Eurooppa kokee ehkä merkittävintä turbulenssia kylmän sodan loppumisen jälkeen ainakin vastakkainasettelun suhteen. On selvää, että Ukrainan kriisillä on vaikutuksensa Suomeen, ja Härmässä Ukrainan tilanteen kehittymistä seurataan erityisen tarkoin. Tässä artikkelissa The Ulkopolitistin kirjoittajat vastaavat kolmeen kysymykseen Ukrainan kriisin vaikutuksesta Suomeen.

Kysymykset ovat:

1) Minkälaisen Suomen välittömän reaktion olisi oltava?

2) Miten Ukrainan kriisi ja Venäjän toiminta vaikuttavat Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan?

3) Miten Suomen tulisi muokata turvallisuuspolitiikkaansa lähiympäristössä tapahtuvien muutosten pohjalta?

Mies ulkosuomalainen: ”Georgian sodasta ja siitä seuranneesta muutoksesta ei opittu”

1) Ennen muuta Suomen välittömän reaktion tulisi olla tukea kansainvälisiä yrityksiä rauhoittaa tilannetta ja ehkäistä väkivaltaa. Vaarallisesti kärjistyneen tilanteen purkaminen on välitön prioriteetti, mutta samalla tulisi pitää mielessä miten saatetaan kriisi kestävään rauhanomaiseen ratkaisuun. Neuvotteluiden tavoitteena tulisi olla, että Venäjän ja Ukrainan väliset ongelmat ratkaistaan rauhanomaisesti, mutta myös sellaisella tavalla, että ratkaisu turvaa ukrainalaisten oikeuden omaan päätösvaltaansa. Ennen muuta tämä tarkoittaa sitä, että Ukrainan poliittisen prosessin täytyy jatkua omalla painollaan, kohti vaaleja, kohti uudistuksia ja – jos sitä ukrainalaiset haluavat – kohti Eurooppaa.

Suomen pitäisi viestiä yhtenäisesti muun Euroopan kanssa, bilateraalisesti ja multilateraalisesti, eikä pyrkiä löytämään omaa oikotietä Kremlin ja Brysselin välissä. EU:lla on merkittävä rooli Ukrainan hauraan transition tukemisessa ja maan demokraattisten instituutioiden vahvistamisessa – tästä roolista täytyy pitää kiinni.

2) Suoraan Krimin miehitys ei vaikuta Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan, mutta sen kyllä pitäisi käynnistää pohdintaa Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisista ratkaisuista. Keskeinen taustaoletus nykyiselle liittoutumattomuudelle on, että Suomella ja Venäjällä on eräänlainen ”special relationship” jonka ylläpitämiseksi on parempaa olla keinuttamatta turpovenettä.

Venäjällä on kuitenkin huolestuttava valmius rikkoja sovittuja institutionaalisia kehikoita ja edistää äärimmäisen aggressiivista doktriinia venäjänkielisten suojelemiseksi. 2008 Georgian sota oli jo silloin huolestuttava esimerkki; Ukraina on monta kertaa huolestuttavampi tapaus. 080808 toi sodan takaisin Eurooppaan, mutta tuoko Krim vasta tämän opetukset Suomeen asti?

3) Ukrainan kriisin turvallisuuspoliittisten irtopisteiden iltalypsy on jo alkanut, mutta se mitä tarvitaan Suomessa on rehellisempää keskustelua nykyratkaisusta ja vaihtoehtojen taustaoletuksista. Vaikka tekisimme Pohjois-Koreat ja kaataisimme kaikki rahamme maanpuolustukseen ja ydinaseisiin niin silti emme voisi taata uskottavaa puolustusta. Suomen keskeinen turvallisuusongelma on se, että olemme yksin – siinä hyvin epätodennäköisessä tilanteessa, että Suomi joutuisi sotaan – mutta emme voi löytää uskottavia liittolaisia ilman, että koemme kasvattavamme konfliktin riskiä. Tähän dilemmaan ei ole löytynyt tyydyttävää ratkaisua; Nato on ainoa uskottava instituutio siihen mitä Suomi turvallisuuspoliittisesti haluaisi, mutta monesta eri syystä liitto koetaan epämieluisaksi vaihtoehdoksi tai – oudommin – epäajankohtaiseksi.

Sen jälkeen kun Euroopan toiseksi suurimmasta maasta on miehitetty huomattava osa niin ehkä ajankohtaisuuden puutetta ei voi väittää ongelmaksi. Nato ei ole täydellinen ratkaisu, mutta vaihtoehdot – Skandinaavinen puolustusliitto, robusti EU:n yhteinen puolustus – eivät ole realistisia, saati edes ratkaisuja Suomen turvallisuusongelmaan.

