The Ulkopolitistin Vaalipolitist-sarjan kaikki haastattelut on nyt julkaistu, ja varsinainen vaalipäivä on jo aivan ovella. On aika koostaa ja analysoida haastatteluiden antia ja vaalien alla käytyä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Tässä Ulkopolistin toimituksen nostot ja havainnot puolueiden ulkopoliittisista näkemyksistä ja keskustelun kokonaisuudesta.

Pareto-optimaalinen ulkopolitiikka

Haastatteluiden perusteella voidaan todeta, että konsensuksen tunnuspiirteet vallitsevat Suomessa edelleen. Erimielisyyksiä toki on, mutta yhteistä on huomattavasti enemmän kuin eriävyyksiä. Se, mitä ulkopoliittinen konsensus pitää sisällään, on kuitenkin muuttunut ollen kenties harmaampaa kuin aikaisemmin.  Mennyttä on se taannoinen aika, jolloin konsensus muodostui ”hyvien asioiden ja globaalin yhteistyön” ympärille. Nyt konsensus on jälleen pareto-optimaalinen. Toisin sanoen Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei saa tehdä valintoja, joilla on negaativisia vaikutuksia johonkin suuntaan vaan on pyrittävä vain win-win-ratkaisuihin. Selkein esimerkki tästä on pohjoismainen puolustusyhteistyö, jonka mahdollisuuteen on suhtauduttu lähes varauksettoman positiivisesti, ja se on nähty Suomen itsenäistä puolustusta tukevana valintana selkeistä rajoitteista huolimatta. Tärkeä osa pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä keskustelemiselle onkin ollut sen esittäminen toimintana ei-ketään-vastaan, näkökulma, johon on yritetty palata viimeviikkoisen puolustusministereiden ulostulon jälkeen esimerkiksi presidentti Niinistön toimesta.

Konsensus perustuu laajaan yhteiseen näkemykseen, jota esiintuodessa puolueet sitten esittävät vivahde-eroja.  Ainoastaan vasemmistoliiton analyysi lähialueen turvallisuuskehityksestä ja varsinkin heidän suosimansa keinot puolustuspolitiikassa näyttävät erottuvan muiden puolueiden joukosta, jotka pääasiassa puoltavat puolustusmäärärahojen lisäämistä vasemmistoliiton vastustaessa niitä. Tämä tuli erityisesti esiin MTS:n järjestämässä paneelissa helmikuun lopulla, jossa puoluetta edustanut Annika Lapintie oli välillä hyvin yksin kantojensa kanssa.

Myös aidot puolueiden väliset erimielisyydet ovat muuntuneet enemmän taktisiksi eroiksi kuin suuriksi linjaeroiksi. Perussuomalaisten puheenjohtajan Timo Soinin laajalti oletettu halu päästä mukaan seuraavaan hallitukseen tuntuu vaikuttaneen myös ulkopoliittisiin suuntauksiin. Perinteisen EU-kriitikon mukaan Suomen eurooppalaisesta linjasta erkanemisen kustannukset olisivat Ukrainan kriisin vallitessa ”hirvittävän suuret”. Toisaalta Nato-jäsenyyden suhteen Soini tuntuu olevan tietoinen sisäpoliittisista reunaehdoista ja tyytyy viittaamaan puolueen viralliseen kielteiseen linjaan sekä siteeraamaan ”Isä-Vennamon” kommenttia siitä, että  ”oikeassa pitää olla oikeaan aikaan”.

Toinen vastaavanlainen esimerkki löytyy keskustalta, joka sinänsä jakaa näkemyksen epävakaasta turvallisuusympäristöstä, jossa ulkopoliittiset liitot ovat vakauttava etu.  Entisen komissaarin, Olli Rehnin haastattelussa ei liene yllättävää, että EU:n merkitys turvallisuuspoliittisena valintana korostuu. Keskustalainen Rehn toteaa, että vallitsevassa ”epävakaassa tilanteessa ei kannata tehdä hätiköityjä turvallisuuspoliittisia ratkaisuja”. Tästä huolimatta Rehnin mielestä seuraavan hallituksen tulee pitää auki mahdollisuus hakea Nato-jäsenyyttä, vaikkei se juuri nyt ajankohtaista olekaan. Myös puolueen puheenjohtaja ja todennäköinen tuleva pääministeri Juha Sipilä on hiljattain linjannut MTV3:n tentissä, ettei pidä Nato-jäsenyyttä ajankohtaisena tulevalla vaalikaudella. Jää hieman avonaiseksi, mikä on niin kutsutun ”Nato-option” merkitys suhteessa näihin linjanvetoihin. Astuuko se voimaan kenties vasta vuonna 2019 alkavalla vaalikaudella?

