Orientalistista kuvastoa ’Imagining the Balkans’ –näyttelyssä, Ljubljanassa. Valokuva: Mitjo Vaulasvirta

Mitjo Vaulasvirta on Doctor of Philosophy –kandidaatti St. Antony’s Collegessa, Oxfordin yliopistossa. Hän on aiemmin valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta, ja hänellä Master of Science –tutkinto Itä-Euroopan tutkimuksesta Oxfordista. Artikkeli edustaa hänen henkilökohtaisia näkemyksiään.

Edit 21.10.2014: osa artikkelista puuttui edintointivirheen takia. The Ulkopolitistin toimitus pahoittelee tapahtunutta virhettä.

Huolimatta talouskriisin rasittaman Euroopan unionin laajentumisväsymyksestä, 2013–2014 olivat käänteentekeviä vuosia EU:n ja Länsi-Balkan suhteille. Kosovon kysymyksen alkaessa jo vaikuttaa Balkanin Gordionin solmulta, EU:n hiljainen diplomaatti, Catherine Ashton, onnistui sen avaamisessa. Kaksi kuukautta historiallisen Brysselin sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Ashton matkusti Zagrebiin juhlistamaan EU:n laajentumista, kun Kroatiasta tuli ensimmäinen Jugoslavian konfliktiin osallistunut valtio, joka täytti unionin jäsenyysehdot, ns. Kööpenhaminan kriteerit. Viralliset neuvottelut Serbian EU-jäsenyydestä alkoivat 2014 tammikuussa, ja kesäkuussa Albaniasta tuli unionin jäsenkandidaatti. Vain Bosnia ja Hertsegovina sekä Kosovo jäivät odottamaan vuoroaan

Nyt Euroopan unionin laajentuminen on kuitenkin ’laitettu jäihin’. Euroopan komission tuore puheenjohtaja, Jean-Claude Juncker, ilmoitti heinäkuussa vastustavansa EU:n laajentumista seuraavan viiden vuoden aikana. Huolimatta Junckerin ilmoituksesta jatkaa jo olemassa olevia neuvotteluja Länsi-Balkanin maiden kanssa, komission alkuperäinen EurActiville vuotanut suunnitelma olla nimittämättä laajentumiskomissaaria herätti poliitikkojen ja analyytikkojen huomion. Muun muassa Carl Bildt kommentoi syyskuussa päätöksen olevan vastuunpakoilua sekä erittäin huono signaali Kaakkois-Euroopalle. Komissio päättikin lopulta yhdistää naapuruuspolitiikkaan sekä laajentumiseen liittyvät tehtävät samaan komissaarinsalkkuun ja nimitti virkaan itävaltalaisen Johannes Hahnin.

Junckerin lausunto EU:n laajentumisen pysäyttämisestä on kuitenkin harhaanjohtava, epäselvä ja – edellisen laajentumiskomissaarin, Stefan Fulen, sanojen mukaan ­– populistinen, sillä laajentumista ei muutenkaan olisi tapahtunut seuraavan viiden vuoden aikana. Jäsenyysneuvottelut Serbian kanssa ovat vasta alkaneet, ja Montenegron tie kohti unionia on osoittautunut pitkäksi ja kivikkoiseksi. Makedonia on ollut jäsenehdokkaana vuodesta 2005, mutta neuvottelut eivät käytännössä ole edenneet vuoden 2008 jälkeen ratkaisemattoman nimikiistan vuoksi. Kuten Kaakkois-Euroopan tutkimuksen professori Florian Bieber on todennut, Junckerin lausunnosta ei ilmene, kertoiko hän yksinkertaisen truismin, vai oliko puheenvuoro ilmoitus laajentumisprosessin kaikenkattavasta hidastumisesta.

Jos jälkimmäinen skenaario toteutuu ja jäsenyysneuvotteluiden tahtia supistetaan – mikä ei ole lainkaan mahdotonta, sillä vastustus EU:n laajentumista kohtaan on merkittävää erityisesti suurissa ja vanhoissa jäsenmaissa – esiin nousee paljon kysymyksiä Kaakkois-Euroopan maiden tulevaisuudesta ja niiden suhteesta Euroopan unioniin ja, sen lisäksi, Turkkiin.

Turkin poliittinen, taloudellinen ja kulttuurillinen merkitys Balkanin niemimaalla on kasvanut merkittävästi vuodesta 2009 lähtien. Ulkopoliittinen käänne johtui Turkin Oikeus ja kehitys –puolueen, eli AKP:n, omaksumasta naapurustopolitiikasta, jonka myötä AKP loi syvempiä poliittisia ja yhteiskunnallisia suhteita Kaakkois-Eurooppaan, Lähi-itään sekä Kaukasukseen – edesmenneen Osmanien valtakunnan reuna-alueisiin. Turkin elokuussa valitun pääministerin, Ahmet Davutoğlun, aiemmin ulkoministerinä ajama linjaus korosti hyvien naapuruussuhteiden (‘zero problems’) sekä niin sanotun pehmeän vallan (’soft power’) merkitystä ulkopolitiikan hoidossa. Turkki onkin toiminut Länsi-Balkanilla väsymättömänä ja kunnianhimoisena diplomaattina, joka on vahvistanut sekä bilateraalisia että trilateraalisia suhteita sekä aktivoinut alueellista yhteistyöelimiä, RCC:tä ja SEECP:tä.

