Serbian mielenosoitusliike kaatoi Aleksandar Vučićin lokakuun lopun parlamenttivaaleissa. Dan Grabnarin tuore lyhytelokuva käsittelee mielenosoittajien kohtaamaa poliisiväkivaltaa. Vučićin kaatuminen on elokuva-alalle erinomainen asia, Grabnar arvioi.

Serbialaispoliisin pamppu iskeytyy mielenosoittajan selkään, uudestaan ja uudestaan. He’s just blowing off steam, hän vain päästelee höyryjä, 24-vuotias ohjaaja Dan Grabnar kuvailee.

Grabnarin fiktiivinen lyhytelokuva Komšija (suom. Naapuri) on yksi ensimmäisistä Serbian opiskelijamielenosoituksista kertovista elokuvista. Nuoria mielenosoittajia pieksevän poliisin omaatuntoa pohdiskeleva teos sai ensi-iltansa Sarajevon kansainvälisillä elokuvajuhlilla elokuussa vain paria kuukautta ennen kuin mielenosoitusliike onnistui kumoamaan ex-presidentti Aleksandar Vučićin SNS-puolueen lokakuun lopun parlamenttivaaleissa.

Kahden vuoden mielenosoitukset alkoivat marraskuussa 2024, kun Novi Sadin rautatieaseman vastikään rakennettu katos romahti ja 16 ihmistä kuoli. Tapausta seurasi kampusvaltauksia, satojentuhansien osallistujien mielenosoituksia, opiskelijaplenumeiksi eli eräänlaisiksi täysistunnoiksi järjestäytymisiä ja poliisiväkivallan jatkuvaa sietämistä.

Liike kulminoitui, kun Vučić myönsi yhä itsevaltaisemmaksi muuttuneen SNS-puolueensa hävinneen opiskelijoiden Studentska Lista -vaalilistalle, jonka ehdokkaat valittiin opiskelijoiden plenumeissa. Belgrad repesi juhlaan.

Slovenialainen Grabnar vastaa videopuheluun Belgradista kaksi päivää vaalien jälkeen. Hän opiskelee elokuvaohjaajaksi Belgradin yliopistossa ja on ollut mielenosoituksissa ja kampusvaltauksissa mukana alusta asti.

Seitsentoistaminuuttinen Komšija seuraa Ivan-nimistä poliisia (Milan Marić), joka on mukana tukahduttamassa mielenosoituksia väkivalloin. Kun Ivan tunnistaa yhden mielenosoittajista naapurikseen Markoksi (Arsenije Arsić), hän alkaa pohtia rooliaan sortojärjestelmässä.

Illalla on jälleen uusi mielenosoitus. Paikallinen opiskelija on vangittu, ja naapuruston väki on kerääntymässä poliisiasemalle vaatimaan häntä vapaaksi. Ivan varoittaa Markoa: älä tule tänään mielenosoitukseen. Ivan tietää, että poliisin tueksi ollaan tuomassa naamioituneita huligaaneja, joilla on mukanaan kättä pidempää.

Grabnarin haastattelusta nousee esiin kaksi historiallista pohjavirtausta: saksalaisfilosofi Hannah Arendtiin nojaava ajattelu ja jugoslavialainen elokuvaperinne, jonka perintöä on Vučićin aikakaudella entisestään murskattu.

Arendtin jalanjäljissä

Miksi Grabnar päätti kuvata päähahmonaan poliisia eikä kaltaistaan mielenosoittajaa?

”En halunnut, että yksinkertaistan opiskelijamielenosoittajien kokemusta, joten muutin perspektiiviä kompleksisuuden ymmärtämiseksi. Yritin ymmärtää syyllisyyttä, ylpeyttä, velvollisuudentuntoa. Se on meidän elokuva-alallamme käytännössä kartoittamatonta”, ohjaaja luettelee.

”Kun loimme protagonistia, Hannah Arendtin pahuuden arkipäiväisyys oli yksi pääideoista.”

Arendt esitteli teoriansa pahuuden arkipäiväisyydestä Eichmann Jerusalemissa -teoksessaan (1963), joka käsitteli holokaustia organisoineen Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä. Arendtin teorian mukaan Eichmann ei ollut ihmishirviö, vaan keskitason byrokraatti, joka noudatti käskyjä häntä ympäröivässä järjestelmässä. Eichmann teki työtään järjestelmää kyseenalaistamatta.