Nato-optiosta Nato-selvitysoptioon

Nato-keskustelua on käyty lähinnä puhumalla Nato-selvityksen tarpeesta, ja selvityskeskustelu onkin ollut keino lykätä Nato-jäsenyyden tai sotilaallisen liittoon kuulumattomuuden etujen ja haittojen arviointi hamaan, epävarmaan tulevaisuuteen. Se, kuinka hanakasti puolue uutta selvitystä haluaa, tosin indikoi melko suoraan sen suhtautumisesta Suomen Nato-jäsenyyteen. Kokoomus on ollut tässä suhteessa aktiivisin – The Ulkopolitistin haastattelussa pääministeri Stubb kuvasi tarkan vaiheittaisen polun jäsenyyden hakemiselle, ja on myöhemmin ehdottanut viisasten ryhmää selvitystä tekemään.

Kielteisimmin asiaan ovat suhtautuneet SDP ja vasemmistoliitto. Mielenkiintoisesti ulkoministeri Tuomioja ei The Ulkopolitistin haastattelussa kuitenkaan tyrmännyt Nato-jäsenyyttä ideologisista tai puoluepoliittisista syistä, vaan lähestyi asiaa ainoastaan turvallisuuden maksimoimisen kautta. Tuomiojan Suomen ekseptionalismia korostavan kommentin mukaan Nato-jäsenyys ei toisi ”lisää turvallisuutta vaan voisi paremminkin sitä heikentää” Suomen historian ja geopoliittisen aseman takia. Toisin sanoen puolueettomuus on Tuomiojan mukaan palvellut Suomea menneisyydessä hyvin, ja myös nykyään Suomen on viisainta yrittää välttää ärsyttämästä Venäjää. Tuomioja näkee uskottavan itsenäisen maanpuolutuksen säilyttämisen mahdollisena huolimatta turvallisuusympäristön muutoksesta ja lähitulevaisuuden suurien investointien tarpeesta.

SDP on Rinteen johdolla puhunut laajemman, muutkin vaihtoehdot kattavan selvityksen puolesta, mille on vaikea nähdä tarvetta ulkoasianministeriön julkaisua taannoin eri yhteistyömuotoja tarkastelevan katsauksen jäljiltä. Voikin olla, että tuleva hallituspohja ratkaisee selvityksen kohtalon. Keskustalle asia tuskin on minkään sortin kynnyskysymys, joten toiseksi suurimmalla puolueella saattaa olla asian suhteen ratkaiseva rooli. Ottaen huomioon Naton ydinroolin koko Euroopan turvallisuuden kannalta, ja järjestön roolissa sekä painopisteissä tapahtuneet viimeaikaiset muutokset, virallisluontoiselle selvitykselle olisi sinänsä tarve. Viimeinen, Antti Sierlan johdolla laadittu, Nato-selvitys osuu vuoden 2007 loppuun, jonka jälkeen Euroopan turvallisuusympäristö on muuttunut merkittävästi.

Muuttuva Venäjä-diskurssi

Vaalikeskusteluissa on tullut selkeästi ilmi, että suomalainen julkinen Venäjä-diskurssi on siirtynyt huomattavasti kriittisempään suuntaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun viimevuotisen ryöpsähtämisen jälkeen. Venäjän Ukrainaan kohdistuvien toimien tuomitsemisesta on puolueiden välillä konsensus, eikä maan demokratiakehityksestä tunnu olevan minkäänlaisia harhaluuloja. Julkisessa keskustelussa perinteisempää Venäjän-politiikkaa ja puhetapaa edustavat kommentit saavat usein aikaan kritiikkitulvan – tätä voi kysyä vaikka Paula Lehtomäeltä. Keskusta on tuntunut reagoivan puolueen kohtaamaan kritiikkiin, ja se mainosti Twitterissä Sipilän Suomen itsenäistä päätöksentekoa korostavaa kommenttia.

