Kuva: Timo from Finland (Makele-90) / Wikimedia Commons (CC BY-SA 2.0).

Kultaranta-keskustelut on tältä vuodelta sitten ohi. Vaikka turvallisuuspolitiikkaan ja laajemmin yhteiskunnalliseen kehitykseen liittyvistä kysymyksistä käytiin reipastakin keskustelua, itse konseptista kuuli vähän poikkipuolista kommentointia. Ja vaikka Kultaranta-keskustelut onkin ”ylhäältä alas” johdettu kokonaisuus, sopii se hyvin suomalaiseen keskusteluun, jolla on omaehtoinen taipumus jäädä junnaamaan paikalleen ilman aloitteellista johtajuutta. Presidentti Niinistö sanoi avauspuheenvuorossaan, että keskustelujen järjestäminen vuosittain ei ole itseisarvo. Kovin pitää maailman kehittyä mukavampaan suuntaan, jottei ensi vuodeksi riittäisi keskusteltavaa.

Naantaliin matkasi tänä vuonna laaja joukko yhteiskunnan eri sektorien toimijoita. Myös The Ulkopolitist sai myyränsä mukaan, mikä kielii siitä, että osanottajapohjaa haluttiin laajentaa. Seuraavaksi olisikin tarkoitus pohtia ja analysoida, mitä Kultarannassa puhuttiinkaan.

Niinistön puhe

Niinistön avauspuheenvuorosta eri keskustelijat nostivat esiin hyvinkin erilaisia pointteja. Ottaen huomioon, kuinka aktiivisesti presidentti toi ennen Kultarantaa esiin EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (YTPP) mahdollisuuksia, sen käsittelyä ei voi väistää. Kultarantaa edeltävistä esiintymisistä (esim. YLEn Ykkösaamu) sai sen käsityksen, että YTPP voisi olla presidentin mielestä ”kolmas vaihtoehto” nykyisen doktriinin ja mahdollisen liittoutumisen  välillä. Kultarannan jälkeen presidentti tosin puhui YTPP:sta jo nykyisen verkosto- ja kumppanuusratkaisun osana.

Niinistön YTPP-pohdinnat on mahdollista nähdä ainakin koepallona ja pitkän tähtäimen pohdintana Euroopan turvallisuusinfrastruktuurin kehittymisestä. Koepallo se saattoi olla siten, että presidentti toivoi Kultaranta-osallistujilta kannanottoja ja visioita asiasta, joka ottaen huomioon jo vuoden 2006 presidentinvaalit ja ”eurooppalaisen Naton” on selvästi lähellä valtionpäämiehen sydäntä. Koepallon heiton voi täten nähdä esimerkkinä Kultaranta-konseptin dialogisuusideaalista, jota presidentti on painottanut. Toisaalta taustalla saattoi olla analyysi pitkän tähtäimen kehityksestä Euroopassa. Puheessaan Niinistö totesi, että Euroopassa ollaan heräämässä kylmän sodan lopun tuottamasta ”ajan hengestä”. Eri eurooppalaiset toimijat saattavat alkaa pohtia puolustusratkaisuja, mikä voi luoda YTPP:lle eräänlaisen momentumin, jota Suomi voi yrittää käyttää hyödyksi.

Kultarannan osallistujajoukko oli YTPP:n suhteen pääasiassa skeptinen. Joitain ymmärtäviä puheenvuoroja kuultiin, mutta Naton roolista ensisijaisena turvallisuuspoliittisena toimijana muistutettiin – kuin myös siitä, että tarvittavien rakenteiden luominen olisi tuskallisen hidas ja kallis prosessi. Joulukuun YTPP-huippukokouksen jälkeen sovittuja askelia eteenpäin ei ole otettu. Skeptisyydelle on siis sijansa. YTPP:n korostaminen ei myöskään ole Suomessa uusi asia. Retorista tukea on annettu, mutta tuen varsinaisen sisällön löytäminen on ollut vaikeaa. Sitä tuskin löydetään, ellei ala tapahtua pitkälti Suomesta riippumattomia kehityskulkuja.

Toinen Niinistön puheesta mieleen jäänyt seikka oli myöskin ”ajan henkeen” liittynyt viittaus siitä, että ”jokin pani vastaan”, että Suomi ei tähän henkeen lähtenyt mukaan. Hieman poliittiseen realismin ja kansalaisuskonnollisia piirteitä saaneen ”tosiasioiden tunnustamisen” suuntaan kallistuva lausunto on mielenkiintoinen. Elämme taas niitä maailmanpolitiikan syklejä, jossa realismista kumpuavilla tulkinnoilla on tilausta. Suomen traditionaalista katsantokantaa on kenties houkutus pitää jälleen osoituksena valtioviisaudesta. Tosiasioillehan ei tunnetusti voi mitään.

