Vaalit on pidetty ja Suomi valmistautuu elämään perussinimultahallituksen kanssa. Kuten The Ulkopolitist on aiemmin kirjoittanut, eduskuntavaalien niukkaa ulkopoliittista keskustelua leimasi vahvasti konsensusajattelu, ja uusi hallitus pyrkii todennäköisesti tekemään vain pieniä muutoksia nykyiseen ulkopoliittiseen linjaan. Tästä huolimatta puolueiden vastaukset hallitustunnustelija Juha Sipilän ulko-ja turvallisuuspoliittiseen kysymykseen toivat esille jotain mielenkiintoista.

Sosialidemokraatit kirjoittivat, että ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka vastaa siitä, ettei maamme aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen.” SDP:n mukaan Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on siis, ettei Suomesta voi muodostua uhkaa muille valtioille. Vaikka ajatus puuttuu muiden eduskuntapuolueiden vastauksista, sen olemassaolo on merkittävä osa suomalaista ulkopoliittista keskustelua. Ei vähintään sen takia, että myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö on aiemmin esittänyt samankaltaisia arvioita Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kontekstissa. Tämä kirjoitus käy läpi kyseisen ajatuskulun merkitystä suomalaiselle ulkopoliittiselle ajattelulle. Onko tosiaan niin, että myös Suomi voisi muodostaa uhkan Euroopan turvallisuudelle? Vai tulisiko tämän kaltaisesta ajattelusta päästä vähitellen eroon, koska se vaikeuttaa Suomen ulkopolitiikan eurooppalaisen viitekehyksen muutoksien hahmottamista ja niihen reagoimista.

SDP:n ulkopoliittisen vision mukaan Suomi on siis ”omasta uskottavasta koko maan puolustuksestaan huolehtiva, sotilasliittoon kuulumaton Euroopan unionin jäsenvaltio”. Suomen ulkopolitiikka vastaa siitä ”ettei maamme aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen.” Sauli Niinistö on keväällä 2014 implisiittisesti esittänyt samansuuntaista pohdintaa Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kontekstissa. Niinistön mukaan Suomessa ei ”ole paljon pohdittu sitä, että Suomen liittyminen Natoon tarkoittaisi, että Venäjän maaraja Naton kanssa tuplaantuisi.” Jos myös Ruotsi liittyisi Natoon ”Itämeri olisi Nato-meri.”  Niinistön mukaan Suomen pitää koittaa hahmottaa, miltä tällainen kehitys venäläisten silmissä näyttäisi ja mitä he sen jälkeen tekisivät. Tämä pohdinta on perin relevanttia, sillä Venäjä korostaa pitävänsä Natoa suurimpana sotilaallisena uhkanaan. Esimerkiksi Venäjän viime joulukuussa julkaisema uusi sotilasdoktriini lukee ”Naton sotilaallisen potentiaalin kasvun, sille kansainvälisen oikeuden vastaisesti annetut globaalit tehtävät, ja Naton sotilaallisen infrastruktuurin leviämisen Venäjän rajoille” Venäjään kohdistuvien sotilaallisten uhkien kärkenä.

Silti ajatukseen Suomesta potentiaalisena sotilaallisena uhkana liittyy kaksi suurta haastetta. Ensimmäinen haaste on, miten tavoite siitä, ettei Suomen ”aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen” sopii yhteen Suomen ulkopolitiikan eurooppalaisen valinnan kanssa. Sotilaallinen puolueettomuus yhdistettynä koko maan puolustukseen kaikista mahdollisista ilmansuunnista tulevia uhkia vastaan oli toki Suomen virallinen ulkopoliittinen doktriini kylmän sodan aikana. Tämä doktriini oli ymmärrettävä strategia yrityksessä korostaa maan pyrkimystä puolueettomuuteen ja vähentää siten Suomen riippuvaisuussuhdetta Neuvostoliittoon. Tänään Suomi on kuitenkin valinnut puolensa Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Kuten myös SDP:n vastauksessa lukee ”Suomella on toimiva omaa puolustustamme palveleva kumppanuusyhteistyö Naton kanssa.” Erityisesti SDP näkee ”suuria mahdollisuuksia Pohjolan kahden liittoutumattoman maan Suomen ja Ruotsin yhteistyön syventämisessä” ja pitää ”tärkeänä myös EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista sekä puolustusyhteistyön syventämistä”.

Eikö Suomen syvenevä turvallisuusyhteistyö Pohjoismaiden ja EU:n kontekstissa ole ristiriidassa sotilaallisen liittoutumattomuuden idean kanssa? Jos Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on tosiaan vakuuttaa naapurinsa siitä, ettei Suomen aluetta voi käyttää heidän vastaisiin sotilaallisiin toimiin, niin eikö Suomen pitäisi loogisesti pyrkiä poispäin puolustuspoliittisesta yhteistyöstä kohti syvempää liittoutumattomuutta. Toisin sanoen Suomi vaikuttaa välillä olevan maailmanpoliittinen Schrödingerin kissa, joka korostaa sotilaallisen liittoutumattomuuden hyötyjä toivoen samanaikaisesti tiiviimpää sotilaallista yhteistyötä Pohjoismaisessa ja EU-kontekstissa.

