Sotšin talvella 2014 pidettävät olympialaiset ovat Venäjälle ja erityisesti Vladimir Putinille tärkeät. Niin tärkeät että Putin suostui julkisesti puhumaan englantia Kansainvälisen olympiakomitean herroille. Vähemmän koomisia aspekteja kisavalmisteluissa ovat paikallisten kannalta esimerkiksi se että osat Sotšin kaupungista suljetaan kokonaan sekä  autoilun ja muun liikkumisen rajoittaminen yli kahden kuukauden ajan. Siinä sivussa liikkumista viereiseen Abhasiaan ja sieltä pois vaikeutetaan. Myös kaikki mielenosoitukset Sotšissa ovat kiellettyjä kisojen aikana. Ehkä kaikkein merkittävintä ja kuvaavinta kisajärjestelyissä ovat niiden kalleus. Kisoihin tullaan käyttämään arviolta 50 miljardia dollaria, eli niiden alkuperäinen budjetti ylittynee yli viisinkertaisesti. Mielenkiintoista rakennusurakoissa on että suuri osa on päätynyt Putinin vanhojen judo- ja muiden tuttavien hallinnoimien yhtiöiden toteuttamiksi osin puuttellisten tarjouskilpailujen jälkeen. Isoimpien alihankkijoiden joukossa ovat myös suomalaisittain tutut pietarilaiset Jokeri-fanit Arkadi Rotenberg ja Gennadi Timtšenko.

Kuitenkin viime aikoina Sotšin kisoista on tullut Venäjälle paitsi rahallinen myös entistä enemmän imagollinen murheenkryyni. Mikä on Putinin hallinnon kannalta erityisen ärsyttävää ottaen huomioon että kisojen tarkoituksena on juhlistaa Venäjän positiivista kehitystä ja kasvanutta kansainvälistä statusta Putinin vakaan johtajuuden vuosien aikana. Erityisen kiusalliseksi Venäjälle on muodostunut tänä kesänä hyväksytty drakoninen ’homopropagandalaki’, joka on laajalti tuomittu Lännessä naurettavana seksuaalivähemmistöjen oikeuksia polkevana populismina. Stephen Fryn erinomainen protestikirje aiheesta on lukemisen arvoinen. Moskovan yleisurheilun MM-kisoissa nähtiin yksittäisiä protesteja lakia vastaan atleettien (ja tietty myös Suomen kulttuuri- ja urheiluministerin) toimesta, ja Kreml haluaa kieltämällä mielenosoitukset Sotšissa ehkäistä negatiivista kansainvälistä julkisuutta talviolympialaisten aikana. Tulevaisuus näyttää onnistuuko tämä hieman vuoden 1980 Moskovan olympialaisia muistuttava yritys tyhjentää kaupunki ja hallita uutisointia enää internetin ja sosiaalisen median aikakaudella.

Tämä artikkeli tuo esiin toisen merkittävän ihmisoikeusaspektin, joka on saanut vähemmän julkisuutta suomalaisessa ja länsimaisessa mediassa. Sotši sijaitsee Kaukasus-vuoriston länsipäässä, Mustan meren rannalla. Kaupungin itäpuolisilla vuorilla alkava Venäjän Pohjois-Kaukasia on ollut maailman epävakaimpia alueita Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien (tärkeimpinä tietty Tšetsenian kaksi sotaa), ja alueen ihmisoikeustilanne on edelleen perin heikko. Sotšin kaupunki ja sitä ympäröivä Krasnodarin alue oli 1800-luvun puoliväliin saakka tšerkessiheimojen asuttamaa. Adygeit (jotka tunnetaan yleisesti heidän turkinkielisellä nimellään tšerkessit mistä on peräisin englanninkielinen Circassians) olivat alueella asuneita paimentolaisia, jotka olivat pääosin kääntyneet islamiin Osmanien valtakunnan ollessa Mustan meren alueen tärkein mahti. Kaukasian valloittaminen kesti Venäjän imperiumilta yli sata vuotta, ja viimeiset tšerkessiheimot viimein antautuivat 1864. Sodan seurauksena noin 500 000 tšerkessiä häädettiin Sotšin ympäristöstä, joka haluttiin asuttaa venäläisillä ja muilla kristityillä etnisillä ryhmillä, ja pakotettiin lähtemään maanpakoon Lähi-itään. Suuri osa lähtijöistä kuoli matkalla.

