Kuva: Euro Realist Newsletter / Wikimedia Commons.

26 miljoonaa työtöntä eurooppalaista haluaa sinun työpaikkasi. Tämä on yksi Nigel Faragen johtaman United Kingdom Independence Partyn (Ukip) tiistaina julkaistun eurovaalikampanjan iskulauseista. Uudet kyselyt antavat Ukipille 27% äänistä, jonka takia ei ole mahdotonta että puolue menisi Labourin (tällä hetkellä 30%) ohi suurimmaksi puolueeksi. Konservatiivit ovat kaukana kolmantena 22%:n kannatuksellaan, ja liberaalidemokraattien ennustettu 8%:n kannatus voi johtaa puolueen karsiutumiseen Euroopan parlamentista. Onko tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa ja EU:sta eroamista ajava Farage oikeassa sanoessaan, että Ukipin vaalimenestys tulisi johtamaan poliittiseen maanjäristykseen?

Lyhyesti vastaus on ei. Huolimatta Ukipin todennäköisestä veret seisauttavasta vaalijytkystä, puolue on pitkälti yhden asian liike ja on epätodennäköistä että sen kannatus yltäisi läheskään samankaltaisiin prosenttilukuihin seuraavissa parlamenttivaaleissa. Tämän lisäksi brittien enemmistövaalitapa, joka tekee uusien puolueiden synnyn erittäin hankalaksi, tulisi aiheuttamaan sen että puolue saisi parhaassakin tapauksessa vain muutaman paikan Westminsteriin. Ukipin ja Faragen oikea merkitys piilee siinä miten populistiset liikkeet luovat rakenteellista painetta valtavirtapuolueille. Se että melkein puolet  konservatiivien kannattajista aikoo äänestää Ukipia pakottaa puoluejohtoa omaksumaan tiukempaa maahanmuutto– ja Eurooppa-politiikkaa, jota symboloi pääministeri David Cameronin taannoinen lupaus kansanäänestyksestä maan EU-jäsenyydestä. Huomionarvoista on myös että vaalia edeltävinä viikkoina Farage aikoo keskittyä Labourin työväenluokkaisen kannatuksen ydinalueeseen, Yorkshireen.

Ainoastaan EU–jäsenyyteen avoimen myönteisesti suhtautuvat liberaalidemokraatit ovat turvassa Ukipin nousulta, jonka takia varapääministeri Nick Clegg on mielihyvin suostunut Faragen tuulimyllyksi television vaaliväittelyihin. David Cameronin ja Labourin Ed Milibandin vältellessä joutumista samaan ruutuun Faragen kanssa. Kuten esimerkiksi Clegg totesi hiljattain vieraskynässä, Ukipin ja Faragen haasteen uudenkarheutta ei tule liioitella. Erityisesti konservatiivien valuminen Faragen laariin on seurausta puolueen yli kaksi vuosikymmentä kestäneistä ristiriidoista Eurooppa-politiikan suhteen, jotka johtivat integraatioon skeptisesti suhtautuneen Margaret Thatcherin syrjäyttämiseen puolueen johdosta. Cameron ja tämän todennäköisin seuraaja puheenjohtajana valtiovarainministeri George Osborne ovat viime päivinä joutuneet kuuntelemaan esimerkiksi Thatcherin valtiovarainministerin lordi Lawsonin vaatimuksia siitä että Britannian olisi syytä lähteä EU:sta ’kansallisen itseluottamuksen’ palauttamiseksi. Hyvin käytännöllisellä tasolla, rahat Ukipin massiiviseen vaalikampanjaan ovat peräisin entiseltä konservatiivipuolueen lahjoittajalta, joka siteeraa Shakespearen tyrannintappaja Brutusta ja vaatii Britannian ’kansallisen suvereniteetin’ välitöntä palauttamista.

