Kaksinapainen Eurooppa on historiaa
Synkeä yksinpuhelu | 14.10.2013
Euroopan unionin ja Venäjän väliset suhteet ovat viilentyneet viime kuukausien aikana. Venäjä näyttää yrittävän tekevän kaikkensa, jotta erityisesti EU:n ja Ukrainan välinen assosiaatiosopimus (joka ulottaisi maan osaksi EU:n johtamaa vapaakauppa-aluetta) ei toteutuisi. Samanlaista venäläistä painostusta assosiaatiosopimusneuvotteluiden suhteen ovat viime aikoina kokeneet myös ainakin Armenia, Georgia ja Moldova. Venäjä on yrittänyt myydä vaihtoehtoista omaa vapaakauppa-aluettaan, jota se kutsuu ’Euraasian unioniksi’, ja katsoo tilannetta perinteisen nollasummapelin linssien läpi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä –kuten kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala kirjoitti Helsingin Sanomissa 12.10.2013– että ”Jos Euraasian unioni toteutuu, se on merkittävä murros kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Mantereen länsiosan yksinapainen valta-asetelma murtuisi, ja tilalle tulisi etäisesti kylmän sodan ajoilta tuttu kaksinapainen asetelma.” Venäjä ei tavoittele ’kaksinapaista Eurooppaa’ eikä asetelma liioin geopoliittisesti muistuta ’kylmän sodan aikaa’. Vaikka on hieman epäreilua kommentoida pitkälti lyhyttä vieraskynätekstiä, jota on varmasti editoitu lehden toimituksessa, lienee hyvä että tästä Suomen kannalta tärkeästä aiheesta käydään keskustelua.
Venäjän ’Euraasian unioni’ -pöytälaatikkosuunnitelmaa ei voi oikein verrata Neuvostoliiton Marshall-avun vastapainoksi perustamaan itäblokin taloutta koordinoineeseen ’Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon’ (joka tunnetaan paremmin englantilaisella akronyymilla ’Comecon’). Samoin kuin Kremlin ’Kollektiivinen turvallisuusjärjestö’-projektia (tunnetaan englantilaisella akronyymilla ’CSTO’) voi hyvin vaikeasti verrata Varsovan liittoon. Mukana molemmissa projekteissa on vain muutama entisen Neuvostoliiton jäsentasavalloista –ja toisin kuin kuuluisasti Varsovan liitosta CSTO:sta on voinut erota. Tulee pitää mielessä että entisen Neuvostoliiton alueellinen integraatio on ollut pääosin katastrofaalisen tehotonta. Neuvostoliiton hajotessa perustettu Itsenäisten valtioiden neuvosto (IVY) kykeni huolimatta isoista puheista ja suuresta määrästä paperia implementoimaan hyvin harvoja päätöksiä. Johtuen pääosin siitä että Jeltsinin Venäjällä ei ollut kiinnostusta saati resursseja investoida paljoa vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton alueella. Seurauksena IVY–projektin epäonnistumisesta sekä 2000-luvun alun värivallankumouksista, jonka takana se näki lännen kätyreitä, Putinin Venäjä on yrittänyt lisätä vaikutusvaltaansa alueen maista 2000-luvulla promotoimalla uusia toimivampia järjestöjä –CSTO:ta ja Euraasian unionia.
Kuitenkin entisen Neuvostoliiton alueen syvempää –Kremlin mallin mukaista– integraatiota estävät edelleen merkittävät rakenteelliset tekijät huolimatta Venäjän merkittävästä vahvistumisesta ja määrätietoisemmasta ulkopolitiikasta Putinin kaudella –josta klassisia esimerkkejä alueellisesti on 2008 Georgian sota sekä globaalisti Venäjän rooli Syyrian sisällissodassa. Comecon ja Varsovan liitto perustettiin aikana jolloin puna-armeija kontrolloi de facto järjestöjen jäseniä, ja Länsi hiljaa hyväksyi Euroopan tosiallisen etupiirijaon, ’kaksinapaisen Euroopan’. Tänä päivänä Venäjä joutuu kilpailemaan eripuraisen mutta rikkaan Lännen –siis EU:n, sen jäsenvaltioiden, Naton ja Yhdysvaltojen– kanssa Itä-Euroopassa ja Etelä-Kaukasiassa sekä koko ajan voimistuvan Kiinan kanssa Keski-Aasiassa (esimerkiksi Shanghain yhteistyöjärjestössä (SCO)).
Se että Ukrainan ristiriitainen eliitti tänä päivänä pystyy edes jollakin tavalla tasapainoilemaan EU:n ja Venäjän välillä, sekä se että Kreml tuntuu pelkäävän että on oikea riski että Ukraina kirjoittaa assosiaatiosopimuksen EU:n kanssa tänä vuonna, ovat ehkä enemmän merkkejä Venäjän jatkuvasta suhteellisesta heikkoudesta, kuin sen absoluuttisen vaikutusvallan kasvusta alueella. Se että toistaiseksi Itä-Euroopassa vain Valko-Venäjä ja Etelä-Kaukasiassa Armenia ovat mukana Euraasian unioni -projektissa kertoo lähinnä siitä, että nämä maat ovat poikkeuksellisen riippuvaisia Venäjän sotilaallisesta tuesta. Armenian tapauksessa ulkoista uhkaa (Azerbaidzania), ja Valko-Venäjän tapauksessa sisäisiä uhkia vastaan. Kazakstan on edelleen hyvin riippuvainen Venäjän hallitsemasta energiainfrastruktuurista, vaikka se yrittää vähentää tätä tulevaisuudessa Kiinan avulla. Nazarbajevin hallinto on myös perin itsevaltainen. Kuitenkin vaikka kaikilla näillä hallitsijoilla on intressi pysyä vallassa –ja siten vastustaa länsimaisten normien leviämistä alueelle– itsehallitsijoiden on vaikea tehdä syvempää yhteistyötä ja rakentaa yhteisiä alueellisia instituutioita, koska maista itsessään puuttuvat toimivat länsimaalaiseen oikeusvaltioon kuuluvat toimivat ’instituutiot’. Regiimit varovat visusti antamasta liikaa valtaa pois alueellisille järjestöille –tai niiden takapirulle Venäjälle.