Kolmanneksi Niinistön puheesta voidaan nostaa pohdinta siitä, kenen kokemusten tulisi vaikuttaa pohdittaessa tulevia ulko- ja turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Tätä sietää miettiä enemmänkin kuin yhden artikkelin yhdessä kappaleessa. Lyhyesti on mahdollista todeta, että Suomen kylmän sodan asemaa romantisoidaan Suomessa melko paljon, ja menneisyydestä vaadittaisiin myös kriittistä tarkastelua. Kukaan ei kiistä sitä, etteikö Suomella olisi positiivisia kokemuksia Venäjästä. Kylmän sodan asemaan viitatessa tulee kuitenkin ottaa huomioon se, että Suomi sai rakennettua annettuihin lähtökohtiin nähden suotuisan aseman. Kompromisseja, myös demokratialle kyseenalaisia, tehtiin runsaasti. Jos Paasikivi ja Kekkonen olisivat vapaasti saaneet päättää Suomen kansainvälispoliittisen aseman, ratkaisu olisi todennäköisesti ollut erilainen. Tulevia ratkaisuja tehdessä pitää siis miettiä Venäjää monelta kantilta. Onko oma näkemyksemme naiivi? (Kultaranta-puheenvuoroja kuunnelleena: tuskin) Vaativatko ”toimivat” suhteet ja niiden ylläpito tulevaisuudessa kenties yhä enemmän kompromisseja Venäjän politiikan muuttuessa? Tulisiko Venäjän otteista enemmän kärsineiden kokemuksia ottaa enemmän huomioon, ja vaikuttaako menneisyytemme pääasiassa positiivinen tulkinta muiden kokemusten ymmärtämistä?

Venäjä

Niin julkisissa kuin epävirallisissa keskusteluissa tuli ilmi, että Venäjän kehitys on kulkemassa synkkään suuntaan. Vain joissakin yleisökommenteissa tuotiin esiin Venäjän positiivisia sisäisiä voimia. Venäjän kehityskulku on kuitenkin niin monisyinen ja epävarma prosessi, että sitä ei sloganeihin voi tiivistää, kuten Hiski Haukkala paneelikeskustelussa totesi. Kaikesta synkkyydestä ja epävarmuuden korostamisesta huolimatta eräs panelisteista kuitenkin totesi, että Suomen turvallisuusympäristö on vakaa ja sen kehitykset ennustettavia…

Se, millaisena lännen rooli nähtiin nykytilanteen aiheuttajana, vaihteli. Allekirjoittanutta askarruttava kysymys oli, miten Venäjän intressit olisi voitu 1990- ja 2000-luvuilla ottaa huomioon Itä-Euroopan maiden demokratisoitumisprosesseja vaarantamatta. Venäjän toimet Ukrainassa tulkittiin pitkälti sen etunäkökohtien puolustamiseksi. Kuviteltujen etupiirien puolustaminen on sen kansallinen etu, ja voimapolitiikka enemmänkin heikkouden osoitus. Venäjän työkalupakissa on kovin vähän muita keinoja, ja EU tuntuu olevan sille vieraiden instrumenttien edessä voimaton.

Venäjän sisäisen kehityksen nähtiin vaikuttavan suuresti Venäjän ulkopolitiikkaan. Tulevaisuus näyttää tämänkin asian suhteen epävarmalta. Mihin Venäjän antieurooppalainen tai, kuten Heikki Talvitie totesi, venäläinen identiteettiprojekti on maata viemässä? Mikä on Venäjän ja Euroopan äärioikeiston suhde ja täten Venäjän Eurooppaan kohdistuvan vaikutusvallan kohtalo tulevaisuudessa? Miten Putin vahvistaa hallintonsa legitimiteettiä lähivuosina, kun taloudellista nousua ei ole luvassa ja Krimin liittämisen aikaansaama patriotismi heikkenee?

Nato ja Suomen turvallisuuspolitiikka

Oli suorastaan hupaisaa, miten Nato-kysymys sähköisti teltan tunnelmaa. Kauan esillä ollut kysymys jaksaa vielä sytyttää. Toisaalta moni jäsenyyden kannattaja kokee varmasti, että juuri nyt on oikea momentum tuoda kysymystä voimallisesti esiin.

Mitään uutta Naton suhteen ei varsinaisesti tullut esille. Toivomus tuntui olevan, että ”kyllä–ei-väittelystä” päästäisiin analyyttiseen debattiin. The Ulkopolitistillekin on siis työnsarkaa tulevaisuudessa. Yhteisymmärryksenä tuntui olevan se, että Suomen Nato-suhde ei ole ”0%–100%”. Tiivis kumppanuus ei ole merkityksetön, vaikka puolustuspoliittisessa ryhmässä tuli esille, että kumppanuuden ”tiivistäminen” on tällä hetkellä kenties enemmän sen ylläpitoa. Tämän pidemmälle kumppanuudessa ei juuri pääse, ja ISAF:n loppuminen vähentää yhteistyötä ja Suomen läsnäoloa Nato-rakenteissa tulevaisuudessa.

