Suomen turvallisuusneuvostokampanja on saanut Suomessa lähes poikkeuksettoman positiivisen vastaanoton. Ne vähäiset julkiset keskustelunavaukset, mitä aiheeesta on käyty, ovat poikkeuksetta puoltaneet sekä kampanjaa että mahdollista jäsenyyttä, vaikkakin jälkimmäisen osalta on myös kannettu huolta siitä, mitä ongelmia turvallisuusneuvostojäsenyys voisi Suomelle tuoda mukanaan. Käytännössä TN-kampanja on kuitenkin, niin kuin moni muukin Suomen ulkopoliittisen toiminnan osa-alue, jäänyt vaille yhteiskunnallista keskustelua.

Kun nimekäs pitkän linjan yhteiskunnallinen keskustelija ja SDP:n entinen puoluesihteeri Mikael Jungner esittää aavistuksen varauksellisempia kannanottoja twitterissä, The Ulkopolitist lähetti salaiset agenttinsa ottamaan asiasta selvää. Maassa, jossa eriävien ulkopoliittisten mielipiteiden ilmaisua pidetään pienoisena ’party foulina’, poikkeukselliset kannat ovat harvinaista herkkua. Jungner itsekin toteaa, ettei turvallisuusneuvostojäsenyydestä – tai ulkopolitiikasta yleensäkään – ole Suomessa keskusteltu. Eliitti ei ole vaivautunut perustelemaan kantojaan kansalaisille, vaan korostaa näkemystä, jonka mukaan on olemassa vain yksi vaihtoehto: ”Näin pitää tehdä, tai tulee vedenpaisumus,” Jungner vitsailee.

Keskustelussa selvisi nopeasti, ettei Jungnerin varauksellisten tweettien takana ollut niinkään turvallisuusneuvostojäsenyys tai kampanja itsessään – vaikka Jungner näkee, että kampanjaan käytetty aika, vaiva ja resurssit (kampanjabudjetin ollessa 2 miljoonaa euroa) ovat toki pois muualta, esimerkiksi viennin edistämisestä, hän toteaa tämän olevan suhteellisen pieni haitta – vaan ongelma on tätä laajempi. Jungner näkee Suomen ulkopolitiikan suurimpana ongelmana lyhytjänteisyyden ja näköalattomuudesta, jonka takia Suomen ulkopoliittisista tavoitteista tulee usein itsetarkoituksellisia. Tässä suhteessa Jungner näkee turvallisuusneuvostokampanjoinnista seuranneen hypetyksen samanlaisena kuin Guggenheim-museohanketta ympäröineen keskustelun – sarkastisesti voisi kuitenkin huomioida, että siinä missä jälkimmäinen herätti paljon huomiota kansalaiskeskustelun tasolla, edellisen suhteen keskustelu on ollut äärimmäisen rajoittunutta. Suomen ulkopoliittisista ongelmista johtuen Jungner näkee, että  tavoitteena Suomen YK-turvaneuvostokampanjassa tuntuu välillä olevan pelkkä jäsenyys, ja varsinaista suunnitelmaa sille mitä siellä tehdään ei näytä löytyvän.

Selkeän ulkopoliittisen strategian puuttuessa, Suomen kyky – tai pikemminkin sen puute – toimia pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti vaikeissa tilanteissa johtaa jahkailuun, kuten Libyan intervention suhteen, jotka turvallisuusneuvostossa nousevat varmasti esille. Toisaalta Jungner kiittelee Suomen selkeää strategiaa eurokriisin suhteen, vaikka linjasta olisikin mitä mieltä tahansa. Suomen ryhdikäs ja omaa etua ajava linja on ollut johdonmukainen ja tullut Euroopalla selväksi. Puheet puoluetovereiden Tuomiojan ja Urpilaisen ristiriitaisista lausunnoista eurokriisin suhteen, Jungner kuittaa lillukanvarsiksi suuren linjan jatkuvuuden rinnalla. Ei ollut sattumaa, hänen mukaansa, että Italian pääministeri Mario Monti tuli Suomeen vierailulle.

