Ulkopolitist sortuu perjantain kunniaksi iltapäivälehtimäiseen lööppiuutisointiin Sauli Niinistön virkaanastujaisista. Aihe on kuitenkin vakava; jokaisessa ulkoministeriössä on esimerkiksi poliittisen ja oikeudellisen osaston lisäksi protokollaosasto, joka pohtii työkseen valtiovierailuihin liittyviä rituaaleja. Kuten mihin järjestyksekseen liput järjestetään, kuka istuu kenenkin vieressä ja ennen kaikkea miten kukakin pukeutuu. Antropologit ovat viime vuosikymmeninä siirtyneet Papua-uusi-guinealaisten ihmissyöjäheimojen tarkkailemisesta, esimerkiksi kansainvälisissä järjestöissä ilmenevien byrokraattisten kulttuurien ja rituaalien tutkimukseen. Nämä rituaalit, joista tasavallan presidentin virkaanastujaiset ovat meille kaikille tuttu esimerkki, sitouttavat yhteisön jäseniä toisiinsa ja luovat uudelleen suomalaista identiteettiä. Niistä on tärkeää pitää kiinni –itseironisessa hengessä.

Mtv3n uutiset huomautti oikeutetusti Pentti Arajärven perin kummallisesta päähinevalinnasta ja laatumedia Iltalehden päivystävä ritatainola kommentoi Mikael Jungnerin solmiofobiaa. Juhlallisen vakuutuksen, Porilaisten marssin ja Linnan parvekkeelta tehdyn tervehdyksen lomassa, Ulkopolitistin seurapiiritoimittajan huomio kiinnittyi kuitenkin seikkaan, joka on ehkä liian näkyvä ja itsestään selvä, jotta huomaisimme sen: Siihen että uusi tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja vanhan tasavallan presidentin puoliso Pentti Arajärvi olivat molemmat pukeutuneet frakkiin, valkoisen liivin kera. Siihen että molemmilla presidenttipareilla oli yllään täydet valtiolliset kunniamerkit.

Frakki (englanniksi white tie) on juhlallisin pukeutumisvaihtoehto iltatilaisuuteen tai akateemiseen juhlaan. Illalla, kuten esimerkiksi Linnan juhlissa tai Britanniassa kuningattaren isännöimillä virallisilla illallisilla, frakin kanssa käytetään valkoista liiviä. Päivällä järjestetyssä akateemisessa juhlassa, kuten esimerkiksi lukuvuoden avajaisissa tai promootiossa, käytetään frakkia mustan liivin kera. Täydet valtiolliset kunniamerkit ovat tarkoitetut käytettäviksi ainoastaan frakin kera.

Virallisin vaihtoehto päivällä vietettävään valtiolliseen tilaisuuteen, kuten virkaanastujaisiin, on saketti (englanniksi morning coat) harmaan solmion kera. Esimerkiksi Japanissa uusi hallitus esittäytyy saketit yllään, ja Ruotsin kuningas julkisti viime viikolla uuden kruununperijän nimen sama asu päällään. Sakettia voidaan käyttää myös juhlallisissa perhetilaisuuksissa; häissä tai hautajaisissa. Toinen seikka mitä pukeutumisessa tulisi ottaa huomioon on yhdenmukaisuus. Jos ainoastaan sulhanen on pukeutunut sakettiin (tai pahimmassa tapauksessa frakkiin), ja vieraat ovat tummissa puvuissa vaikutelma on hassu. Myös tumman puvun kanssa ei ole syytä käyttää täysiä kunniamerkkejä, vaan pienempää pinssiä. Kuten ranskalaiset poliitikot tekevät Legion d’Honneurin kanssa.

Selvää on että Niinistö ja Arajärvi eivät ole vastuussa tästä mokasta–eikä ehkä edes ulkoministeriön protokollaosasto, joiden tehtäviin kuuluisi huolehtia muodollisuuksista. Milloin tämä muutos huonompaan pukeutumiskulttuuriin on sitten tapahtunut suomalaisessa politiikassa? Kirjoittaja on joskus kuullut että sakettien käyttämisestä luovuttiin uuden hallituksen nimittämistilaisuuksissa –ja muissa valtiollisissa juhlissa– Urho Kekkosen tullessa pääministeriksi. Tarkoituksena oli tehdä politiikasta vähemmän elitististä ja ’kansanomaisempaa’. Samaan kulttuuriseen murrokseen liittynee villapaitojen yleistyminen frakin sijaan opiskelijajärjestöjen vuosijuhlissa. Vielä edellisen kokoomuslaisen valtiopäänmiehen Juho Kusti Paasikiven virkaanastujaisissa (Yle Arkisto), tuleva presidentti, puhemies ja muut läsnäolijat ovat pukeutuneet tyylikkäästi sakettiin–ilman kunniamerkkejä luonnollisesti.

Onneksi frakki on tehnyt paluun opiskelijaelämään; se että kunnioitetaan perinteitä ei tarkoita että hyväksytään kaikilta osin 1800-luvun konservatiivisempi englantilaisen yhteiskunnan aatemaailma, josta moderni länsimainen pukeutumiskulttuuri periytyy. Toivoisi että perinteet tekisivät paluun myös valtiolliseen elämään paremman pukeutumiskulttuurin muodossa. Samalla tavalla kuin Mannerheim-ristin ritareiden kutsuminen Linnan juhliin 1990-luvulta lähtien kunnioitti veteraanisukupolven valtavaa panosta Suomen historiaan, myös saketin paluu rakentaisi siltaa kohti tasavaltamme ensimmäisiin vuosikymmeniin. On aika päästä eroon Kekkoslovakiasta ja 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta myös tässä suhteessa. Ironinen tiedostava suhde menneisyyteen auttaa ymmärtämään Lennart Merta mukaillakseni ketä olemme ja mistä olemme tulossa–ja minne suuntaan haluamme mennä tulevaisuudessa.

Toivottavasti uudella presidentillä olisi aikaa oikeiden poliittisten päivätöidensä (joista Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin) lisäksi laittaa valtiollinen protokolla parempaan ruotuun. Kenties jo seuraava hallitus kävelee tyylikkäästi saketeissa Senaatintorilta Linnaan nimittämistilaisuuteen. Niin pärjäisimme ruotsalaisille vihdoin myös tässäkin suhteessa paremmin.