Kuva: Wikimedia Commons

Kuten mediaa seuraavat tietävät, Suomessa puuhataan tiedustelulainsäädäntöä. Käytännössä suojelupoliisille halutaan luoda valmiudet tiedusteluun sekä tietoverkkovalvontaan ja samalla tartutaan sotilastiedusteluun. Asia on sen verran vakava, että puhutaan tarpeesta uudistaa perustuslakia. Viime päivinä asian kohdalla on nähty erityisen voimakas vyöry.

Tässä tekstissä ei puututa tiedustelun tarpeellisuuteen. Korkein poliittinen johto on alusta alkaen puhunut tiedustelulainsäädännöstä positiivisesti, ja osallistuin itse vastikään tilaisuuteen, jossa sisäisen turvallisuuden parissa työskentelevät, ilmeisen korkea-arvoiset virkamiehet viittasivat useaan kertaan kaavaillun tiedustelulainsäädännön tarpeeseen. Luotan Suomen viranomaisten näkemykseen, ja pystyn kyllä kuvittelemaan heidän uhkakuvansa erityisesti terrorismin kohdalla. Toisaalta samalla tunnustan tietämättömyyteni. Ongelma on siinä, että käytännössä myös moni eduskunnan jäsen saattaa joutua tekemään saman, kun äänestysnappulaa pitäisi painaa. Kyse on ennen kaikkea siitä, millaisena näkee ympäröivän maailman ja ihmisten oikeuksien roolin sen keskellä.

Poliittinen päätöksenteko tapahtuu modernissa yhteiskunnassa uskomattoman tietomäärän keskellä. Erilaiset intressiryhmät, yksilöt, mediat ja tutkimukset tuottavat ja myös tarjoilevat tietoa elämän eri osa-alueista vaihtelevin motiivein. Tietoa hankitaan myös instituution voimin. Esimerkiksi eduskunnan kirjasto tuottaa tietopalvelua kansanedustajia varten. Voidaan ajatella, että päätöksentekoa määrittelee kyky prosessoida tietoa, erotella saatavilla olevasta informaatiosta omaan päätöksentekoon vaikuttavia asioita, ja tähän valintaprosessiin vaikuttavat esimerkiksi omat uskomukset, koulutus, luotetut henkilöt ynnä muut seikat. Voidaan myös ajatella, että on olemassa erityisen luotettavaa tietoa, joka tulee juuri erityisistä lähteistä. Yksi tällainen erityinen lähde on kansallisen tiedustelun tuottamaa.

Tiedustelutieto etuoikeutettuna tietona

Wikileaksissa on julkaistu Britannian tiedusteluviranomaisten asiakirja vuodelta 2001. Tässä asiakirjassa ohjeistettiin tiedusteluviranomaisia siinä, miten toimitaan esimerkiksi median tai parlamentin kohdalla. Paikallisviranomaisille esimerkiksi haluttiin antaa mahdollisimman vähän tietoa ”tarve tietää” -periaatteen perusteella. Käytännössä tietoa jaetaan poliittisille päätöksentekijöille salaisuustasojen mukaan, jossa vastuullinen ministeri määrittelee salaisuustasoja. Erityistä huomiota asetetaan sille, että poliitikko, esimerkiksi parlamentin jäsen, saattaisi käsitellä hänelle luovutettua kirjallista aineistoa vaarantavalla tavalla esimerkiksi avoimissa tiloissa ja että tietoa annetaan vain sen mukaan, mitä säännöt vaativat. Britannian hallituksen kanta oli, että tiedustelutyöhön osallistuvat eivät voineet olla tekemisissä vakoilun, terrorismin tai sabotaasin kanssa, eivätkä he myöskään voineet aikaisemmin olla olleet joko kaatamassa tai heikentämässä parlamentaarista demokratiaa poliittisin, teollisin tai väkivaltaisin keinoin. Sama päti niin yksilötason toimintaan kuin osallistumiseen esimerkiksi järjestöön, johon liitettiin pyrkimys heikentää parlamentaarista demokratiaa; nämä siis tavanomaisten mahdollisten luottamusongelmien lisäksi. Asiakirja vaikuttaa ainakin ulkoisesti hyvin uskottavalta allekirjoittaneen silmiin, ja oletettavissa on, että kyseessä on niin sanottu ”real deal”.

Asiakirja on mielenkiintoinen muistutus siitä, että kun puhutaan tiedustelutiedosta, puhutaan samalla tietyllä tapaa etuoikeutetusta tiedosta, joka ei ole jokaisen poliittisen päätöksentekijän saatavilla edes kansallisessa lakiasäätävässä elimessä. Tiedon saannin säätely mahdollistaa sen luottamuksellisuuden säilyttämisen ja toisaalta auttaa myös pitämään itse tiedusteluapparaattia salassa. Toisaalta samalla myös tietämys tiedustelun kyvyistä ja uskottavuudesta nojaa usein nimenomaan mielikuviin tästä apparaatista itsestään.

Tiedustelutietoa vai politiikkaa?

Kaivetaan nyt naftaliinista ulkopoliittisen päätöksenteon historiasta mielenkiintoinen esimerkki, brittien lähteminen mukaan Irakin sotaan vuonna 2003. Kyseisessä päätöksenteossa nimittäin ilmeni keskeisiä tiedustelutietoon ja poliittisen päätöksentekoon liittyviä ongelmia, jotka ovat luonteeltaan yleismaailmallisia, eivätkä sinällään ole sidottuja vain yksittäiseen kansalliseen tapaukseen.