Matti Pesu: ”Sotilaallinen uhka on edelleen olemassa myös Euroopassa”

1) Suomi on monessa mielessä haastavassa asemassa. Olemme EU:n jäsen, Naton ulkopuolella ja Venäjän rajanaapuri. Suomen mahdollisuudet vaikuttaa kriisin kulkuun ovat minimaaliset. Euroopan unioni on tässä suhteessa tärkein toimija Ukraina-politiikan koordinoinnissa, koska sotilaallista reagointia lännen toimesta on tuskin tulossa, ja esimerkiksi pakotteiden asettamisessa EU on luonnollinen toimija.

Suomella on painolastia varsinkin kylmän sodan ajalta inhorealistisesta reagoinnista suuren naapurin kansainvälispoliittiseen pööpöilyyn. Nyt tilanne on luojan kiitos monilta osin toinen, vaikka Suomen reagointi ei ole kaikkia tyydyttänytkään. Sekä Niinistö että Tuomioja ovat tuoneet esiin tuomitsevat kantansa, ja puolustusministeri Haglundin Venäjän-reissun peruuttaminen oli peliliike – joskin välttämätön sellainen.

Jos Suomi haluaa niin sanotusti ampua kovilla, siihenkin on mahdollisuus. Tämä vaihtoehto voi tulla mahdolliseksi, jos kriisi eskaloituu. Suomi tunnetusti on vain Naton kumppanuusmaa. Suomi voisi yhdessä Ruotsin kanssa antaa lausunnon siitä, että Venäjän Ukrainan-politiikka antaa aihetta turvallisuuspoliittisten valintojen uudelleenarviointiin. Mahdollisen lausunnon antamisessa olisi kuitenkin useita haasteita. Ensinnäkin Suomen perimmäisten liittoutumattomuussyiden implisiittinen julkilausuminen voisi olla kiusallista, ja toiseksi lausunnolta puuttuu Nato-kielteisen kansan myötä kotimainen legitimiteetti. Venäjän toimien hintaa Ukrainassa se kuitenkin nostaisi.

Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (ps.) kerkesi jo ehdottaa puolustusvoimien valmiustason nostamista. Puolustusvoimissa ollaan nyt jo todennäköisesti korvat höröllä, ja näkyvä valmiustason nosto olisi melko erikoinen ja kummastelua aiheuttava reaktio, koska välitöntä uhkaa Suomea kohtaan ei ole.

2) Ei välittömästi mitenkään. Venäjän tendenssi suhtautua kansainväliseen oikeuteen välinpitämättömästi on kuitenkin huolestuttavaa. Se on jo onnistuneesti rikkonut liittoutumattomien maiden suvereniteettia. Tuleeko joskus tilanne, jonka myötä Venäjä kokeilee kepillä jäätä Naton jäsenenä olevien Baltian maiden suhteen? Jos näin käy, Suomi kokisi hyvin todennäköisesti kriisin vaikutukset nahoissaan.

3) Tilanne antaa mahdollisuudet populistiseen pikkupolitikointiin turvallisuuspolitiikalla, mutta sitä tulisi välttää viimeiseen asti. ”Natoon heti” -tyyppiset kannanotot tai liennytyksen viittaan pukeutuminen karhun ärjähtelyn edessä eivät ole järkevää toimintaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ukrainan kriisillä ole vaikutusta, kun tulevia ratkaisuja pohditaan. Puolustusbudjetin nostoa vastustavat tarvitsevat tulevaisuudessa ehdottomasti luovuutta argumentoinnilleen, jos he haluavat määrärahojen nostoa estää. Tässä vaiheessa pitäisi olla jokaiselle selvää, että konventionaalinen sotilaallinen uhka on edelleen olemassa myös Euroopassa, ja siihen tulee varautua. Venäjän ulkopoliittinen toiminta kehittyy huolestuttavaan suuntaan.

Sotilaallista liittoutumattomuutta vastustavat voivat miettiä, millaisessa asemassa liittoutumattomat maat Venäjän naapurina ovat, vaikka Ukraina ei suurimmalta osin ole verrannollinen Suomeen (venäläisvähemmistö pieni, Porkkala palautettu etc.). Varsinkin ne, jotka pitävät liittoutumista Itämeren aluetta epävakauttavana voivat harkita uudelleen, mikä toimija uhkaa Itämeren vakautta eniten. Pitkällä tähtäimellä olisi suotavaa, että mahdollisen kriisitilanteen sattuessa epävarmuutta asetelmista olisi mahdollisimman vähän. Tätä epävarmuutta liittoutuminen ilman muuta vähentäisi .