Haukkala toteaa osuvasti, että ”Venäjä katsoo maailman olevan menossa kohti moninapaisuutta, jossa erilaisiin sivilisaatiollisiin perusratkaisuihin nojaavat valtakeskukset kilpailevat keskenään. Pärjätäkseen tässä pelissä Venäjä on viime vuosina alkanut kehittää omaa alueellista projektiaan.” Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että ’Venäjä pyrkii rakentamaan kaksinapaista Eurooppaa’. Bipolaarisuuden, jossa ’EU’ ja Venäjä jakaisivat Euroopan etupiireihin, sijaan Venäjä tavoittelee löyhää moninapaisuutta Eurooppaan. Tilannetta missä se –mielellään vahvimpana suurvalloista– pystyisi junailemaan asiat suoraan Berliinin, Pariisin ja Lontoon kanssa. ’Hajoita ja hallitse’ politiikan tarkoituksena on estää EU:n yhteisen ulkopolitiikan toimivuus, koska jos EU pystyisi toimimaan oikean federaation tavoin ulkopolitiikassa tuloksena ei olisi bipolaarinen vaan unipolaarinen Eurooppa. Toisin kuten Haukkala toteaa, EU:n voi myös nähdä perin menestyksellisenä ’geopoliittisena’ toimijana. Tämä on juuri se syy miksi Kreml on niin huolissaan tällä hetkellä Ukrainan assosiaationeuvotteluista.
Euraasian unioni, jonka ainoat jäsenet olisivat, Venäjä, Valko-Venäjä, Armenia ja Kazakstan ei todellakaan muodostaisi Varsovan liittoon verrattavissa olevaa ’napaa’ Euroopassa. EU-jäsenyys on muuttanut monen Itä-Euroopan valtion ulkopoliittisia ’koordinaatteja’ ehkä merkittävämmin kuin Nato-jäsenyys. Toisin kuin Nato-jäsenyydessä EU:n assosiaatiosopimus tai täysjäsenyys vaatii merkittävällä tavalla kehittämään valtion sisäisiä instituutioita länsimaisempaan suuntaan. Se voi muuttaa poliittisen kulttuurin radikaalilla tavalla. Toinen ongelmallinen tekijä ’bipolaarisuudessa’ Venäjän kannalta on Yhdysvallat. Kylmän sodan aikana Euroopassa oli kaksi suurvaltaa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat. Mikäli EU saisi jostain ihmeen syystä ulkopoliittisen työkalupakkinsa kuntoon, olisi Aasiaan suuntavaan Amerikan ehkä helpompaa tukea EU:ta Venäjän suuntaan. Esimerkiksi kehittämällä järjestöä Naton ’toisena pilarina’. Löyhä multipolaarisuus, jossa Britannia, Ranska, Saksa, ja Yhdysvallat eivät vedä usein maailmanpoliittiseen yhteen köyteen, on paljon hedelmällisempi tilanne Venäjälle.
Vaikka asetelma ei tosiaan geopoliittisesti ’muistuta kylmän sodan aikaa’, ja suurvaltojen välisen sodan riski –erityisesti sodan jossa käytettäisiin strategisia ydinaseita– Euroopassa vaikuttaa hyvin pieneltä, EU:n ja Venäjän kilpajuoksu Itä-Euroopassa ja Etelä-Kaukasiassa on merkittävä asia. Erityisesti Ukrainan suhteen. Mikäli Ukraina –ylivoimaisesti suurin ja merkittävin entisistä neuvostotasavalloista Venäjän jälkeen– alkaisi assosiaatiosopimuksen seurauksena kehittyä entistä itsenäisempään suuntaan Moskovasta ulkopolitiikassaan, ja vähitellen eurooppalaisempaan suuntaan sisäpolitiikassaan, tämä voisi merkittävällä tavalla edistää vakautta Itä-Euroopassa. Menestyvä eurooppalaistuva veljeskansa voisi toimia inspiraationa venäläisille itselleen. Vaikka EU on Venäjää paljon houkuttelevampi toimija sekä taloudellisesti että normatiivisesti, haasteena on että ylhäältä johdettu Kremlin hallinto, joka näkee Venäjän aseman alueella olevan vaakalaudalla, pystyy kohdentamaan kysymykseen enemmän resursseja. Kantilainen ’turvallisuusyhteisö’ on vielä kaukana Suomen lähiympäristöstä niin kauan kuin Venäjä näkee maailman ’realistisen’ suurvallan silmälasien takaa. Tällä ei kuitenkaan ole tekemistä bipolaarisuuden tai kylmän sodan kanssa. Bipolaarisuus ja kylmä sota loppuivat ideologian tasolla viimeistään Berliinin muurin sortuessa 1989, ja rakenteellisesti Neuvostoliiton hajotessa 1991.
Lisättävää?
Ylläpito tarkistaa kommentit ennen julkaisua. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.