Toki esimerkiksi puolustuministeri Haglundia on yhteispohjoismaisen kannanoton julkaisun jälkeen moitittu, ja kannanotto on leimattu provokaatioksi ja ajoitukseltaan harkitsemattomaksi. Suurin osa kommenteista on kuitenkin liittynyt siihen, että ulkopoliittista johtoa ei informoitu, ei Haglundin kriittisiin Venäjä-kantoihin, mikä korostui erityisesti YLE:n viimeisessä vaaliväittelyssä torstaina. Tosin keskiviikkoisessa MTV3:n suurten puolueiden tentissä Haglundin arvostelu äityi suorastaan taivasteluksi, ja Antti Rinne arvosteli suoraan, että Venäjästä hänen mielestään luotiin viholliskuvaa. Muissa Pohjoismaissa vastaavaa keskustelua ei ilmeisesti käyty, ja ulkomaalaiselle tarkkailijalle koko soppa näyttäytyi ilmeisen erikoiselta.

Suomi selvemmin länsimaana

Suomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun uusi erityispiirre on myös se, että maan asema osana länttä tuodaan melko säännömukaisesti esiin – kuten pääministeri Stubbin Vaalipolitist-haastattelussa. Läntisyyden toisto voidaan nähdä osana laajempaa uutta diskurssia, jossa aiemmin varsin positiiviseen sävyyn nähty Suomen kylmän sodan ulkopolitiikka nähdään negatiivisemmassa mielessä kuin ennen. Suomen nykytilanne halutaan nähdä kontrastina kylmän sodan ajalle, jolloin Suomi sijaitsi ”harmaalla alueella”, jonne ei haluta tehdä paluuta. Suomen länsimaisuuden toistaminen saattaa kieliä tietystä epävarmuudesta suhteessa sen kansainväliseen asemaan jännitteisessä turvallisuusympäristössä (miksi muuten ilmiselvältä vaikuttavaa asiaa pitää painottaa), ja se on myös eräänlaista tilintekoa suhteessa menneisyyteen. The Ulkopolitistin haastattelussa vihreiden Ville Niinistö kritisoi erikoissuhteen mahdollisuuden maalailemista Venäjän suuntaan kuvailemalla ”se on ihan itsensä huijaamista.”

Näissä eduskuntavaaleissa on myös näkynyt vahvasti Mäntyniemen paluu ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Presidentti Niinistön painostuksella ulkopoliittinen konsensus on selvästikin tiivistynyt – vähintäänkin niin, että erimielisyyksiä sivuutetaan ja korostetaan yhteistoimintaa presidentin kanssa linjan muodostamisessa.  Se miten tämä askel kohti tuttua semi-presidentiaalisempaa toimintamallia vaikuttaa Suomen ulkopoliittisen keskustelun laatuun on vielä epäselvää.  Vaalien alla debattia on kuitenkin käyty, vaikka presidentti Niinistö halusi helmikuussa sitä rauhoittaa. Presidentin toiveella on tosin voinut olla se merkitys, että keskustelu on ollut varsin kapea-alaista, ja puolueet eivät ole olleet järin innokkaita teeman suhteen. Turvallisuuspolitiikalla on edelleen vaikea voittaa vaaleja.

Sopii toivoa, että ulkopoliittinen keskustelu jatkuisi ainakin yhtä vilkkaana myös vaalien jälkeen. On mielenkiintoista nähdä, miten ulkopoliittisen toimintaympäristön muutos heijastuu tulevien hallitusneuvottelujen kulkuun, uuden hallitusohjelman muotoiluihin sekä uuden hallituksen – yhteistoiminnassa Mäntyniemen kanssa – ottamiin ensimmäisiin ulkopoliittisiin askeliin.

Osa 8: Alexander Stubb: Suomi kuuluu länteen

Osa 7: Erkki Tuomioja: Nato-jäsenyys ei toisi Suomelle lisää turvallisuutta

Osa 6: Timo Soini: Oikeassa pitää olla oikeaan aikaan

Osa 5: Olli Rehn: Voidaan kysyä, mitä olisi tapahtunut, jos EU ei olisi reagoinut

Osa 4: Paavo Arhinmäki: Ukrainan kriisi ei uhkaa Suomea

Osa 3: Ville Niinistö: Suomen pitää edistää arvojaan johdonmukaisesti

Osa 2: Carl Haglund: Maailma on muuttunut, puolustusmäärärahat riittämättömiä

Osa 1: Päivi Räsänen: Sota on saapunut Euroopan alueelle