmista. Eurooppalaisuuden ei pitäisi tarkoittaa sitä, että kaikki ovat samanlaisia – päinvastoin. Euroopan vahvuus on siinä, että täällä on erilaisia kieliä, kulttuureja, historiaa, mielipiteitä ja silti kuulumme samaan kokonaisuuteen. Eroista huolimatta eurooppalaiset osaavat puhaltaa yhteen hiileen.

En tiedä, millainen Eurooppa on kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä. En tiedä, miten sodat päättyvät tai millaisia päätöksiä tulevaisuudessa tehdään. Tiedän kuitenkin, etten halua huomata Euroopan merkitystä vasta silloin, kun jotain tärkeää siitä on jo menetetty. 

Olen saanut kasvaa pitäen rauhaa, vapautta, matkustamista, monimuotoisuutta ja  turvallisuutta itsestäänselvyyksinä. Ehkä meidän ei pitäisi odottaa, että menetämme kaiken ennen kuin opimme arvostamaan sitä. 

Kaikkeen ei tarvitse löytää vastausta heti. Joskus riittää, että pysähtyy kysymään, mitä Eurooppa merkitsee minulle ja mitä haluan sen merkitsevän tulevaisuudessa. Aika näyttää, millainen Eurooppa meitä odottaa. Toivon vain, että katsoessamme Eurooppaa ja  eurooppalaisia myöhemmin, emme joudu miettimään, miksi emme osanneet ajoissa arvostaa sitä, mitä meillä on.