Irakiin lähdettiin sotimaan osana Yhdysvaltojen terrorisminvastaista sotaa. Tammikuussa 2002 presidentti George W. Bush määritteli Irakin osaksi “pahuuden akselia”. Kesältä 2002 alkaen alettiin julkisuudessa tehdä kovia syytöksiä Irakin osallisuudesta kansainvälisen terrorismin tukemiseen ja samalla kaavalla jatkettiin pitkin syksyä. Lopulta maaliskuussa 2003 sota alkoi.

Britanniassa hallitus näyttäytyi aggressiivisen Irak-politiikan tukijana kesästä 2002 alkaen, ja Irakia korostettiin uhkana. Perusteluita väitetyistä joukkotuhoaseista ja terrorismiyhteyksistä oli kuitenkin vaikea näyttää toteen. Hallitus julkaisi vastoin perinteitä kaksi tiedustelutietoihin perustuvaa Irakin uhkaa puoltanutta raporttia, ja pääministeri jopa korosti tiedon olevan peräisin brittien tiedustelulta. Harmi vain, että toinen niistä osoittautui plagioiduksi osittain vanhentuneista tutkimuksista. Sittemmin on puhuttu tiedusteluviranomaisen suulla, että koko raportin idea oli tehdä poliittinen perusta sodalle – tässä objektiivisen, totuudellisen tiedon hankinta oli toissijaista. Mielenkiintoista asiassa oli myös se, että tiedustelussa analyyttinen tulkinta tehdään usein laaja-alaisen tiedon perusteella. Vuonna 2004 julkaistiin tutkimus tiedustelutiedon onnistumisesta, ja sen perusteella esimerkiksi todettiin, että lähteiden käyttö oli ollut puutteellista ja että tiedustelulle oli asetettu sellaisia paineita, joita se ei voinut kantaa. Kaiken kaikkiaan parlamentin jäsenet joutuivat tilanteeseen, jossa pääministeri julisti uhkaa ja vetosi hallituksen käytössä olevaan luottamukselliseen tietoon, sellaiseen tietoon, jota ei ollut jäsenten käytössä. Mitä poliittinen päätöksentekijä voi tuossa tilanteessa tehdä?

Vastuullinen lainsäädäntö vai vastuullinen käyttäjä?

Loppujen lopuksi tiedustelutiedon poliittinen peli perustuu kahteen seikkaan: olemassaoleviin institutionaalisiin rajoitteisiin esimerkiksi lainsäädännön puitteissa ja tiedustelutietoon käsiksi pääsevien poliitikkojen omaan toimintaan. Jälkimmäinen on osittain kontrolloitavissa mutta pääasiassa puhutaan luotettavuuden haasteista. Ensimmäiseen voidaan panostaa luomalla vahvat kontrollimekanismit tiedustelulainsäädännön yhteyteen. Kontrollimekanismien tulee mahdollistaa sekä tiedustelutiedon tehokas käyttö asianmukaisissa toiminnoissa, mutta myös se, että tällä tiedolla ei ryhdytä poliittiseen pelailuun. Kyse on poliittisen päätöksenteon luotettavuudesta. Jos parlamentaarisessa demokratiassa se kärsii, kärsii lopulta kaikki muu. On todennäköistä ja itse asiassa aika oikeutettua odottaa, että jokainen eduskunnan jäsen ei voi päästä käsiksi tiedustelutietoon. Niinpä merkittävä paino on myös sillä, että itse kukin poliittinen päätöksentekijä kykenee toimimaan rationaalisesti ja parhaan järjen mukaan, myös tilanteessa, jossa joku tietää enemmän kuin toinen. Muistatteko vielä niin sanotun Irak-gaten? Vuonna 2003 tiedustelutiedolla pystyttiin pelaamaan poliittista peliä myös Suomessa. Minulle on toisaalta kerrottu varsin asiantuntevasta lähteestä, että nykyään sama ei onnistuisi.

Tarkoitukseni ei ole asettaa viranomaisia tai sotilaita lähtökohtaisesti huonoon valoon. Lisääntyvä informaatio antaa mahdollisuuksia parempaan toimintaan; se voi näkyä niin sisäisessä kuin ulkoisessa turvallisuudessa. Mutta on tärkeää sekä suhteuttaa tiedustelun avulla saatu tieto että kyetä keräämään tietoa kontrolloidusti, riittävän läpinäkyvin menetelmin ja selvällä poliittisen vastuullisuuden periaatteella.

Tiedustelulainsäädännön luomista ei voida pohtia ottamatta huomioon Edward Snowdenin paljastuksia, jotka saattoivat olla Snowdenin tehtävänkuvan huomioon ottaen enemmän tai vähemmän laittomia, olivat ne silti suuri paljastus yhteiskunnan avoimuudelle. Ja paljastuksia on toivottavasti tulossa lisää. Demokraattisen ja avoimen yhteiskunnan pelisääntöihin kuuluu järkevä linjanveto siinä, mitä saa tehdä piilossa kulissien takana ja mitä ei, ja että kansalaisyhteiskunta pystyy, jos ei muuta niin ainakin vaalien kautta, osallistumaan juuri tämän linjanvedon määrittelyyn. Siksi myös Suomessa tiedustelulainsäädäntö tulee laatia sellaiseksi, että se ottaa huomioon kansalaisyhteiskunnan mielipiteen. Tämä on sekä keino luoda poliittisen vastuullisuuden pelisääntöjä ja samalla osittain myös sitouttaa kansalaisyhteiskuntaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan pelisääntöihin.