Onko kansainvälisen politiikan teoria Eurooppa-keskeistä? John M. Hobsonin vastaus tähän kysymykseen ei jää epäselväksi tämän uuden kirjan otsikon perusteella: The Eurocentric Conception of World Politics. Western International Theory, 1760-2010. Tämä kirjoitus päätyy samaan lopputulokseen hyväksymättä kuitenkaan Hobsonin kirjan argumenttia. Maailmaa jäsentävien ajattelumalliemme sisältävät vääristymät ovat tärkeä aihe, jota tulee tutkia jotta voimme ymmärtää ympäröivää todellisuutta paremmin –ja mahdollistaa positiiviset muutokset. Kuitenkin Hobsonin kirjassaan käyttämä postmodernistinen lähestymistapa historiaan ei ole ehkä se paras mahdollinen.

Ehkä helpoiten kansainvälisen politiikan teorian Eurooppa-keskeisyyden hahmottaa katsomalla maailmankarttaa, jossa Eurooppa, tai tarkemmin ottaen Lontoon esikaupunki Greenwich on merkitty maailman laskennalliseksi keskipisteeksi. Myös yleisimmin käytetty löytöretkien aikana kehitetty karttaprojektio, Mercator, näyttää maailman mittakaavan erittäin vääristyneenä: Afrikka on oikeasti valtavasti Grönlantia isompi, vaikka maanpalaset näyttävät kartalla suunnilleen samankokoisilta. Kuten nämä kartat, myös kansainvälisen politiikan teoriat kehitettiin eurooppalaisten toimesta eurooppalaisten käyttöön. Hobson soveltaa Edward Saidin Orientalism-teoksen (minkä mukaan länsimaalaisten kuva muista kulttuureista oli essentialistinen karikatyyri, joka legitimoi sotilaallisen voiman käyttöä näitä epäsivistyneitä tahoja vastaan) argumenttia IR-teoriaan, joka kuvataan hegemonisena eurooppalaisena diskurssina.

Hobsonin ja Saidin ajattelumalli on varmasti suurelta osin totta: länsimainen poliittinen ajattelu on pitkälti toiminut imperialismin oikeuttajana, ja jopa liberaaleissa ajattelijoissa voi nähdä paljoa paternalismia ja valkoisen miehen taakkaa. Tämän oivalluksen pohjalta Hobson kirjoittaa uuden IR-teorian historian, jossa hän pyrkii kyseenalaistamaan tieteenalan myytteja –kuten suvereniteetin käsitteen keskeisyyden, positivistisen tieteen toimivuuden, ja ennen kaikkea Eurooppa-keskeisyyden. Hobson rakentaa kaksi teoreettista traditiota, joiden sisälle hän katsoo kaiken IR-teorian mahtuvan: eurosentrisen institutionalismin sekä tieteellisen rasismin. Edellä mainittuun maltillisempaan traditioon pääsevät mukaan esimerkiksi filosofit Immanuel Kant ja Karl Marx (sekä oikeastaan 1900-luvun IR-teoria kokonaisuudessaan, esimerkiksi neorealisti Kenneth Waltz ja englantilaisen koulukunnan Hedley Bull). Tieteelliset rasistit ovat pienempi joukko johon pääsevät mukaan esimerkiksi 1800-luvun lopun imperialisti Cecil Rhodes ja Adolf Hitler.

Tai hetkinen. Se että Mercator-kartta ei kuvaa tarkasti Afrikan mantereen kokoa, ei tarkoita että kyseinen projektio on hyödytön. Päinvastoin, projektio kuvaa tarkasti eteisyyksiä ja mahdollistaa  tarkan paikantamisen maapallolla. Jos Mercator-projektiosta luovuttaisiin, laivat alkaisivat ajaa kareille. Toisin sanoen vaikka kartta tai teoria ei ole universaalisesti paikkansa pitävä, se ei tarkoittaisi ettei sillä olisi käyttöä. Teorian rajoitukset pitää vain ymmärtää, ja olla epäileväinen universaalien selitysmallien –kuten kreationismin tai orientalismin– suhteen. Vaikka Immanuel Kantin ajattelumalli tasavaltojen rauhanomaisesta luonteesta kehitettiin 1700-luvun lopun Euroopassa eurooppalaisen toimesta, ei liene syitä miksi sitä ei voitaisi soveltaa muissa maanosissa. Kun otetaan huomioon sen että teoria ei luultavasti selitä kaikkea variaatiota sodan ja rauhan suhteen.

Yleisesti ottaen Hobsonin argumentti siitä että eurooppalainen IR-teoria on eurosentristä vaikuttaa lähinnä itsestään selvyydeltä. Vähän kuin sanoisi että katolilainen teologia on jostain syystä Jeesus-keskeistä. Lähinnä hämmentävää argumentissa on se implisiittinen oletus, että ajatus on jollain tavalla uusi. Se että kukaan ei ole aiemmin kritisoinut IR-teorian rakenteellisia epäkohtia: sitä että että vallitseva teoria usein jättää pois heikompia ihmisryhmiä –kuten ei-eurooppalaiset, orjat, naiset, lapset– ja legitimoi usein hierarkisia ja epäliberaaleja valtarakenteita.