Pahuuden arkipäiväisyys on elokuvataiteessa suosittu aihealue. Viime vuosina teemaa on käsitelty muun muassa kaksi Oscaria voittaneessa, Auschwitzin natsikomentaja Rudolf Hössiä dramatisoivassa The Zone of Interestissä (2023) sekä tämän syksyn puhutuimpiin lukeutuvassa Naza-dokumentissa, joka analysoi Israelin asevoimien julmuutta Gazan siviilejä kohtaan.

Balkanilla aihe on kuitenkin alikäsitelty, vaikka perusteita teemalle olisi, Grabnar arvioi. Eräänlainen Komšijan edeltäjä on Goran Markovićin vuoden 2002 elokuva Kordon, joka käsittelee poliisiväkivaltaa presidentti Slobodan Miloševićin hallintoa vastustavissa mielenosoituksissa vuonna 1997. Myös Kordonissa pääroolissa on poliisi.

Hallinnon väkivalta on viimeisten kahden vuoden aikana ollut räikeää: Valjevon kaupungissa useat poliisit pieksivät maassa makaavaa mielenosoittajaa elokuussa 2026, kun taas Belgradissa käytettiin ääniasetta kesken Novi Sadin uhreille pidetyn hiljaisen hetken. Esimerkkejä on valtavasti. Myös Komšijan lopussa on montaasi somevideoista, joissa poliisien pamput iskeytyvät mielenosoittajiin.

”Osa katsojista alkaa itkeä, osa on shokissa ja osa suuttuu. Yllättäen vanhempien ihmisten reaktiot ovat kaikkein voimakkaimpia. He tuntevat, kuinka heidän lapsiaan ja nuorisoaan hakataan. Nuoret, ‘rintamalla’ jatkuvasti olleet, ovat turtuneempia”, Grabnar kuvailee reaktioita elokuvaansa.

Opiskelijoiden vaalivoiton jälkeen sosiaalisessa mediassa levisi videoita, joissa opiskelijamielenosoittajat kättelevät ja juttelevat poliisien kanssa. Belgradiin oli tuotu runsaasti santarmeja ja poliiseja: The Sunday Timesin mukaan Vučić suunnitteli väkivaltaista vallankaappausta, mutta luopui suunnitelmastaan eurooppalaisten johtajien puheluiden jälkeen.

Grabnar suhtautuu poliisien kanssa veljeilyyn kriittisesti.

”En ole sen suuri fani. Jossain vaiheessa poliisin täytyy jälleen palvella kansaa, mutta sitä ennen heillä on paljon todistettavaa. Kaikki tulee kuulustella ja saattaa vastuuseen, jos he ovat syyllistyneet liialliseen voimankäyttöön. Varsinkin poliisin johto. Elokuvassanikin poliisimies saa käskyjä, mutta hän purkaa mielenosoittajiin omaa turhautumistaan.”

Haluaisitko, että SNS:n likaisen työn tehneet poliisit näkisivät elokuvasi?

”Totta kai. En haluaisi järjestää minkäänlaista erillisnäytöstä poliiseille, mutta olisin iloinen, jos poliisina työskentelevä ottaisi yhteyttä ja haluaisi kertoa, miten hyvin elokuva esitti poliisin perspektiivin.”

Cinefiili nimeltä Tito

”Elokuva-alalle (Josip Broz) Titon vaikutus oli loistava, vaikka joidenkin mielestä kyse oli indoktrinaatiosta”, Grabnar huokaa. Indoktrinaatiolla tarkoitetaan kansalaisten mielipiteiden tarkoituksellista muokkausta.

Jugoslaviaa 37 vuotta hallinnut diktaattori Tito todella oli elokuvan ystävä. Titon yksityinen projektorinpyörittäjä Leka Konstantinović laskee vuoden 2010 dokumentissa Cinema Komunisto, että Tito katsoi 32 vuoden aikana 8 801 elokuvaa. Kun Tito palasi virka-asunnolleen, Konstantinović laittoi kaupungin elokuvateattereista metsästetyn tai ulkomailta hankitun rainan pyörimään – vuorokaudenajasta riippumatta.