Jungner näkee, että tässä tilanteessa, varsinkin jos Suomi haluaa saada pitkäaikaista hyötyä niistä mahdollisuuksista, jotka turvallisuusneuvoston jäsenyys tuo, Suomi tarvitsisi uuden linjan ulkopolitiikalleen. Nykyisen politiikan vallitessa sitä vastoin  turvaneuvostojäsenyydestä olisi Jungnerin mukaan vain marginaalista ja lyhytaikaista hyötyä Suomelle: Suomi pääsisi ainoastaan turvaneuvoston sisäpiiriin, ja tämä päättyisi kauden jälkeen. Hän identifioi kolme mahdollista vaihtoehtoista mallia, joista Suomi voisi valita ulkopoliittisen linjansa. Ensimmäisenä, arvopohjaisen ’Norjan’ mallin. Toisena, Yhdysvaltojen tai Ranskan, omaa etua ja kulttuuria määrätietoisesti edistävän linjan, ja kolmantena kiinalaisen, machiavellistisen, reaalipolitiikan.

Koska maailman pitkäaikainen kehityssuunta on Jungnerin mielestä vahvasti kohti demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittavaa järjestystä, Suomelle täysin arvopohjainen ulkopolitiikka on looginen valinta, joka sopisi myös paremmin suomalaiseen kansanluonteeseen. Suomen tulisi siis profiloitua Norjan tapaisena ihmisoikeuksien ja demokratian edistäjä, johon Jungerin mukaan YK:n turvaneuvosto olisi hieno paikka. Tämä asettaisi Suomen monissa tapauksissa autoritaarisia suurvaltoja, kuten turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä, Kiinaa ja Venäjää vastaan, mutta Jungner ei näe tätä esteenä uudelle ulkopoliittiselle linjalle: ”Elämässä on vaikea miellyttää kaikkia,” Jungner toteaa. Sen sijaan Suomen kannalta pahinta olisi, jos turvaneuvoston kaksi vuotta käytettäisiin kompromissipolitiikkaan, jolla pilattaisiin Suomen ”jalon maineen rippeet.”

Jungnerin ehdottama uusi ja uljas arvopohjainen ulkopolitiikka olisi hänen mukaansa Suomen kannalta paras tapa saada turvaneuvostopaikasta pysyvämpää etuja. Vaikka lyhyellä tähtäimellä tämänkaltainen ulkopolitiikka ei saisi jäsenyydestä konkreettisia hyötyjä, se takaisi Suomelle pysyvämpää profiilinnostatusta. Jungner toivoo, että Suomi alkaisi rakentamaan idealistisempaa ulkopolitiikkaa määrittämällä arvopohjansa, ja kehittämällä julkisen strategian arvopohjaisten tavoitteidensa saavuttamiseksi. Tämä vaatisi konkreettisia ja johdonmukaisia kantoja myös Suomen kannalta vaikeisiin kysymyksiin, kuten Kiinan ja Venäjän ihmisoikeuksiin. Uudenlaiseen eettiseen ulkopolitiikkaan pitäisi käyttää enemmän resursseja, ja panostaa kehitysapuun Norjan tapaan. Jungner kokee,  että ’Ulkopolitiikka 2.0’ aikaansaamiseksi tarvittaisiin uuden, nuoren ulkopolitiikasta innostuneen sukupolven aktivoituminen, joka toisi intoa ja osaamista julkiseen keskusteluun ja ulkoministeriöön. ”Liian moni tulenkantaja istuu hiljaa eikä lähde barrikaadeille,” hän toteaa sangen värikkäästi.

Toisaalta, Jungner kuitenkin näkee tässä syksyssä kultaisen hetken ulkopolitiikan muutokselle. Hän toivoisi Suomen julkistavan jäsenyysstrategiansa ennen lopullista äänestystä YK:n yleiskokouksessa. Turvallisuusneuvoston jäsenyys antaisi Suomelle kultaisen mahdollisuuden strategiseen uudelleenarviointiin ja profiilin korotukseen, sekä tavan tuoda Suomen uuden ulkopolitiikan maailman tietoisuuteen näyttävästi.