Tämä on kuitenkin täysin väärä tulkinta IR-teorian historiasta. Jean-Jacques Rousseau halusi päästä eroon yksinvaltiaista ja näiden aiheuttamista sodista, ja näki tasavaltalaisuuden ja kansalaisten kasvatuksen keinoina päästä parempaan maailmaan. Karl Marx pyrki kyseenalaistamaan kapitalistisen yhteiskunnan itsestäänselvyyden ja –kuten Berliinin Humboldt-yliopiston DDR:n aikaisessa aulassa komeasti lukee- ei pelkästään selittämään vain myös muuttamaan maailmaa. E. H. Carrin Twenty Years Crisis, jota pidetään nykyään yleensä realistisen suuntauksen klassikkona on ennen kaikkea konventionaalisen teorian kritiikki. Toisin sanoen, liberaalit, marxilaiset, feministit ja kumppanit ovat kritisoineet maailmanmenoa paljon ennen Hobsonia ja Saidia.

Fred Hallidayn hienoa ja viihdyttävää postmodernistisen teorian kritiikkia teoksessa Rethinking International Relations voi mainiosti soveltaa Hobsonin tuotokseen:

Post-modernists make much of their concern for the dominated, the marginal, the subaltern: yet this is accompanied by prescriptive vacuity and a coinceit that they are the first or only people to exhibit such a commitment. Time and again the writers of this tendency resort to stylistic devices, of mannered tentativeness and the hanging apodictic, when substantive analysis, of history or concepts, seems to fail. As in the writings of Islamic clergy, repetition, rambling and conceptual menace are too easily used, not to reinforce argument, but to compensate for the lack of it. — The word ’continental’ is used to give spurious cachet to these ideas and style, rather as the term ’imported beer’ was pioneered in the 1970s.

Vaikka Hobsonin proosatyylin, johon sisältyy seuraavanlaisia kauniita virkkeitä kuten oheinen metodikuvaus  –’In the process, all discontinuities become obscured and each theorist is (re)presented with isomorphic properties. The key move I make here is to reveal each major theory’s promiscuous/polymorphous or protean properties, wherby each one crystallizes in radically different and discontinuous forms over time – either as pro- or anti-imperialist depending on which Eurocentric/racist metanarrative is deployed’– vielä voisi unohtaa, niin kirja joka on otsikon mukaan länsimaisen IR-teorian aatehistoria epäonnistuu historiankirjoituksena. Hobsonin kaksi epähistoriallista metatraditiota –eurosentrinen institutionalismi, ja tieteellinen rasismi– ovat jälkikäteen keksittyjä, epäkontekstuaalisia ja ehkä jopa oksidentalisoivia. Lyhyesti sanottuna, John Stuart Mill, Karl Marx ja ruhtinas Metternich eivät olleet tietoisia siitä että olivat kaikki eurosentrisiä institutionalisteja. Hobson olisi voinut vilkaista Quentin Skinnerin tai muiden Cambridgen koulukunnan aatehistorioitsijoiden teoksia. Kuten Halliday toteaa esimerkiksi Michel Foucault’n teosten vahvuus on juuri niiden vahvassa kontekstuaalisessa historiallisessa narratiivissa, joka puuttuu useimpien hänen epigonejensa mukaanlukien Hobsonin tuotannosta.

Koska kansainvälisen politiikan teorian eurosentrisyys on kuitenkin tärkeä teema, lienee syytä nostaa esille pari teosta jotka käsittelevät aihepiiriä sekä selkeimmin käsittein että vahvemman historiallisen asiantuntemuksen turvin. Antony Anghien Imperialism, Sovereignty and the Making of International Law argumentoi että nykyinen kansainvälinen oikeus syntyi suurelta osin Euroopan ulkopuolella, eurooppalaisten joutuessa kanssakäymisiin muiden kansojen kanssa.  Samaa tematiikkaa ruotii Edward Keenen Beyond the Anarchical Society, joka käsittelee kolonialismin ja imperialismin roolia modernin kansainvälisen yhteisön tarinassa. Se hyvä Hobsonin kirjassa on, että se käsittelee provokatiivisesti tärkeitä kysymyksiä, ja toivottavasti herättää lukijoissaan mielenkiinnon syventyä asioihin vähemmän vaikeaselkoisten teosten kautta. Myös kirjan lähestymistapa haastaa lukijan ajattelemaan teorian ja empirian välistä suhdetta ja löytämään oikeanlaista balanssia näiden kahden välillä, Fred Hallidayn jalanjäljissä.