Kuva: Tiina Monto / Wikimedia Commons.

”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen.” Taas on tullut se aika vuodesta kun ulkona on +10 astetta ja sataa, uudet ylioppilaat huomaavat että lakin väri on muuttunut keltaiseksi yön aikana, ja iltapäivälehdissä kiistellään koulujen kevätjuhlien musiikkivalinnoista. Ennen kuin The Ulkopolitist vetäytyy kesätauolle, tarjoamme lukijoillemme kirjasuosituksia suven vieton sujuvoittamiseksi. Vietätpä lomasi hyttysten, keskioluen ja saunanlämmittämisen parissa nauttimassa suomalaisesta unelmasta; tai nautitpa Helsingin hipsteri-kesästä kuluttaen ironisesti laadukasta roseekuohuviiniä ja espanjalaisia mansikoita Tokoinrannan maisemissa, niin Ulkopolitistin suosittelemaa kirjaa selailemalla saat takuulla ansaittua huomiota ja arvonantoa kanssaihmisiltäsi.

Vaikkei sitä suomalaisista tiedotusvälineistä välttämättä huomaa, muut kansainvälispoliittiset kriisit eivät jääneet lomalle kun kotimaamme huomio kiinnittyi (teddy)karhun ”huviretkeen” Krimin niemimaalla. Esimerkiksi Syyriassa sisällissota jatkuu edelleen kiivaana, ja sen pelätään heijastuvan länsimaissa konfliktialueelle suuntautuneen ennennäkemättömän vierastaistelijavirran seurauksena (jopa Suomesta on lähdetty maahan sotimaan). Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti tutustua vierastaistelijailmiötä tutkineen David Malet’n viime vuonna julkaistuun teokseen Foreign Fighters: Transnational Identity in Civil Conflicts.

Syyriassa on nähty myös al-Qaidan edustaman globaalin jihadismin laajenemisen seuraukset. Jabhat al-Nusra, al-Qaidan keskusjohdon virallinen edustaja maassa, ja Irakin ja Syyrian islamilainen valtio (ISIS) ovat ajautuneet avoimeen mutta ainakin toistaiseksi rajoitettuun konfliktiin, jonka myötä jihadistit ovat kasvavissa määrin jakautuneet kahteen eri leiriin. Assaf Moghaddamin ja Brian Fishmanin toimittama teos Faultlines in Global Jihad taustoittaa hyvin jihadismin sisäisiä jakolinjoja, joiden korostuminen arabikevään jälkeen on osaltaan johtanut jihadistien väliseen välienselvittelyyn Syyriassa. TLDR-versio siitä, miksi jihadistit eivät tule keskenään toimeen löytyy myös Youtubesta, courtesy of Monty Python (Splitters!)

”The lamps are going out all over Europe, we shall not see them lit again in our life-time.”, kerrotaan Britannian ulkoministerin Edward Greyn pessimistisesti pohtineen elokuun alkupäivinä sata vuotta sitten. Miten ja miksi Eurooppa päätyi katastrofaaliseen sotaan kesällä 1914? Muistovuoden kirjatarjonnasta kaksi tiiliskiveä erottautuu hyväkseen: Christopher Clarkin The Sleepwalkers: How Europe Went to War in 1914 sekä Margaret MacMillanin The War That Ended Peace: The Road to 1914. Clark tarjoaa lukijoilleen narratiivin, joka alkaa Serbian kuningasparin murhasta 1903 ja päätyy Itävalta-Unkarin kruununperijän murhasta alkaneeseen eskaloituvaan diplomaattiseen kriisiin kesällä 1914. Clarkin mukaan molempien murhien takana oli sama joukko nationalistisia serbiupseereita. Klassiseen kysymykseen siitä kuka oli syypää sotaan –mistä myös The Ulkopolitist on kirjoittanut hiljattain– Clark ei halua ottaa suoraan kantaan: sota oli tragedia, johon kaikki Euroopan vallat joutuivat puolivahingossa eurooppalaisten eliittien pariin levinnään pelokkaan nationalistisen ideologian seurauksena.