Sunnuntaistrategisti: ”Vastakkainasettelu Venäjän ja länsimaiden välillä lisääntyy, ja vastuu tästä kuuluu Kremlille”

1) Suomi ei kykene vaikuttamaan merkittävästi Venäjän toimintaan bilateraalisessa kanssakäymisessä, mutta sen tulisi silti pyrkiä rauhoittamaan tilannetta multilateraalisesti kansainvälisillä foorumeilla, sekä olla myös mukana tukemassa Venäjän toimet vahvasti tuomitsevaa diplomatiaa länsimaiden viitekehyksessä. Tilanteen kärjistyminen tai lisääntyvä vastakkainasettelu länsimaiden ja Venäjän välillä ei ole hyödyllistä (ja tätä parhaiten ehkäistään ylläpitämällä dialogia osapuolten välillä), mutta länsimaisen yhteisön pitää lähettää selkeä viesti Venäjän toiminnan sopimattomuudesta vastaavien tilanteiden välttämiseksi tulevaisuudessa.

Bilateraalisesti selkeän viestin lähettämisen tulee olla prioriteetti myös Suomen diplomaattisella agendalla. Mikäli Suomen reaktio on epäselvä, heikko,tai pelkkää retoriikkaa, lähettää se viestin ettei Suomi reagoi vastaavanlaisiin toimiin päättäväisesti jatkossakaan. Vaikka sotilaallisen uhkan kohdistuminen Suomeen lähitulevaisuudessa on epätodennäköistä, Venäjän käytöksen katsominen läpi sormien hyvien idänsuhteiden ylläpitämisen vuoksi ei ole eettisesti tai reaalipoliittisesti järkevää.

Sisäisesti Ukrainan kriisin soisi aloittavan uudelleen vakavan keskustelun siitä, miten Suomea jatkossa puolustetaan, minkälaisilla puolustusratkaisuilla Suomen suvereniteettia ja toimintavapautta pidetään yllä, ja minkälaiseen suuntaan Suomi haluaa toimintaympäristönsä kehittyvän. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen valintojensa kautta Suomi voi myös selkeästi viestittää Venäjälle, että Suomen toimintaympäristöä epävakauttavalla ulkopoliittisella käyttäytymisellä on konkreettisia seurauksia.

2) Ukrainan kriisi ei muuttanut äkillisesti tai edes merkittävästi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa, mutta se toi Venäjän jo vuosia harjoittaneen voimapolitiikan jälleen suomalaisen huonomuistisen yleisön tietoisuuteen. Autoritaarinen, lähiympäristössään sotilaallisia nollasummapelejä pelaava Venäjä on merkittävä turvallisuuspoliittinen haaste länsimaille, EU:lle ja Suomelle. Ukrainan kriisi toimii konkreettisena muistutuksena tämän haasteen olemassaolosta, ei merkkinä sen äkillisestä ilmaantumisesta.

Kriisin seurauksena vastakkainasettelu Venäjän ja länsimaiden välillä lisääntyy ainakin lähitulevaisuudessa, mikä ei ole positiivinen kehityssuunta Suomelle. Vastuu tästä kuitenkin kuuluu Kremlille, eikä tätä tulisi unohtaa Suomessa. Vastakkainasettelun hälventäminen dialogin kautta on tärkeää, mutta myöntyväisyyspolitiikka ei ole kestävä ratkaisu kriisiin. Diplomaattisen ratkaisun tulisi ensisijaisesti tehdä selväksi, että Venäjä ei voi käyttää sotilaallista voimaa ilman, että sen haitat ovat hyötyjä suuremmat. Muunlainen ratkaisu epävakauttaa Suomen strategista toimintaympäristöä jatkossa.

