Perussuomalaisten viimeaikaisia monikulttuurisuuden vastaisia ulostuloja on kommentoitu ja kauhisteltu ahkerasti. Väittelyssä on kuitenkin jäänyt varsin hämäräksi, mistä oikeastaan puhutaan tai mitä monikulttuurisuudella oikeastaan edes tarkoitetaan. Esimerkiksi kansanedustaja Olli Immosen (ps) kohuttu Facebook-päivitys ei avaa asiaa juuri lainkaan. Hänen jostakin syystä englanniksi kirjoittamansa lyhyen manifestin mukaan ”multiculturalism” on painajainen, jonka voimakas ja rohkea kansakunta tulee vielä voittamaan. Se on siis joku olemassa oleva asiaintila, josta halutaan pois.

Selittäessään myöhemmin sanomisiaan, Immonen on kertonut painajaisestaan vähän lisää. Monikulttuurisuudella on hänen mukaansa ”useat kasvot”, joista monet ovat ”ihan hyväksyttäviä”. Hyväksymistään puolista hän kuitenkin vaikenee. Monikulttuurisuudella on kuitenkin tämän lisäksi myös ”lieveilmiöitä” sekä ”ääri-ilmiöitä” tai ”ääriosia”, jotka ovat ”vaarallisia ja pelottavia sekä rasismia ruokkivia”.

Immonen mainitsee kyseisessä perussuomalaisten verkkojulkaisun haastattelussa myös muutamia monikulttuurisuuden konkreettisia ongelmia. Näitä ovat etnisille vähemmistöille luotu ”ohituskaista” julkisen alan työ- ja kesäleiripaikkojen (sic) jaossa. Myös suvivirsi on yritetty kieltää. Immonen ei myöskään halua, että nuoret naiset joutuisivat pelkäämään auringonottoa rannoilla. Monikulttuurisuuden ääri-ilmiöistä hän mainitsee Suomeen saapuvat ”ISIS-värvärit”.

Kesäleiripaikkojen jakaminen ja koulujuhlien järjestäminen ovat jonkinlaisia viranomaispäätöksiä, naisten ahdistelu ja miesten sotaan värvääminen taas mahdollisesti poliisille tai suojelupoliisille kuuluvia asioita. Jälkimmäisten kohdalla kukaan ei ole edes ehdottanut Suomen laista tinkimistä. Edellisistä viranomaispäätöksistä puhuu hiukan tarkemmin perussuomalaisten maahanmuuttopoliittinen ohjelma 2015, joka sisältää seuraavan määritelmän: ”Monikulttuurisuuden nimiin vannovassa politiikassa on korostettu tulijoiden oman identiteetin, kulttuurin, uskonnon ja erityislaatuisuuden säilyttämistä, tarvittaessa yhteiskunnan tukitoimin, esimerkiksi järjestöille myönnetyin tuin.” Kyseinen alaluku alkaa otsikolla ”Monikulttuurisuuden keinotekoinen pönkittäminen kuriin”.

Tämä perussuomalaisten ohjelmassa huonossa valossa esitetty ”monikulttuurisuuden nimiin vannova politiikka” ja ”keinotekoinen pönkittäminen”, kuulostaa vähän siltä, mitä esimerkiksi kulttuuripoliittisen tutkimuslaitoksen Cuporen johtaja Pasi Saukkonen on kutsunut multikulturalismiksi. Hänen mukaansa se on poliittinen ideologia, jossa monikulttuurisuutta pidetään ”hyvänä asiana ja katsomme julkisella vallalla olevan velvollisuus ylläpitää ja tukea sitä, sekä torjua erilaisuudesta syntyvää eriarvoisuutta”. Perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisen ohjelman mukaan juuri tämä ei siis kuulu julkisen vallan tehtäviin eikä siihen ole siksi syytä käyttää verovaroja.

Voisi kuvitella, että debatin juuri tätä multikulturalismia käsittelevää osaa voisi edistää puhumalla ihan viileästi konkreettisista ratkaisuista. Missä määrin eri uskontojen ja kielten kouluopetus kuuluu valtiolle ja mitä eri vaihtoehdot käytännössä tarkoittavat ja maksavat? Koska koululaiset Suomessa ovat olleet ja ovat edelleen monikielisiä ja moniuskontoisia (ja uskonnottomia), on tästä käytävä keskustelu jatkuvasti aiheellista. Samalla tulee puhutuksi siitä, kuka pääsee kesäleirille ja onko se ehkä perusteltua eriarvoisuuden torjumiseksi vai ei.

