TTIP-neuvottelut ovat pitkän Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välisen taloudellisen lähentymisen ja tunnustelun huipentuma. Sinänsä ajatus transatlanttisesta kaupankäynnin ympärille muotoutuvasta allianssista ei ole uusi, sillä keskusteluja asiasta on käyty jo 1990-luvulla. Tästä huolimatta kesti aikansa, ennen kuin idea sai riittävästi tuulta alleen ja neuvottelujen ensimmäinen kierros aloitettiin kesäkuussa 2013 Washington DC:ssa.

Virallisia neuvotteluja edelsi Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välisen korkean tason työryhmän nuotittama tunnusteluvaihe, jonka aikana työryhmä toteutti sille tehtäväksi annetun osapuolten välisen kaupan ja investointien kasvattamiseen sekä molempia hyödyttävään työpaikkojen luomiseen, talouskasvuun ja kansainväliseen kilpailukykyyn tähtäävän politiikan ja toimenpiteiden etsimisen.

Koska neuvottelut Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välillä ovat käynnissä, lienee oikeutettua olettaa, että molemmat osapuolet näkevät sopimuksen aikaansaamiseen liittyvät potentiaaliset edut. Loogisesti ajatellen neuvottelevat tahot uskovat saavuttavansa kahdenvälisellä sopimuksella jonkinlaista hyötyä. Näin suurissa sopimuksissa edut ja hyödyt ovat kuitenkin harvoin symmetrisiä. Sopimuksen vaikutukset Atlantin molemmin puolin vaihtelevat niin määrällisesti kuin laadullisesti.

Kun Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin kaltaiset suuret vallat sopivat kauppasopimuksista, lopullisia taloudellisia etuja on ennakkoon vaikea laskea, koska sopimukseen liittyvät taloudelliset muuttujat ovat suuria. Euroopan komission itsenäiseltä tutkimuslaitokselta (CEPR) tilaaman tutkimuksen mukaan sopimuksen aikaansaaminen tuottaa toki molemmille etua. Tämä nimenomainen tutkimus on aiheen kannalta sikäli olennainen, että erityisesti poliittisessa keskustelussa on vedottu sen sisältämiin olettamiin hyödyistä.

Tutkimuksen laskelmat ennakoivat kattavan sopimuksen kasvattavan Euroopan unionin bruttokansantuotetta 119 miljardia euroa ja Yhdysvaltojen bruttokansantuotetta 90 miljardia euroa.

Ensisilmäyksellä Euroopan unionin saavuttama taloudellinen etu vaikuttaisi siis suuremmalta, mutta läheisempi tarkastelu vaikeuttaa näin suoraviivaisen analyysin tekemistä. Kotitalouskohtaisesti Yhdysvaltojen 95 miljardia olisi nimittäin edultaan suurempi kuin EU:n potentiaalinen etu. Yhdysvaltalaiselle neljähenkiselle perheelle voittoa kattavasta sopimuksesta pitäisi tulla 655 euroa vuosittain, kun taas Euroopassa ekstraostovoima jäisi 545 euroon.

Laajempi kehikko

Olisi kuitenkin virheellistä tarkastella TTIP:stä koituvia etuja yksin bilateraalilla, Yhdysvaltojen ja EU:n välisellä tasolla. Tällöin vaarana on, että käsitys valtiotoimijoiden tavoitteista on puutteellinen. Lienee selvää, että neuvottelijat arvioivat tuloksia, ei yksin suhteessa neuvottelupöydän toiseen puoleen, vaan myös laajemmin koko globaaliin talouteen.

Nimenomaan TTIP:n merkityksessä globaalille kaupankäynnille ja taloudelle piilee sen voima. Pääsemällä sopuun TTIP:n agendasta Yhdysvalloilla ja Euroopan unionilla on mahdollisuus muokata vahvasti globaalin talouden rakenteita. Toteutuessaan TTIP olisi ensimmäinen Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin välinen sopimus, joka on kulkenut molempien tahojen lakia säätävien elinten läpi.