MacMillan ruotii maailmansodan syitä kolmassa osassa: Ensimmäiseksi hän käy läpi vuodesta 1900 eteenpäin muutoksia eurooppalaisen diplomatian viitekehyksessä, jotka johtivat kahden joustamattoman liittokunnan väliseen vastakkainasetteluun. Toiseksi MacMillan ruotii sitä kulttuurillista ilmastoa, joka teki suursotaan kompuroimisen mahdolliseksi kesällä 1914. Sodan tragedioiden unohtaminen –viimeinen suurvaltojen välinen sota Euroopassa oli käyty 1870-71 Preussin ja sen muiden saksalaisten liittolaisten ja Ranskan välillä–, sosiaalidarwinismin ja kiihkoilevan nationalismin nousu, ja sodankäynnin muutoksesta kumpuava halu voittaa sota nopealla ennaltaehkäisevällä iskulla poistivat kaikki estoja päätöksentekijöiltä. Lopulta MacMillan käy läpi sotaa edeltäneiden vuosien diplomaattisia kriisejä, erityisesti Balkanilla, ja tarjoaa näkymyksensä kesän 1914 tapahtumista. MacMillan tulee siihen johtopäätökseen, että sota ei ollut väistämätöntä –Euroopan vallat eivät kävelleet unissa sotaan, vaan ihmiset tekivät tietoisia (vääriä) valintoja.  Sekä Clark että MacMillan tarjoavat erinomaista, yleissivistävää kesälukemista historian ja diplomatian ystäville.

Näin kesän helteillä myös vallankumousteoria kiinnostaa The Ulkopolitistia ja Venäjäkin on Ukrainan kriisin tiimoilta ollut kovasti tapetilla, joten vastikään kuolleista herätetyn maineikkaan Pelican Booksin julkaisema Orlando Figesin Revolutionary Russia 1891–1991 osuu varsin hyvään saumaan. Kenties hieman turhankin kätevästi Figes järjestää maan vallankumouksen sadan vuoden mittaiseksi, kolmivaiheiseksi sykliksi, jonka kautta hän arvioi Neuvostoliiton poliittista historiaa. Figesille ensimmäisen syklin ja sukupolven muodostavat jakobiittisen perinteen vanhat bolsevikit, jotka onnistuneen vallankumouksen jälkeen kompastuvat uuden yhteiskunnan suunnittelussa talonpoikiin ja lopulta Staliniin, jonka suorittamasta puhdistuksesta toinen sykli saa alkunsa. Tähän sukupolveen Figes laskee Stalinin muokkaamissa teollistuneen yhteiskunnan instituutioissa, yleensä vaatimattomista olosuhteista nousseet, poliittisen eliitin jäsenet. Näiden jäsenten päätavoitteeksi muodostui – etenkin toisen maailmansodan – Stalinin aikana muovautuneen yhteiskuntakoneiston ja sen luomien asemien puolustaminen hinnalla millä hyvänsä. Kolmannen sukupolven lähtöpisteeksi Figes lukee destalinisaation ja Hrustsovin vuonna 1956 pitämän, stalinistisen henkilökultin tuomitsevan puheen. Tämän sukupolven tärkeimpiä hahmoja oli Gorbatsov, Figesille uudistajahahmo leninistisen perinteenkin mielessä. Tälle päivälle olennaista on, että vallankumouksen poliittinen idea on kuollut, mutta sen vaikutukset näkyvät poliittisessa ajattelussa edelleen – ei vähiten ajattelussa vastavoimasta kansallisena projektina. Lähes jännitysromaanin kaltaisella kerronnalla etenevä, maan vallankumousta juurista loppuun ja nykypäiväänkin asti setvivä kirja sopii huomattavan paljon paremmin mökkilukemiseksi kuin niin ikään Pelicanin vuosikymmeniä sitten julkaisema realismin isän E. H. Carrin 14-osainen A History of Soviet Russia, joka viiden vuoden lukusuunnitelman vaativasta pituudestaan huolimatta kattaa vain vuodet 1917–1929. Kylkiäisteokseksi Figesin kirjalle The Ulkopolitist suosittelee Chris Markerin mainiota Viimeinen bolsevikki (1992) -esseeelokuvaa.

