Maailma muuttuu, Suomen turvallisuuspoliittiset väännöt eivät. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen vanha liittoutumisteema on jälleen noussut esille. Se, että Nato-jäsenyys kummittelee yhä eräänä vaihtoehtona, ei ole missään nimessä huono asia, vaikka se ehkä osoittaakin, että turvallisuuspoliittinen keskustelumme on jokseenkin vaihtoehdoton. Halusimme sitä tai emme, Nato on ja näyttää pysyvän relevanttina organisaationa, ja Suomi, niin halutessaan, on tervetullut liittokunnan jäseneksi.

Tällä haavaa Natoon ei haluta.  Liittokunnan aidalla istumisen koetaan palvelevan Suomen tämänhetkisiä intressejä ja antavan lisää toimintavapauksia. Tiiviin Nato-yhteistyön mahdollisuuksia Suomi kuitenkin käyttää hyväksi. Vaikka Nato-jäsenyys kenties nauttii ulko- ja turvallisuuspolitiikan parissa askartelevien kannatusta, enemmistö kansasta ja poliitikoista vastustaa jäsenyyttä. Syitä vastustukseen on monia. Eräs syy liittyy arvomaailmaan, jota tosin käytetään argumenttina myös jäsenyyden puolesta.

Uusimmassa Rauhan puolesta -lehdessä argumentoidaan arvomaailmaerolla Suomen jäsenyyttä vastaan. Naton julkilausuttu arvomaailma kiistetään, ja se nähdään Yhdysvaltain ilkeiden intressien käsikassarana.  Myös professoritasolla liittokunnan ja Suomen arvomaailmassa on nähty eroja. Heikki Patomäki onkin tekstissään tuonut esiin muun muassa Naton maiden erilaiset tavat rakentaa yhteiskunta. Yleistäen voidaan sanoa, että suurin arvoero nähdäänkin poliittisen kentän vasemmalla laidalla. Vaikka jotkut kommentit ovat kirjoitettu melko vahvat ideologiset pullonpohjalasit silmillä, ja tiettyjen piirien kärsimä krooninen Yhdysvallat-allergia ei ole välttämättä paras lähtökohta keskustelulla, on Naton arvomaailmaa hyvä tarkastella lähemmin. ”Turpo”-blogosfäärissä asiaa onkin jo ehtinyt käsitellä Janne Riiheläinen omassa blogissaan.

Naton arvot ovat itsessään mielenkiintoinen kysymys. Nato ei ole ylikansallinen vaan valtioiden välinen organisaatio. Nato on kuitenkin ennen kaikkea poliittisten piirteidensä ohella sotilasliitto, jonka keskiössä on yhteinen puolustus, ja sotilasliittoja ovat solmineet historian aikana arvopohjaltaan myös hyvin erilaiset valtiot. Onkin hyvä kysyä, kuinka paljon Natolla on omaa jäsenmaista itsenäistä arvopohjaa, vai onko se kenties jäsenmaiden, painoarvoltaan toki erilaisten, arvojen summa. Mikäli asianlaita on jälkimmäinen, Yhdysvallat-vetoisen pääasiassa eurooppalaista maista koostuvan liiton ja Suomen välille on jokseenkin vaikeaa tehdä merkittävää pesäeroa. Huolimatta demokratialle ongelmallisista kehityskuluista esimerkiksi Turkissa Naton jäsenmaiden, myös Yhdysvaltain, ydinarvoihin kuuluvat muun muassa demokratia, markkinatalous, oikeusvaltio sekä ihmisoikeudet. Toisin sanoen, Nato on osa liberaalia Yhdysvaltain johtamaa kansainvälistä järjestystä, jonka jatkuminen ja jopa vahvistuminen lienee pitkälti myös Suomen intresseissä.

Naton vuonna 2010 julkaistu uusi strateginen konsepti linjaa Naton perustarkoitukseksi jäsenmaidensa turvallisuuden ja vapauden takaamisen. Ydintehtäviksi konsepti mainitsee kollektiivisen puolustuksen, kriisinhallinnan ja yhteistyövaraisen turvallisuuden, ja siinä korostetaan Naton roolia demokraattisten maiden yhteisönä.  Kaikissa näissä tehtävissä arvot ovat luonnollisesti läsnä. Se, miksi valtiot ylipäätään muodostavat kollektiivisen puolustusliiton, on kytköksissä arvoihin, jotka yhteiskunta itse on saanut määrittää. Puolustusliiton tarkoituksena onkin kohottaa pelotevaikutusta, jotta esimerkiksi arvomaailmaltaan vieras valtio ei kohdista liittokunnan jäseneen aggressiivisia, sen itsemääräämisoikeutta uhkaavia toimia. Jo aggression kohdannut valtio taas odottaa liittolaisiltaan esimerkiksi sotilaallista apua sen kukistamiseksi. Kollektiivisen valtioiden välisen puolustusliiton eräänä ideana voidaan siis nähdä valtion itsemääräämisoikeuden, sisältäen oikeuden oman arvomaailmansa määrittämiseen, turvaaminen.