Näiden tapahtumien seurauksena, valtaosa maailman tšerkesseistä asuu Venäjän ulkopuolella. Suurin osa diasporasta asuu Turkissa, jossa he muodostavat kohtuullisen suuren ja näkyvän vähemmistön. Tšerkessejä on myös päätynyt laajoin joukoin Levanttiin –ja sen seurauksena nyttemmin myös Syyrian sisällissodan jalkoihin. Gastarbaiter-ilmiön seurauksena Saksassa on länsimaiden suurin tšerkessipopulaatio. Pohjois-Kaukasiaan jäljelle jääneet tšerkessit pilkottiin Neuvostoliitossa kahteen erilliseen ’autonomiseen’ tasavaltaan, Adygeiaan, ja Kabardino-Balkariaan (jossa tšerkessit eli kabardit muodostavat nimellisen enemmistökansallisuuden yhdessä turkinsukuisten balkaarien kanssa), joissa molemmissa on merkittävä määrä alueelle muuttaneita venäläisiä. Sotšista parikymmentä kilometriä itään sijaitsee Kaukasus-vuorten eteläpuolinen Abhasia, joka on virallisesti osa Georgiaa mutta käytännössä Venäjän tukema de facto valtio. Abhaasit eli apsut ovat tšerkessien läheisiä kielisukulaisia, joista myös suurin osa joutui lähtemään maanpakoon 1860-luvulla. Turkissa ja muualla Lähi-idässä adygeit ja apsut luokitellaan yleensä molemmat tšerkessi-etnonyymin alle.

Tšerkessidiaspora on vaatinut 1860-luvun tapahtumien tunnustamista ’kansanmurhana’ armenialaisiin Turkin valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana kohdistuneiden vainojen ja pakkosiirtojen tapaan. Totta lienee että islaminuskoisten tšerkessien kärsimykset Venäjän imperiumin käsissä 1800-luvulla vaikuttavat saaneen vähemmän sympatiaa Länsi-eurooppalaisilta aikalaisilta verrattuna esimerkiksi kristittyihin armenialaisiin tai Levantin maroniitteihin. Uuden ajankohtaisen elementin vaatimuksiin on tuonut halu antaa Syyrian tšerkesseille mahdollisuus palata ’kotiseudulleen’ Pohjois-Kaukasiaan. Vaikka Venäjän hallinto on sallinut pienten ryhmien muuton, se suhtautuu skeptisesti laajempaan paluumuuttoon alueelle, josta sen ote on entisestään heikohko. Tämä on entisestään lisännyt ärsyyntymistä Venäjän hallinnon toimintaan, erityisesti diasporan keskuudessa, jossa Sotšin kisat nähdään mahdollisuutena parantaa tšerkessien tunnettavuutta suuressa maailmassa ja siten toivon mukaan edistää heidän oikeuksiensa toteutumista Venäjällä. Vaikuttaa siltä että kuten yleisesti diasporakansojen kanssa, vanhalle kotiseudulle asumaan jääneet ovat vähemmän radikaaleja vaatimuksissaan koska ovat joutuneet sopeutumaan elämään venäläisin erityispiirtein varustetussa demokratiassa.

Ehkä kaikkein konkreettisin viittaus siitä miten Venäjä pyrkii hiljentämään paitsi LGBT myös nolon tšerkessikysymyksen Sotšin kisoissa on mielenosoituskiellon lisäksi se että alustavien tietojen mukaan olympialaisten avajaisissa tullaan näkemään venäläisiä kasakoita tšerkessien sijaan alueen ’alkuperäisasukkaina’. Venäjällä on vieläkin yleisten poliittisten kansalaisoikeuksien toteuttamisen lisäksi –joihin kiinnitettiin Lännessä erityisesti huomiota 2011-2012 vuoden vaihteessa kun epäilyt vaalivilpistä ja kyllästyminen Putiniin saivat aikaan valtavia mielenosoituksia Moskovassa– vielä paljon ongelmia vähemmistöoikeuksien kanssa. Seksuaalivähimmistöjen lisäksi myös valtavan monikulttuurisen maan pienet etniset vähemmistöt (kuten myös suomensukuiset ryhmät ovat saaneet huomata) ovat saaneet kärsiä jonkinlaisesta takatalvesta Putinin hallinnon korostaessa entistä enemmän arvokonservatismia, ortodoksiaa ja isovenäläisyyttä yrityksenä ylläpitää kaikkoavaa kansansuosiota. Toivon mukaan vähemmistöoikeudet Venäjällä saavat vähän enemmän palstatilaa maailman huomion keskittyessä muutamaksi viikoksi ensi talvella Sotšiin, tšerkessien vanhoille kotiseuduille.

Artikkelikuvana Pjotr Nikolajevitš Gruzinskyn ’Vuoristolaisten lähtö linnoitetusta kylästä’ vuodelta 1872.