Turkin aloitteet ovat saaneet osakseen myös kritiikkiä. Vaikka Turkin naapuruuspolitiikkaa onkin ajoittain syytetty neo-Ottomaanisista, eli imperialistisista, tavoitteista, Turkin ja EU:n intressejä Länsi-Balkanilla on yleisesti kuitenkin pidetty yhdenmukaisina. Kuten Bülent Aras kirjoitti vuonna 2012, Turkki näkee Balkanin olennaisena osana Eurooppaa ja, jos vain mahdollista, myös Euroopan unionia, ja Turkin diplomaattiset aloitteet Bosniassa, Kosovossa ja Serbiassa ovat olleet linjassa EU-politiikan kanssa. Bosnian suurlähettilään nimittäminen Belgradiin ja Serbian parlamentin päätös vuonna 2010 julkisesti tuomita Srebrenican verilöyly ovat mainitsemisen arvoisia esimerkkejä turkkilaisen diplomatian menestyksestä Länsi-Balkanilla. Sekä EU, Turkki että Yhdysvallat haluavat poliittisesti ja taloudellisesti vakaan Kaakkois-Euroopan, eikä merkittäviä intressiristiriitoja näiden toimijoiden välillä siten ole ollut havaittavissa.

Muutoksen tuulet sekä EU:n ja Turkin suhteessa että EU:n ekspansion mahdollinen hidastuminen voivat kuitenkin aktualisoida kysymyksen Turkin roolista Länsi-Balkanilla. EU-jäsenyyden kannatus Turkissa on pudonnut 2004–2013 73 prosentista 44 prosenttiin. Samanaikaisesti EU-jäsenyyden ehtona olevien poliittisten uudistusten toteuttaminen on hidastunut. Turkin EU-jäsenyyden muuttuessa entistä kaukaisemmaksi tavoitteeksi, EU:n vaikutusvalta Ankarassa on kutistunut. Turkin valtapuolueen, AKP:n, radikaalit metodit, 2013 Gezi-protestit ja niiden jälkipyykki ovat luoneet huomionarvoisia jännitteitä Brysselin ja Ankaran välille, eikä selkeää ratkaisua ongelmiin ole näköpiirissä. Brysselin ja Ankaran kinastelu ei kuitenkaan tarkoita, että Turkin intressit Länsi-Balkanilla olisivat muuttuneet merkittävästi. Päinvastoin, ’Zero problems’ –politiikan epäonnistuttua Lähi-idässä Arabikevään jälkimainingeissa, Turkilla on hyvä syy pyrkiä naapurisopuun Kaakkois-Euroopassa.

Kysymys onkin siitä, kuinka läheiseksi Turkin ja Länsi-Balkanin maiden suhde kehittyy, jos Turkin lisäksi myös entisen Jugoslavian valtiot menettävät uskonsa EU-integraatioon. Ronald Linden ja Yasemin Irepoglu, jotka ovat analysoineet Turkin naapuruuspolitiikkaa poliittisten yhteisöjen näkökulmasta, kirjoittivat 2013 mahdollisen EU:lle vaihtoehtoisen yhteisön muodostumisesta Kaakkois-Euroopassa. Heidän mukaansa Turkin voidaan katsoa tukevan Länsi-Balkanin EU-integraatiota, mutta jäsenyysneuvotteluiden takkuillessa on myös mahdollista, että Turkin ja alueen maiden yhteistyö kehittyy EU:n ulkopuolella ja siitä riippumattomana: ”Lisäämällä kaupankäyntiä ja investointeja, Turkki rakentaa yhteisöä, joka ei välttämättä tarvitse EU:ta kaikessa.” Lindenin ja Irepoglun mukaan tällaisen yhteisön tavoitteet eivät automaattisesti ole ristiriidassa EU:n kanssa, joskin kilpailuasetelman muodostuminen ei ole lainkaan poissuljettu vaihtoehto.