Ukipin tietoinen pyrkimys tehdä eurovaaleista kansanäänestys Britannian EU-jäsenyydestä ja maahanmuuttopolitiikasta on saanut aikaan sen, että keskustelu käytännön Eurooppa–politiikasta ja EU:n tämänhetkisistä haasteista on pysynyt marginaalisena. Protestipuolue Ukipin ei tarvitse samassa määrin välittää siitä mitä Euroopan parlamentissa käytännössä tapahtuu, mutta esimerkiksi Labourin ja konservatiivien tulisi selittää äänestäjille, että sillä muodostaako keskusta-oikeiston EEP vai sosialistien PES seuraavan komission tulee olemaan jotain merkitystä siihen mihin suuntaan unionia kehitetään. Kuvaavaa on että kukaan ei tunnu pitävän ongelmallisena sitä että konservatiivit erosivat muutama vuosi sitten (liian Eurooppa-myönteisestä) suurimmasta parlamenttiryhmästä EEP:stä ja muodostavat nykyään puolet pienen euroskeptisen ’Euroopan konservatiivit ja reformistit’ ryhmän jäsenistöstä. Faragen pyrkimys keskittyä perustavanlaatuiseen kysymykseen itse jäsenyydestä on rationaalista, sillä Ukipilla ei juuri ole varsinaista yksityiskohtaisempaa poliittista agendaa. Vaikka Farage, joka lienee Lontoon pormestari Boris Johnsonin ja skottinationalisti Alex Salmondin lisäksi Britannian ainoa karismaattinen eturivin poliitikko, kykenee huvittavasti tuomaan esiin EU:n kafkamaisempia piirteitä (kuten taannoisessa Herman van Rompuyhin kohdistuneessa puheessa) niin substanssiosaaminen on toinen asia. Faragen mustavalkoisessa retoriikassa ’missä EU, siellä poikkeuksetta ongelma’ mikä on tullut selväksi oudoissa Ukrainan-kriisiä käsittelevissä kannanotoissa, joiden mukaan EU:lla ’on verta käsissään’ Ukrainassa koska se on provosoinut Vladimir Putinia ja Venäjää.

Ukraina-keskustelu tarjoaa hyvän mahdollisuuden pohtia onko Ukipin ja Faragen nousulla mitään merkitystä Suomen kannalta? Talouskomissaari, keskustan eurovaaliehdokas Olli Rehn kyseenalaisti taannoin vaalipaneelissa perussuomalaisten, Sampo Terhon ja Timo Soinin ulkopoliittisia näkemyksiä viittaamalla samassa parlamenttiryhmässä istuvaan Farageen. Vaikka kokoomuksen ehdokas, eurooppaministeri Alexander Stubb kritisoi melko osuvasti Rehnin yleistävää argumenttia ottamalla esiin tämän kotimaisen puoluetoverin ja kanssaehdokkaan Paavo Väyrysen omalaatuiset Ukraina-kannat, niin myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on nähtävissä tiettyjä populismin á la Farage piirteitä, jotka eivät rajoitu pelkästään persuihin. Klassinen esimerkki suomalaisesta poliittisesta debatista, jossa ei nähdä –tässä tapauksessa turvallisuuspoliittista– metsää puilta tarjoaa ikuinen Nato–keskustelu, jossa usein keskitytään innokkaasti ’sisällä tai ulkona’ kysymykseen avaamatta ollenkaan Suomen turvallisuuspolitiikan tavoitteita tai reunaehtoja. Samoin eurokriisin hoidossa jopa Paavo Lipposen aikana Suomea ’kaikkiin ytimiin’ ajaneet sosialidemokraatit tuntuivat kansansuosion toivossa keskittyvän marginaalisten ’Kreikka-vakuuksien’ hankkimiseen, sen sijaan että kansalaisille olisi selitetty miksi eurokriisi on välttämätöntä ratkaista ja miksi euroalueen institutionaalista viitekehystä pitää muuttaa.

Ehkä huolestuttavin –ja suoraan Ukrainan kriisiin– liittyvä merkki hiljaisesta Eurooppa-poliittisesta populismista Suomessa on eduskunnan valtiovarainvaliokunnassa viime viikolla käyty keskustelu osallistumisesta EU:n Ukrainalle annettavaan lainaan. Jakolinjat olivat perin kiinnostavat: keskusta, kristillisdemokraatit, kokoomus ja vihreät kannattivat hallituksen esitystä muutoksitta, kun taas sosialidemokraatit, perussuomalaiset ja vasemmistoliitto kritisoivat päätöksentekoprosessia. Mielenkiintoista on tuleeko tämä ensisilmäykseltä erikoinen jakolinja jäämään, Sdp:n kansanedustaja Matti Saarisen sanoin, ’poliittiseksi etiäiseksi’ vai heijasteleeko tämä suurempia muutoksia suomalaisen puoluekentän suhtautumisessa Euroopan unioniin.