Suomi–Ruotsi-yhteistyö, josta presidentti on puhunut myönteiseen sävyyn ja jolle hän ei ainakaan tässä vaiheessa ole asettanut ylärajoja, nähtiin positiivisena. ”Pohjoismaisesta yhteistyöstä” ei enää puhuttu. Kokonaisratkaisuna yhteistyötä ei pidetty, tätä painotettiin jopa yllättävän vahvasti. Teoreettisesti Suomi–Ruotsi-yhteistyö on kiinnostava nähdä eräänlaisena opetteluna yhteistyön soveltamisesta alalla, joka on Suomessa perinteisesti haluttu pitää tiukasti omissa käsissään ja jonka suuret trendit kulkevat vahvasti kohti syvempää integraatiota. Naapurien välisessä yhteistyössä pitkälle menevät yhteistyöratkaisut, kuten valtioliitto tai merkittävät yhteisomistukset, ovat läheisistä suhteista huolimatta aina hyppyjä tuntemattomaan. Nähdäänhän Ruotsi vielä maana, joka naapuruudesta huolimatta osaa omien etujensa ja agendansa ajamisen. Suomi-Ruotsi-yhteistyön onnistuminen ja eteneminen voivat siis antaa potkua muihinkin ratkaisuihin.

Puolustusvoimien edustajat voivat mitä todennäköisemmin nukkua yönsä rauhassa. Kanervan selvitysryhmä on ollut puolustuksen tulevia tarpeita silmällä pitäen nerokas ratkaisu, jossa on tarjottu kansanedustajille kattavampaa tietoa puolustuksesta kuin koskaan ennen. Ukrainan tilanteen siivittämänä ja poliittisen kentän edustajien puheista päätellen puolustusvoimien määrärahatarpeita ollaan kuuntelemassa.

Yhtä selvää oli se, että tulevia ilma- ja merivoimien hankintoja ei voida rahoittaa varsinaisesta puolustusbudjetista. Jos ulkoiset muutokset eivät saa todellista ja kattavaa liittoutumispohdintaa aikaan, niin nämä ”sisäiset” prosessit sen melko varmasti aiheuttavat. Parhaimmillaan yli 10 miljardin euron hankinnat vaatisivat poikkeuksellista poliittista tahtoa.

Muista kysymyksistä

HBL:ssa ilmestynyt Markov-haastattelu toi säpinää tapahtuman informaatio- ja kyberkeskusteluille. Informaatiopuolen asema Venäjän työkalupakissa tunnustettiin laajalti, eikä Suomi ole operaatioille mitenkään immuuni. Idästä tulevan viestin kahtiajakoisuus tuli Kultarannan aikana hyvin ilmi. Markovin kolmas maailmansota -puheet saivat aikaan lähinnä päänpyörittelyä, ja folioisuudessaan ne saattoivat mennä läpi korkeintaan joillekin marginaalitoimijoille. Toisenlaista viestiä edustivat ulkoministeri Lavrovin puheet, jossa tietty ehdottomuus tuli esille mutta joissa suomalaisia osattiin myös mielistellä. Suomalainen Nato-keskustelu ja sen argumentit on idässä otettu selkeästi huomioon, sillä ministeri kehui Suomen rauhanvälityspotentiaalia. Rauhanvälitysdiskurssin voima Nato-jäsenyyden vasta-argumenttina on naapurilla näemmä tiedossa.

Yhteiskunnan sitko -keskustelu oli laadukas, mutta sen sitominen Kultaranta-konseptin varsinaiseen pihviin ei ehkä täysin onnistunut. Tausta-ajatus on selkeä; taloudella on selvä yhteys turvallisuuspolitiikan, ja yleensäkin turvallisuuden, kannalta merkittävään yhteiskunnan koheesioon. Presidentti itse linkitti talouskysymykset ”elämän turvallisuuteen”.

Toivoa sopii, että keskustelut saavat jatkoa. Tiedotusvälineillä oli hyvin laaja pääsy eri osioihin ja haastatteluja tehtiin jatkuvalla syötöllä. Toki on toivottavaa, että kaikki tilaisuudet olisivat avoimia, mutta mitään suurta probleemaa avoimuuden kannalta keskusteluryhmien suljettuus ei tuonut. Median kautta kansalle on levinnyt keskusteluista varsin tarkka kuva. Tulevaisuudessa osallistujapohjaa ja -määrääkin voi laajentaa. Ulkomaisille alustuksille saattaisi olla tilausta Sälenin tyyliin. Kenties konseptin ympärille voisi kehittää pitkin vuotta seminaareja ja keskustelutilaisuuksia, jos varsinaista tilaisuutta ei haluta enää kasvattaa?