Toisin kuin Euroopan unioni, Turkki on toistaiseksi tarjonnut Länsi-Balkanin maille etuja ilman ehtoja – investointeja ilman vaatimuksia poliittisista uudistuksista. EU:n jäsenyysvaatimusten täyttäminen on osoittautunut tulikokeeksi, josta vain harva on selvinnyt. Ei siis ole yllätys, että muun muassa jäsenyysneuvotteluissa umpikujaan ajautunut Makedonia on ollut kiinnostunut yhteistyöstä Turkin kanssa. Väkivaltaisten Gezi-protestien aikaan Makedonian presidentti Ǵorge Ivanov oli tiettävästi ainoa eurooppalainen valtiopäämies, joka antoi julkisesti tukensa silloiselle Turkin pääministerille ja nykyiselle presidentille, Recep Erdoğanille, kannustaen häntä mielenosoitusten vastaisiin toimiin. Makedonia onkin huolestuttava esimerkki maasta, jossa uskottavien integraatioprospektien katoaminen on ruokkinut etnistä nationalismia ja autoritaarista politiikkaa. Makedonian poliittinen kulttuuri, ainakin kansalaisvapauksia tarkastelevilla mittareilla tulkittaessa, onkin viime vuosina siirtynyt lähemmäksi Turkkia kuin EU-maita.

Olisi ratkaisevan yksinkertaista väittää, että Turkki voisi helposti korvata Euroopan unionin Länsi-Balkanilla. Turkki ei kykene vastaamaan EU:n tarjoamiin taloudellisiin ja poliittisiin mahdollisuuksiin, eikä Turkki tarjoa ’eurooppalaistumisen’ kaltaista ideologista perustaa, jolle kestävää yhteistyötä olisi yhtä helppo rakentaa. Vaikka valtaosa Kosovon, Albanian, Bosnian ja Makedonian väestöistä (erityisesti muslimiväestöistä) suhtautuukin Turkkiin myötämielisesti, mielipiteet sitä kohtaan ovat merkittävästi kriittisempiä sekä Montenegrossa että Serbiassa. Uskonnolla ratsastavan Turkin valtapuolueen, AKP:n, on myös vaikea toimia etnisesti jakaantuneissa maissa, kuten Bosniassa ja Makedoniassa, joissa erityisesti ortodoksiväestönosat ovat ilmaisseet huolensa neo-Ottomaanisen politiikan implikaatioista. Myöskään muslimienemmistöisen Albanian suhde Turkkiin ei ole ollut ongelmaton, ja 2012 Tirana ja Ankara ajautuivat diplomaattiseen selkkaukseen Albanian kieltäydyttyä äänestämästä Palestiinan tarkkailijajäsenyyden puolesta YK:ssa.

Tästä huolimatta Länsi-Balkania ei tule unohtaa. Euroopan unionin laajentumisen hidastuminen voi ajaa Länsi-Balkanin maat tilanteeseen, jossa ne jatkavat EU:n jäsenyysneuvotteluja vuosia näkemättä valoa tunnelin päässä. Balkans in Europe Policy Advisory Group:n 2014 raportin mukaan tämä loisi lukuisia alueen sisäisiä ja sen ulkoisia turvallisuusuhkia, sillä EU-prospektin kuollessa myös jäsenyysneuvotteluissa toistaiseksi saavutetut positiiviset poliittiset ja juridiset uudistukset todennäköisesti mitätöityisivät. Konkreettisen tulevaisuusvision puuttuessa konfliktien uhka lisääntyisi, sillä jo olemassa olevat etnisten ryhmien itsenäistymispyrkimykset, ja pyrkimykset liittyä toiseen valtioon, kiihtyisivät. EU:n ulkopuolelle jääneillä valtioilla olisi merkittävä intressi hakea sekä taloudellista että poliittista tukea rajojensa ulkopuolelta, mikä avaisi uusia mahdollisuuksia Venäjälle ja, ennen kaikkea, Turkille. Tällaisen skenaarion toteutuminen olisi erityisen ongelmallista Bosniassa, jossa toive EU-jäsenyydestä on käytännössä ainoa kaikkien etnisten ryhmien jakama poliittinen tavoite.

Junckerin viesti Länsi-Balkanille on Balkans in Europe Policy Advisory Group:in raportin valossa vähintään huolestuttava, mutta uudesta Euroopan komissiosta löytyy myös vaihtoehtoisia näkökulmia. Catherine Ashtonin seuraaja, EU:n korkea edustaja  Federica Mogherini, on ilmoittanut tukevansa unionin laajentumista Länsi-Balkanilla. Lisäksi sekä Mogherinia että uutta naapuruuspolitiikasta ja laajentumisesta vastaavaa komissaaria, Johannes Hahnia, on kiitelty Länsi-Balkanin tuntemuksesta. Sekä EU:n että Länsi-Balkanin kannalta on toivottavaa, että heiltä molemmilta löytyy tarvittavaa sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä laajentumisagendan ylläpitämiseksi. Näiden ominaisuuksien lisäksi eurokraateilta kaivataan myös luovuutta ja poliittista päättäväisyyttä. Kuten Mogherini itse sanoi, Makedonian ja Kreikan nimikiistan ratkaiseminen olisi Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen saavutus. Se, että kyseinen palkinto on jo myönnetty EU:lle olkoon toivonkipinä siitä, että komission rahkeet riittävät myös tuleviin diplomaattisiin haasteisiin. Euroopan komission on hyvä muistaa, että vaikka Länsi-Balkan on vaikea kumppani, sille löytyy myös muita ottajia.