Kuva: Derell Licht, CC, Flickr

Artikkeli on osa Ilari Aulan ja Kaisa Toroskaisen maailmantalouden muutoksista kertovaa juttusarjaa. Muut osat: osa 2, osa 3, osa 4, osa 5.

Suurin osa meistä The Ulkopolitistin kirjoittajista edustaa niin sanottua Y-sukupolvea. Olemme noin kolmekymppisiä, milleniaaleja. Outo alkuteesi talouden globalisaatiota käsittelevälle juttusarjalle? Ehkä, mutta ei kuitenkaan kaukaa haettu. Y-sukupolvesta tehdyt tutkimukset nimittäin paljastavat muun muassa, että konsultoimme kolme kertaa vanhempiamme todennäköisemmin sosiaalista mediaa ostopäätöksissä, että suurin osa meistä viihtyy samassa työpaikassa korkeintaan kolme vuotta ja että olemme ensimmäinen sukupolvi sitten maailmansotien, joka ei olekaan keskimäärin edellistä varakkaampi.

Sukupolveamme yhdistää kokemus maailmantalouden epävakaudesta. Olimme lapsia ja teinejä talouden globalisaation kultakauden, ”historian lopun”, aikaan. Suomen selviydyttyä lamasta maailma näytti, ainakin enimmäkseen, puuskuttavan eteenpäin. Oli Jeltsin, Bono ja Berliinin muuri. Kiina liittyi Maailman kauppajärjestöön vuonna 2001. Jos opiskeli insinööriksi, osasi sijoittaa osakkeisiin sekä puhua englannin lisäksi projektinhallintaa, tulevaisuuden piti näyttää valoisalta.

Toisin kuin meille nuorina kerrottiin, vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen talous ei kuitenkaan enää “vääjäämättä” avaudu tai kasva. Yhdysvaltojen presidentinvaalit osoittivat, että lännessä kirjoitetaan parhaillaan uusia ja jyrkempiä reunaehtoja talouden globalisaatiolle. Taantuma voimistaa poliittisia liikkeitä tuotannon ja pääoman vapaata liikkuvuutta vastaan. Brexitin ja Trumpin aikakaudella kahden vuosikymmenen takainen liberaali edistysusko tuntuu menneen maailman puheelta.

Vuosituhannen alun globalisaation vastustajat olivat usein ihmisoikeuksista, työoikeuksista ja ympäristöstä huolestuneita, kansainvälisiin yrityksiin epäluuloisesti suhtautuvia kansalaisia. Vaikka protesteja järjestettiin, näiden liikkeiden poliittinen voima ei riittänyt hidastamaan globalisaatiota. Massat lähtivät länsimaissa liikkeelle vasta, kun finanssikriisin jälkeisen taantuman keskellä tulonjaon epätasa-arvoisuus rävähti otsikoihin. Kun Oxfamin mukaan maailman 62 varakkainta ihmistä omistaa puolet koko maailman varallisuudesta, myös tulonjaon ja varallisuuden epätasa-arvon tutkimisesta on tullut yhtäkkiä trendikästä.

Populistista ja kansallismielistä politiikkaa tukevan äänestäjän valintojen takana on toki muutakin kuin taloustilanne. Keskeistä on, että länsimaissa yhä useampi kokee häviävänsä tai ainakin hyötyvänsä liian vähän rajojen avautumisesta ja tämä eroaa kaikesta siitä hyvästä, jolla talouden avautumista perusteltiin. Kun paikalliset muutokset eivät ole mieleisiä, globalisaation edistämisestä tulee poliittisesti riskialtis hanke.

Vaikka vaikuttavia tekijöitä on paljon, mielestämme talouden globalisaation pysähtymistä on käsiteltävä vielä hetki poliittisen talouden ilmiöiden kautta. Tässä neljän artikkelin sarjassa teemme näkyväksi talouden suunnanmuutoksen pureutumalla globaalin tuotannon ilmiöihin ja niiden poliittisiin syihin ja seurauksiin: Missä, miten ja kenen ehdoilla tavaroita tuotetaan? Entä miltä näyttää globaalin tuotannon tulevaisuus?

Tuotannon trendit eivät vaikuta ainoastaan länsimaiden poliittiseen ilmastoon. Niin luonnonvaroiltaan rikkaille Afrikan valtioille, tehtaita kahmiville Aasian runsasväestöisille talouksille kuin pääomia hallitseville länsimaille muutokset tavaratuotannon sijainnissa ja muodossa ovat kohtalonkysymyksiä. Muutokset tuotannon kustannuksissa, energianlähteissä ja demografisissa tekijöissä koettelevat yleisesti ajatusta globalisaatiosta varallisuutta parhaalla tavalla lisäävänä kehityskulkuna.