Tätä olotilaa ei voi ymmärtää käsittelemättä Venäjän ulkopolitiikkaa. Venäjä on suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun kristallikaupan eteisessä maleksiva elefantti. Suomen ulkopolitiikassa – ja keskustelussa mahdollisesta Nato-jäsenyydestä – on toki otettava huomioon, kuten Niinistö on todennut, Venäjän mahdolliset reaktiot. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomen ulkopolitiikan tulisi perustua Venäjän arvioon Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Ja sen takia pysytellä liittoutumattomana, jottei Suomen ”aluetta voi ajatella käytettävän minkäänlaiseen muita maita uhkaavaan sotilaalliseen tarkoitukseen”. Tämänsuuntainen ajattelu on perin ongelmallista kahdesta syystä. Uhkat eivät ole objektiivisiä ja Suomi voi vain rajallisesti vaikuttaa siihen pitääkö Venäjä Suomea uhkana. Viimeaikaiset tapahtumat osoittavat, että Venäjä osittain luo uhkakuvia legitimoidakseen ulkopolitiikkansa keinoja ja tavoitteita. Suomi voi vaikuttaa näiden tavoitteiden muodostumiseen vain hyvin rajallisesti. Toiseksi tämän suuntainen ajattelu hyväksyy Venäjän retoriikan Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Retoriikan jota käytetään Venäjän Euroopan vakautta horjuttavan ulkopolitiikan legitimointiin.

Ajatus siitä, että Suomesta tulisi sotilaallinen uhka Venäjälle Nato-jäsenyyden myötä on kytköksissä yleisempään ajatteluun Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Sekä kansainvälisten suhteiden teorian että arkiajattelun valossa kyseinen väite on hyvin kyseenalainen, ja Suomen ei tule perustaa ulkopolitiikkaansa sen varaan. Käytännössä ajatus Natosta uhkana Venäjälle tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Viro, Puola, Tanska ja Norja muodostavat uhkan Venäjälle. Ajatusmalli on absurdi kahdesta syystä. Kyseiset Naton jäsenmaat ovat demokratioita, ja demokratioilla on taipumus rauhanomaiseen ulkopolitiikkaan, ainakin suhteessa muihin demokratioihin. Toiseksi, vaikka nyky-Venäjä poliittisen järjestelmänsä takia ei kuuluisikaan demokraattisen rauhan teorian piiriin, niin Venäjä on ydinasevaltio, jolla on Euroopan suurin armeija. Venäjällä ei ole paljoa pelättävää sotilaallisesti. Kuten esimerkiksi The Ulkopolitist on kirjoittanut aiemmin, Venäjän retoriikka Natosta sotilaallisena uhkana on ymmärrettävää ei sotilaallisessa vaan poliittisessa kontekstissa. Nato ja länsi laajemmin on epäsuora poliittinen uhka Venäjän sisäpoliittiselle järjestelmälle. Putinin hallinnon legitimiteetti perustuu suurelta osin jyrkkään nationalismiin ja ajatteluun Venäjästä perinteisenä suurvaltana, jolla on oikeus omaan etupiiriinsä ja siten rajoittaa naapureidensa ulkopoliittisia valintoja.

Paluu suurvaltojen dominoimaan maailmaan ei ole Suomen intressissä, eikä Suomen tule hyväksyä Venäjän retoriikkaa Natosta sotilaallisena uhkana Venäjälle. Nyky-Venäjän geopoliittinen visio muistuttaa joltain osin neuvostoliittolaista ajattelua, jossa länsi muodosti pysyvän uhkan rauhanomaiselle sosialistiselle leirille. Tämä ajattelumalli on vahvasti esillä Suomen ja Neuvostoliiton välisessä YYA-sopimuksessa vuodelta 1948, josta Suomi pääsi irrottautumaan vasta kylmän sodan lopussa. Jos ”Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta, Suomi uskollisena velvollisuuksilleen itsenäisenä valtiona tulee taistelemaan hyökkäyksen torjumiseksi”, tarvittaessa puna-armeijan avustamana.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, ettei Venäjän ulkopolitiikkaa tulisi ottaa huomioon. Se, että Venäjä julkisesti väittää kovaan ääneen Naton olevan itselleen sotilaallinen uhka on merkityksellistä Suomen ulkopolitiikan tavoitteiden ja strategian määrittelyn kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun tulisi hyväksyä nyky-Venäjän visiota kansainvälisen politiikan luonteesta. Sillä siinä visiossa pienillä valtioilla, joiden naapurissa on suurvalta, on kovin rajoitettu liikkumatila. Itä-Euroopan pienten demokratioiden, Suomi mukaan lukien, pyrkimykset varjella suvereniteettiaan eivät muodosta sotilaallista uhkaa Venäjälle.