Kriisinhallinnan asiakohdassa Naton ja Suomen toimissa näyttäisi olevan melkoisen suuri yhtymäkohta, ja Suomi onkin jo osallistunut Nato-johtoisiin operaatioihin Balkanilla ja Afganistanissa. Mahdollinen jäsenyytemme ei siis liikuttaisi asioiden nykytolaa. Kriisinhallintaankin liittyy muutamia keskeisiä arvokysymyksiä. Kriisinhallintaoperaatiot itsessään ovat olleet YK:n mandatoimia, jolloin niiden hyväksyttävyyttä on ollut vaikea kyseenalaistaa. Mutta onko Suomen arvojen vastaista osallistua esimerkiksi Kosovon pommitusten kaltaiseen operaatioon, jolta mandaatti puuttuu tai vastaavaan operaatioon, jolla mandaatti on? Suomen uudessa YK-strategiassa painotetaan suojeluvastuun käsitteen vakiinnuttamista Yhdistyneissä kansakunnissa. Vaikka strategiassa visioidaan Suomelle sillanrakentajan roolia käsitettä tukevien maiden, joiden joukkoon kuulumme, sekä sen vastustajien välille, luulisi Suomen olevan valmis tukemaan toimia sellaista valtiota vastaan, joka ei kansalaisiaan suojele. Tämäntyyppinen operaatio lankeaisi helposti tehokkaaseen kollektiiviseen toimintaan kykenevälle Natolle. YK:ssa suojeluvastuuta tukevan valtion paradoksi voi olla se, kansainvälinen yhteisö voi  joutua ilman YK-mandaatti puuttumaan valtion sisäisiin asioihin – tietenkin sillä varauksella, että regiimin toimista kärsivä kansa nähdään suojeluvastuun normia ja sen vakiinnuttamista tärkeämpänä.

Kolmas tehtävä strategiassa on yhteistyövaraisen turvallisuuden edistäminen, johon muun muassa kuuluu ”Open Door” -politiikka, kumppanuussuhteet ja aseriisunta.  Aseriisunta näyttäisi etenevän suuressa osaa Eurooppaa paremmin kuin hyvin. Tähän syinä ovat tosin Euroopan taloudellisesti heikko tilanne ja Euroopan aseman heikkeneminen Yhdysvaltain strategisessa ajattelussa. Sotilasliiton rooliin aseriisunnan edistämisessä tulee muutenkin suhtautua skeptisesti. Nato ei tällä hetkellä varsinaisesti patoa sille tasavertaista uhkaa, joten aseriisunnan kaltainen idealistinen agenda on sille mahdollinen. Kiistaton tosiasia on myös se, että Naton avoimuus uusille entisille Varsovan liiton maille on sementoinut demokratian asemaa ja vakautta Itä-Euroopassa EU-jäsenyyksien ohella. Samalla laajentumispolitiikka on luonut säröä Venäjän ja Naton välille, ja luonut eräänlaisen uuden Zwischeneuropan Nato- ja EU-maiden ”blokin” sekä Venäjän ja sen lähipiirin välille. Toisin sanoen, Nato on ollut Euroopassa vahvistamassa Suomellekin tärkeitä arvoja mutta se on, jossain määrin huonolla politiikalla, luonut kahtiajakoa sen ja Venäjän välille.

Ei ole salaisuus, että Nato on edelleen Yhdysvaltain vetämä projekti. Tähän on ollut osasyynä eurooppalaisten haluttomuus itse vastata puolustuksestaan ja vaikeus puhua sillä kuuluisalla yhdellä äänellä. Tämä tarkoittaa myös, että Yhdysvallat voi yrittää käyttää Natoa sen intressien ajamisessa. Mutta tarkoittaako tämä, että Suomi vedettäisiin mukaan ”maailmanrauhaa rikkovaan” sodankäyntiin tai neokonservatiivihenkiseen demokratiaistutukseen? Tuskinpa.  Tämän turvaa Naton konsensukseen perustuva päätöksentekojärjestelmä. Nato ei ole ylikansallinen järjestö, vaan osallistumisesta toimintaan ja operaatioihin päätetään kansallisesti.

Natoon ei pidä liittyä sen takia, että arvomaailmaltaan meille läheiset sattuvat siellä pitkälti olemaan. Jäsenyys ei ole Suomelle identiteettipoliittinen kysymys, vaikka se saattaisi selkiyttää kansainvälistä asemaamme. On kuitenkin yhtä turhaa luoda kuvaa Natosta järjestönä, jonne Suomi ei arvojensa takia voisi mennä. Kyse on valtioiden välisestä sotilasliitosta, joten ei ole merkitystä, ovatko kaikki jäsenmaat päätyneet yhteiskuntarakenteeltaan pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon vai eivät. Eihän näin ole ylikansallisessa Euroopan unionissakaan. Naton maiden arvopohjassa on paljon yhteisiä nimittäjiä, mutta sitä ei arvoprojektina voi verrata esimerkiksi juuri unioniin, jonka jäsenyys oli Suomelle huomattavasti suurempi kysymys.  Merkittävin arvokysymys ja keskustelun aihe Suomen kannalta onkin, millaisen turvan Nato-jäsenyys meille silloin toisi, kun meidän arvojamme ja itsemääräämisoikeuttamme uhataan.