Ymmärrettävistä syistä EU on Yhdysvalloille ja Yhdysvallat EU:lle luontevampi neuvotteluosapuoli kuin esimerkiksi Kiina. Kahden ensiksi mainitun välillä on toki eroavaisuuksia niin kauppapoliittisissa tavoitteissa kuin konkreettisissa kaupankäyntiin vaikuttavissa laeissa ja standardeissa. Silti, kuten professori Daniel S. Hamilton toteaa artikkelissaan TTIP’s Geostrategic Implications, Yhdysvaltojen ja EU:n väliset eroavaisuudet kalpenevat kaksikon ja kolmansien osapuolen välisten eroavaisuuksien rinnalla. Hamilton näkee, että mahdollisuudet puolustaa läntisiä korkeatasoisia normeja niin työvoiman, kuluttajien, terveyden ja ympäristön aloilla alkavat olla vähentymään päin.

Sekä EU:n että Yhdysvaltojen suhteellinen rooli on kaventunut kansainvälisessä taloudessa. Kun vuonna 2000 Yhdysvaltojen osuus maailman bruttokansantuotteesta oli 23,53 prosenttia, vuonna 2010 osuus oli enää 19,47 prosenttia ja laskujohteinen. Tämä johtuu ennen kaikkea muiden valtioiden suuremmasta suhteellisesta kasvusta. Erityisesti Kiinan ja Intian kaltaisten valtioiden avautuminen on liittänyt globaaliin talouteen miljardeja uusia ihmisiä.

TTIP-sopimuksen sisältöön voidaan vedota kolmansien maiden kanssa käytävien tulevien kauppaneuvottelujen yhteydessä. Samoin uutena käytäntönä Yhdysvaltojen ja EU:n bilateraali neuvotteleminen herättää varmasti WTO:n rooliin liittyviä kysymyksiä sellaisissa valtioissa, jotka ovat suosineet monenkeskistä lähestymistapaa. Olettamaa tästä ohjausvaikutuksesta vahvistaa WTO:n puitteissa vuonna 2001 aloitettujen Dohan neuvottelukierroksien kitkaisuus.

Ohjausvaikutuksen vuoksi TTIP-sopimusta ei kannata rakentaa ilman niin sanottua sijoittajasuojaa.

Sijoittajasuoja, tai investointisuoja, on noussut varsinkin Pohjoismaissa arvostelun kohteeksi. Kritiikistä on aistittavissa selkeitä strukturalistisen kansainvälisen politiikan koulukunnan vivahteita, jossa valtiot nähdään vain johtavan taloudellisen luokan oman edun tavoittelun välineinä. Sopimusneuvotteluista on haluttu antaa kuva yritysten leikkikenttänä, jossa valtiot jäävät sivulliseen rooliin.

Vaikka järjestely herättää intohimoja, on hyvä huomioida muutama seikka.

Ensinnäkin sijoittajasuoja on kohtuullisen vakiintunut käytäntö kansainvälisissä kauppasopimuksissa. Suomella yksin on 65 tällaista sopimusta. Mukana tuossa listassa ovat niin sopimukset Argentiinan, Perun ja Ecuadorin kuin Marokon, Mauritiuksen ja Mosambikin kanssa. Myös Kiinan ja Intian kanssa on sovittu investointisuojasopimuksesta.

Yhdeksällä EU-jäsenmaalla on jo ennestään investointisuojasopimus Yhdysvaltojen kanssa.

Toiseksi sijoittajasuoja ei tarkoita käytäntöä, joka tarjoaa sijoittajalle oikeuden nauttia investointien suojasta jo päästessään markkinoille. Sijoittajasuojan piiriin kuuluvat ne investoinnit, jotka on jo tehty. Tällöinkään valtion oikeutta säätää suvereenisti lakeja, toisin kuin jotkut tuntuvat väittävän, ei rajoiteta mitenkään. Valtio voi toki joutua korvausvelvollisuuteen, jos arbitraatiotuomioistuin näin katsoo.

Kolmanneksi EU sai vastikään valmiiksi neuvottelut CETA-vapaakauppasopimuksesta Kanadan kanssa. Myös CETA (Comprehensive Economic and Trade Agreement) sisältää sijoittajasuojan, mutta jostain syystä asia ei kiinnostanut kriitikkoja.