Varmasti asiallisen keskustelun osaksi nostettaisiin myös tutkimustietoa oman kielen opetuksen merkityksestä nuorille ja uskonnon asemasta kouluissa ja yhteiskunnassa laajemmin. Kuten piispa Kaarlo Kalliala on kirjoittanut, monikulttuurisuudesta puhuttaessa usein tarkoitetaankin moniuskontoisuutta.

Kallialan kommentti ohjaa kuitenkin monikulttuurisuuden toiseen merkitykseen. Monikulttuurisuudella näytetään tarkoittavan paitsi multikulturalismia – eli poliittista tai ideologista valintaa – myös yhteiskunnan tilaa, jossa useiden eri kulttuureiden tai uskontojen edustajat elävät rinnakkain.

Kun siis puhutaan monikulttuurisuudesta Suomessa, tarkoitetaanko multikulturalismia vaikkapa siinä merkityksessä, että pyritään jossain määrin tukemaan eri uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä omien perinteidensä ylläpitämisessä? Vai tarkoitetaanko sillä tilannetta, joka nykyisin vallitsee esimerkiksi Helsingissä, jossa rinnakkain asuu ihmisiä monenlaisista eri uskonnollisista, kielellisistä ja kulttuurisista taustoista? Mikäli puhutaan jälkimmäisestä, on Kallialan huomio varmasti erityisen aiheellinen.

Kuitenkin juuri jälkimmäisessä merkityksessä Immosen Facebook-manifesti vaikuttaa varsin hälyttävältä. Suvivirttä ja leirikoulupaikkoja koskevien poliittisten valintojen tekeminen on yksi asia, nykyisen kulttuurisen monimuotoisuuden muuttaminen vähemmän monimuotoiseksi on aivan toinen. Miten se edes tapahtuisi vapaassa maassa? Tavoitettavan yhdenmukaisen suomalaisen identiteetin määritelmä on myös huomattavan hatara, kuten The Ulkopolitist on jo aiemmin osoittanut.

Myöskään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittisen ohjelman mukaan ”monikulttuuristumisessa” ei ole kyse pelkästään identiteetin säilyttämisestä valtion rahallisella tuella, sillä sama ohjelma viittaa termillä myös ”ei-työperäisten” maahanmuuttajien ”kasautumiseen” esimerkiksi tiettyihin kouluihin. Koulu tai asuinalue siis monikulttuuristuu, kun siellä on paljon maahanmuuttajia. Onkin helppo nähdä, miten varomattomasti käytettynä monikulttuurisuuden vastustaminen näyttäytyy joko maahanmuuton tai peräti maahanmuuttajien vastustamisena.

Monikulttuurisuuden pönkittämistä vastustavat perussuomalaiset ovat pyrkineet ohjelmatyössään selviämään tästä haasteesta erottelemalla toisistaan hyödyllisen ja haitallisen maahanmuuton. Edellinen sallitaan ja jälkimmäistä pyritään ehkäisemään kansallisen edun nimissä. Jälkimmäiseen kuuluvat maahanmuuttopoliittisen ohjelman mukaan ne, joilla ei ole työmarkkinoilla vaadittavia taitoja sekä ne, ”jotka eivät uskonnollisista ja kulttuurisista syistä halua omaksua integraation kannalta tärkeitä eurooppalaisia käsityksiä esimerkiksi tasa-arvosta tai ilmaisunvapaudesta.” Afrikka ja Lähi-itä mainitaan erikseen.

Myös ”hyvä maahanmuutto” kuitenkin edistää vääjäämättä Suomen monikulttuurisuutta, ainakin käsitettynä yhteiskunnan vallitsevana tilana. Jonkinasteinen multikulturalismi – valmius ottaa huomioon maahanmuuttajien kulttuuri ja tausta – taas saattaa olla yksi tekijä siinä, kuinka houkuttelevana kohteena Suomi nähdään tälle toivotunlaiselle työperäiselle maahanmuutolle. Onko siis monikulttuurisuuden vastustajien silmissä olemassa myös hyvää tai ”ihan hyväksyttävää” monikulttuurisuutta tai multikulturalismia? Jos ei ole, maahanmuutolle jää parhaimmillaankin vain ’välttämättömän pahan’ asema.