Harvemmin Suomessa huomiota saava konflikti on Myanmarin (entisen Burman) yli 60 vuotta kestänyt sisällissota, jonka päättävästä maanlaajuisesta aseleposopimuksesta neuvotellaan parhaillaan etnisten aseellisten ryhmien ja maan hallinnon välillä. Konfliktilta on vienyt huomiota viime aikojen samanaikainen demokratiataistelu ja maan vuodesta 2012 alkanut nopea avautuminen. Useinmiten Myanmaria on lähestytty ulkomailta käsin juuri nobelisti Daw Aung San Suu Kyin sotilashalintoa vastaan käymän rauhanomaisen kamppailun näkökulmasta, kuten Luc Bessonin  elokuvassa The Lady (2011). Erityisen hyvä aloittelijan oppaan tilanteen taustoihin on kirjoittanut entisen YK:n pääsihteerin U Thantin lapsenlapsi Thant Myint-U, paljon kokenut YK:n työntekijä ja historioitsija. Hänen todella mukaansatempaava ja värikäs teoksensa The River of Lost Footsteps – A Personal History of Burma (Farrar, Straus and Giroux, 2nd ed. 2011) sopii erinomaisesti myös kesälomalle. Kirja yhdistää historiaa ja perhemuistoja, edeten historian hämäristä kohti vuoden 1988 opiskelijamielenosoituksia ja armeijan repressiota.

Kun bamar-enemmistön näkökulmasta kirjoitettu historia ja sotilashallinnon kehitys on sisäistetty mökkilaiturilla, on aika siirtyä uusimpiin käänteisiin maan etnisten ryhmien asellisessa kamppailussa. Varsin luettava hallintoon keskittyviä teemoja ja etnisten ryhmien erityiskysymyksiä yhdistelevä teos on Benedict Rogersin Burma – A Nation at the Crossroads (Random House, 2013). Hyvänä johdatuksena Myanmarin sisällissotaan toimii Paul Keenanin By Force of Arms – Armed Ethnic Groups in Burma (2014). Tosin tämä jälkimmäinen sisältää myös sen verran yksityiskohtaisen listan kymmenistä olemassaolevista etnisistä armeijoista, että sillä voi myös koettaa tavoittaa unta turhan pirteiksi venyvinä kesäöinä. Mahdollisuudet kesäisiin tietovisoihin ovat myös varsin konkreettisia. Kuka osaa sanoa minä vuonna KNPLF solmi aselevon? Entä mikä erottaa SSPP:tä ja RCSS/SSA:ta? Miksi hallituksen joukot eivät mene UWSA:n Special Region 2 alueelle?

Lopulta, mikäli lukija eksyy mökkipitäjän baariin kirja kädessä, on suotavaa, että tuo kirja on John Gray’n Isaiah Berlin – An Interpretation of His Thought (Princeton, 2013). Itsekin ajattelijana ansioitunut Gray syntetisoi ja tulkitsee ansiokkaasti epäjärjestäytyneenä kirjoittajana (Berlin oli laajakatseinen esseisti monograafien aikakaudella) tunnetun filosofin ajattelua. Gray’n muistutuksen ansioista lukija voi kesken baarissa kiihtyvän (kunnallis)poliittisen debatin vedota sekä arvopluralismiin että negatiiviseen vapauteensa olla ottamatta osaa baaritappeluun.

Toisin kuten länsinaapuriemme syvimpien tuntojen tulkki Tomas Ledin laulaa, The Ulkopolitist toteaa optimistisesti että vielä on kesää jäljellä, ja toivottaa kaikille lukijoilleen väistyvää pääministeriä mukaillen aivan fantastista Suomen suvea!