Toki nykyistä järjestelyä voi kritisoida käytännön tasolla. Osa sijoittajasuojan kohtaamasta kritiikistä onkin kohdistunut niihin käytäntöihin, joilla riitatilanteita ratkotaan. On sanottu, ettei valtioiden ja yritysten välisten kiistojen selvittäminen muutamien kansainvälisesti kunnostautuneiden ”eliittijuristien” toimesta ole kestävä järjestely.

Kriitikot ovat nähneet, että järjestely tarjoaa lakitoimistoille insentiivin etsimällä etsiä mahdollisuuksia haastaa valtiot oikeuteen. Toisaalta käytännön tason kokemukset eivät välttämättä tue tätä väitettä. Ulkoministeriön osastopäällikkö Markku Keinäsen mukaan kansainvälisesti riitatapauksia on kertynyt tai paraikaa käynnissä yhteensä 514 kappaletta. Toteutuneiden investointien volyymiin ja investointisuojasopimusten kokonaismäärään (3 400) nähden lukema on verrattain maltillinen. Näistä tapauksista noin puolet on voittanut valtio, toisen puoliskon mennessä yrityksille.

Kansainvälisen tason arbitraatiotuomioistuinten käyttöön liittyy huomionarvoinen käytännöllinen syy. Tarkoituksena on, ettei investoijan tarvitse tyytyä setvimään riitaansa toisena osapuolena olevan valtion paikallisissa tuomioistuimissa. Kriitikot tosin näkevät, että Yhdysvaltojen ja EU:n tapauksessa järjestelyä ei tarvita.

Vaikuttaakin siltä, että näkemys sijoittajasuojasta riippuu siitä, keneltä asiasta kysyy. Strukturalistiset kriitikot korostavat järjestelyyn liittyviä ongelmia ja pohtivat spekulatiivisia uhkakuvia, siinä missä moni pragmaatikko on valmis hyväksymään järjestelyn huolimatta sen mahdollisista ongelmista.

Lopuksi

Pitkän aikavälin tarkastelussa Yhdysvaltojen halu vaikuttaa kansainvälisen järjestyksen rakenteisiin ei ilmennä mitään uutta painotusta. Normien vahvistaminen on ollut keskeinen osa Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ainakin Woodrow Wilsonin ajoista lähtien. TTIP ei suinkaan ole Yhdysvalloille ainoa väline tällä tiellä.

Samansuuntaisia arvioita voidaan sanoa EU:sta.

Kauppasopimusten arviointi onkin hyvä asettaa laajempaan kehykseen, osaksi suurempaa valtion poliittisen agendan ja intressien kenttää. TTIP:kin on yksi palanen presidentti Barack Obaman kauppapoliittisessa palapelissä, jonka toisen merkittävän osan muodostaa Aasian suuntaan kohdistuva Trans-Pacific Partnership (TPP). Samoin EU käy kahdenvälisiä kauppapoliittisia neuvotteluja muiden valtioiden kanssa.

On hyvä tiedostaa, ettei TPP pohjimmiltaan voi palvella Yhdysvaltoja samalla tavalla kuin TTIP, koska jälkimmäisen piirissä saavutettava konsensus on todennäköisesti laajempi ja kattavampi kuin ensiksi mainitun. Huomionarvoista on se, että transatlanttisuuden potentiaali ei rajoitu kaupankäyntiin. Monella muullakin politiikan alalla Washington–Bryssel-konsensus voisi parhaimmillaan tarkoittaa niin merkittävän kriittisen massan luomista, että ohjausvaikutus muihin ilmansuuntiin olisi mahdollista.

On hyvä muistaa, että Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat viime kädessä ne tahot, jotka edustavat länsimaista liberaalia demokratiaa ja arvoja kansainvälisellä tasolla. Tavallaan asetelmasta tulee mieleen aika, jolloin veljespuolueiden edustajat Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ja Saksan liittokansleri Angela Merkel dominoivat mielin määrin Eurooppa-neuvoston istuntoja.

Jos EU-tasolla Ranska ja Saksa riittivät, onko Yhdysvalloilla ja Euroopan unionilla edellytyksiä pystyä samaan globaalilla tasolla?