Sarjan ensimmäiset kaksi artikkelia käsittelevät teollisen tuotannon perustaa – luonnonvaroja ja energiaa. Yhä suurempi osa länsimaissa myytävästä tavarasta on peräisin ulkomailta, mutta hyödyttääkö kauppa raaka-aineita myyviä kehitysmaita? Runsaiden luonnonvarojen yhteydestä talouskasvun ongelmiin, konflikteihin ja korruptioon on kiistelty lähes kolme vuosikymmentä. Uusimpien tutkimusten valossa resurssikirous vaikuttaa entistä epämääräisemmältä ilmiöltä. Ensimmäinen artikkeli tutustuu tähänastisiin löydöksiin.

Toisessa artikkelissa tunnustetaan tosiasiat. Vuosikymmeniä luonnonvaroihin nojaaviin teollistumisstrategioihin luottaneet valtiot eivät ole edelleenkään saaneet aikaan halajamaansa talouden rakennemuutosta. Resurssikirousta vastaan on taisteltu vaatimalla läpinäkyvyyttä, mutta myöskään hyvän hallinnon agenda ei ole mullistanut resurssirikkauden paradoksia. Luonnonvarojen hinnat ovat alamaissa, fossiiliset polttoaineet näyttäytyvät riskisijoituksena entisen mustan kullan sijaan, ja esimerkiksi Afrikassa taloudella menee parhaiten maissa, jotka ovat omaksuneet Kiinan mallin ja pyrkineet osaksi maailmanlaajuisia arvoketjuja houkuttelemalla luonnonvaroista riippumattomia investointeja, kuten tekstiiliteollisuutta.

Kolmas artikkeli pureutuu tarkemmin globaaleihin arvoketjuihin, jotka yhdistävät kaukaiset raaka-ainetuottajat länsimaiden talouksiin. Arvoketjujen analyysista on tullut yksi tavoista, joilla globalisaation häviäjät ja voittajat pyritään tunnistamaan. Tuotannon pirstaloituminen ympäri maailman ulottuviksi ketjuiksi näyttäytyy usein 1900-luvun jälkipuoliskon menestystarinana, mutta nyt tutkijat arvailevat, olemmeko saavuttaneet tavaroiden liikkuvuuden huipun sekä mitä vaikutuksia arvoketjuilla on työntekijöihin, yhteiskuntiin ja ympäristöön.

Neljännessä artikkelissa luodaan katsaus tuotannon tulevaisuuteen. Kun Yhdysvaltojen energiaomavaraisuus mullistui maakaasun fracking-teknologian myötä, iloittiin teollisuuden työpaikkojen paluusta niin kovasti, että syntyi uusi termi: re-shoring. Nyt tutkijat ja analyytikot kiistelevät siitä, siirtyykö tuotannon mukana juurikaan uusia työpaikkoja, sillä digitalisaation ja tekoälyn mahdollistama automatisoitu tuotanto uhkaa työllisyyttä, vaikka talous vetäisikin. Lisäksi automaation uhkakuva, yhteiskunta, jossa työstä on tullut vain harvojen luksusta, sopii huonosti yhteen yhteiskuntamme rakenteiden kanssa. Ne synnytettiin aikana, jolloin kaikille riitti töitä ja jolloin hyvinvointivaltion palveluiden osaksi pääseminen perustui työhön, tuloveroihin ja ammattiliittojen jäsenyyteen. Niissä maissa, jotka ovat valinneet teollistumisen kehitysstrategiakseen, pelätään puolestaan sitä, että tuotanto ei automaation vuoksi enää jatkuvasti hakeudukaan edullisemman työvoiman maihin.

Onko kaupan ja tuotannon globalisaatio siis kohdannut poliittiset rajansa? Tuoko muurien nostaminen Yhdysvalloissa ja Euroopassa mukanaan työpaikkoja? Voiko globaaleja arvoketjuja ja niiden mukana pirstoutunutta tuotantoa, tavaroiden sijaan työtehtävillä käytävää globaalia kauppaa, kuroa tiiviimmiksi? Väitämme, että globalisaatio sellaisenaan, kuin me milleniaalit sen olemme oppineet tuntemaan, on kohdannut poliittiset rajansa. Tuotantorakenteiden perustan järkkyessä kustannuksia ja voittoja jaetaan uudelleen. Tähän liittyvä vastarinta ovat yksi keskeinen syy sille, miksi Y-sukupolvelle povattu talouden globalisaatio on pinteessä. Toivomme, että Maailmantalouden muutokset -sarjan analyysit auttavat ymmärtämään, miksi maailmantalouden avautuminen näyttäytyy meille paljon tummemmassa sävyssä aiempaan sukupolveen verrattuna.