Diktaattorin elokuvarakkaus heijastui myös Jugoslavian elokuva-alaan: hän pyrki elokuvilla vahvistamaan maan itsenäisyyttä ja jugoslaavi-identiteettiä. Toisen maailmansodan jälkeen maahan perustettiin tuotantoyhtiöitä, joiden kärkitehtävänä oli romantisoida toisen maailmansodan partisaanitaistelua natsimiehittäjiä vastaan. Skaala oli jättimäinen: Jadran Filmin ja Avala Filmin kaltaiset valtion tukemat tuotantoyhtiöt tuottivat Neretvan taistelun (1969) ja Sutjeskan taistelun (1973) tyyppisiä suurelokuvia, jotka kahmivat palkintoja ja toivat maalle kansainvälistä huomiota ja rahoitusta. Yhteishankkeet Hollywoodin kanssa toimivat, sillä Jugoslaviassa kuvattuja elokuvia tähdittivät muun muassa Orson Welles, Clint Eastwood ja Harrison Ford.

Sivussa toimi useita itsenäisempiä ohjaajia, kuten Aleksandar Petrović ja Balkan-elokuvan tunnetuin nimi Emir Kusturica. Ilmaisu oli suhteellisen vapaata ja tuotanto hajautettua Jugoslavian eri tasavaltojen välillä, kunhan valtioideologiaa tai vuonna 1980 kuollutta Titoa ei liiaksi kyseenalaistettu.

Kun Jugoslavia romahti, romahti myös elokuvaekspertiisi. Serbian opiskelijaliikkeen aikana elokuva-alaa on entisestään nitistetty: esimerkiksi Variety-lehti kirjoitti syyskuussa, että paikallisten tekijöiden mielestä käynnissä on ”koordinoitu valtion sensuurikampanja”.

”Kaikki merkittävät rahoituslähteet ovat nykyään valtion omistuksessa tai valtion hallinnassa”, lehden tuottajana työskentelevä lähde kommentoi.

”Jos sinua pidetään poliittisesti epätoivottuna, minkäänlaisia muita vaihtoehtoja ei oikeastaan ole.”

Myös Grabnar sanoo, että Titon aikana ilmaisu ei ollut vapaata, mutta Vučićin valtakaudella tilanne on ollut sitäkin toivottomampi. Tito sieti jopa 1970-luvulla noussutta jugoslavialaisen elokuvan avantgardistista mustaa aaltoa, Grabnar muistuttaa.

”Valtion propagandaelokuvat ovat kulttiklassikoita ja aikoinaan jymymenestyksiä. Musta aalto oli regiiminvastaista elokuvaa – välillä elokuvia kiellettiin, mutta lopulta hallitus auttoi mustan aallonkin ohjaajia. Tito mahdollisti mustan aallon, vaikka hän esittikin, ettei tee niin.”

Opiskelijaliike, serbialaisen elokuvan pelastus?

SNS-vallan kaatuminen voi auttaa Serbian elokuva-alaa valtavasti, Grabnar arvioi. Myös taiteellisen tiedekunnan entinen dekaani Mirjana Nikolić pääsi läpi parlamenttiin listalla, josta opiskelijaliikkeen plenumit olivat äänestäneet.

Grabnarilla on opiskelijaliikkeelle toivelista elokuva-alan tervehdyttämiseksi.

”Serbian elokuvakeskuksen johtajan ja elokuvafestivaalien johdon vaihtaminen, jotta festivaalit eivät enää ole ćaci. Rahoituksen vapauttaminen uudelleen ja rahoitusmäärien nostaminen. Se on täysin mahdollista tehdä, sillä elokuva-alalla on suhteettoman vähän rahoitusta.”

Ćaci on opiskelijaliikkeen käyttämä pilkkatermi SNS:n ja Vučićin kannattajille. Termi syntyi, kun Novi Sadiin ilmestyi mielenosoitusten alkuvaiheessa graffiti, jossa oli tarkoitus lukea Đaci u školu, oppilaat kouluihin. Töhrijän kirjoitustaito kuitenkin petti, joten hän kirjoitti oppilaat-sanan väärin muodossa ćaci.

Myös Komšijaa tähdittävä Milan Marić on Serbiassa jättimäinen näyttelijänimi. Grabnarin mukaan suuria näyttelijöitä on helpohko saada mukaan opiskelijaelokuviin, sillä näyttelijöistä ”95 prosenttia” tukee opiskelijamielenosoituksia.

”Serbia on täynnä lahjakkuuksia, ja maalla on uskomaton elokuvaperinne. Se ei kuitenkaan saa tunnustusta, koska tekijöiden oma valtio ei edistä sitä”, Grabnar tiivistää.