3) Venäjän harjoittama suurvaltapolitiikka on osa toimintaympäristöämme, halusimme sitä tai emme, ja näin lienee jatkossakin. Suomen on oltava valmis reagoimaan Venäjän aiheuttamaan epävakauteen entistä selkeämmin. Georgian sodan opit on jo unohdettu, kuten kollegani yllä mainitsi, mutta kehityssuunnat Venäjän ulkopolitiikassa ovat säilyneet samana. Perinteisen suurvallan tavoin käyttäytyvä Venäjä tarjoaa aimo annoksen kansainvälispoliittista realismia liberaaliin institutionalismiin hurahtaneelle Suomelle: historia ei ole loppunut, valtioiden väliset sodat eivät esiinny pelkästään historiankirjoissa ja valkokankaalla ja on olemassa sellaisia kansainvälisen lain kieltämiä konventionaalisia uhkia, joiden torjumiseksi kannattaa ylläpitää riittävää sotilaallista kapasiteettia – mieluusti sellaisessa viitekehyksessä, jonka jäsenillä on yhtenäiset, arvot, intressit ja riittävä kapasiteetti oman turvallisuuden takaamiseksi.

Taivaanrannanmaihari: ”Suomen tulee tehdä vaikeita päätöksiä omaan tulevaisuuteensa liittyen”

1) Suomelle paras vaihtoehto lyhyellä tähtäimellä on aktiivinen osallistuminen kriisin selvittämiseen kansainvälisissä yhteistyöelimissä. Tärkein toimija Suomelle tässä viitekehyksessä ja tilanteessa on EU, jonka kautta Suomen on mahdollista käyttää ääntään ja osallistua konfliktin mediaatioon. Tämä toimintamalli on Suomen kannalta myös kohtalaisen maltillinen ratkaisu.

Mikäli tilanne Ukrainassa ja Krimillä kuitenkin kärjistyy Venäjän toimien seurauksena, on Suomen ilmaistava tuomitseva kantansa selkeämmin ja osallistuttava mahdollisiin Venäjän-vastaisiin poliittisiin ja taloudellisiin sanktioihin. Suomen hiljaisuus tai vastahakoisuus ymmärrettäisiin muualla lännessä Venäjän toimet hyväksyvänä asenteena. On kuitenkin muistettava, että kahdenvälisissä suhteissa Suomen on mahdollista vaikuttaa Venäjän käyttäytymiseen kovin rajallisesti.

Suomen on siis tilanteen pahetessa esitettävä vastalauseensa selkeästi mutta oltava myös tietoinen vastalauseen tehon rajallisuudesta tai jopa sen Venäjän-suhteita viilentävästä vaikutuksesta.

2) Tämä kriisi antaa Suomelle osviittaa Venäjän halusta ja kyvystä käyttää sotilaallista voimaa, mikä puolestaan vaikuttaa siihen uhkakuvaan, minkä Suomi itäisessä naapurissaan näkee. Toistaiseksi laukauksia ei ole onneksi ammuttu, vaikka Venäjä osittain Krimiä miehittääkin.

Pohjimmiltaan nämä tapahtumat eivät kuitenkaan muuta Suomen kohtuullisen vakaata turvallisuuspoliittista asemaa – Suomella ei esimerkiksi ole mitään jäätyneisiin konflikteihin verrattavissa olevaa ongelmaa Venäjän kanssa – vaan pikemminkin Venäjän ja sen länsinaapureiden välisten suhteiden ilmapiiriä.

3) Suomen täytyy päättää, haluaako se ylläpitää turvallisuuttaan yksin vai yhdessä muiden kanssa. Tällä hetkellä puolustusmäärärahojen leikkaus vesittää ensimmäistä ja haluttomuus kuulua sotilasliittoon jälkimmäistä vaihtoehtoa.

On totta, että varsinkaan lyhyellä tähtäimellä Suomen ei kannata olla syventämässä sitä vastakkainasettelua, joka Venäjän ja lännen välille on paraikaa repeämässä vaan pikemminkin yrittää kuroa sitä umpeen. Jos ja kun tuo vastakkainasettelu vakavoituu, Suomi varmasti miettii tarkemmin omaa paikkaansa eurooppalaisessa turvallisuusyhteisössä. Perimmäinen ongelma tosin on, että kahtiajaon syvetessä Suomen mahdollisuus päättää itse omasta asemastaan heikkenee.

Eurooppalaisessa ja kansainvälisessä yhteisössä Suomi on turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä usein takarivissä – tämä toiminta juontaa juurensa kylmän sodan puolueettomuuspolitiikkaan. Tulevina vuosina Suomen tulee esittää kiperiä kysymyksiä ulko- ja turvallisuuspoliittisista tavoitteistaan, mutta myös ennen kaikkea tehdä vaikeita päätöksiä omaan tulevaisuuteensa liittyen. Aidalla istuminen on riskialtista maailmassa, jossa vastakkainasettelun aika ei olekaan ohi.