Ranskan presidentinvaalit saivat liikkeelle eri sukupolvien edustajat. Kuva: Lorie Shaull, Flickr.

Emmanuel Macronin voittoon päätyneiden Ranskan presidentinvaalien kokonaistulos ei itsessään ollut yllättävä. Macronin voiton marginaali 66 prosentilla ja Marine Le Penin vaisuhko 34 prosentin ääniosuus olivat kuitenkin selvempi tulos, kuin mitä moni osasi odottaa.

Tämä reilu ero voidaan selittää kahdella tekijällä:

1.  Näissä vaaleissa äänestämättä jättäminen ja protestiäänestys olivat ennätyksellisen suosittua. 25,4 prosenttia äänioikeutetuista ei käyttänyt ääntään, mikä on suurin prosenttiluku sitten vuoden 1969. Vaaleissa äänestäneistä puolestaan 11,5 prosenttia äänesti tyhjää tai protestoi. Tämä on ennätysluku ja valtava nousu edellisestä ennätyksestä, vuoden 1969 6,4 prosentista. Alueelliset erot osoittavat, että protestiäänet ja äänestämättömyys tulevat ensimmäisen kierroksen yllättäjän Jean-Luc Mélenchonin äänestäjiltä. Toisin sanoen Marine Le Pen ei onnistunut saamaan liikkeelle Mélenchonin yhteiskunnallisiin rakenteisiin turhautuneita äänestäjiä. Sen sijaan Macron sai liikkeelle sekä omia kannattajiaan että ne, joiden tarkoitus oli vain äänestää Le Peniä vastaan. 
2. Jo vuonna 2002 Jacques Chiracin ja Jean-Marie Le Penin välisessä äänestyksessä huomattiin, että äärioikealle äänestäminen ensimmäisellä kierroksella ei välttämättä tarkoita äärioikealle äänestämistä toisella kierroksella. Näin kävi nytkin: useimmat alueet, jotka äänestivät Le Peniä ensimmäisellä kierroksella, menivätkin nyt Macronille. Tämä voi olla seurausta siitä, että ensimmäisellä kierroksella halutaan antaa varoitus, mutta toisella kierroksella pelästytäänkin radikaalia ehdokasta. Le Penin keskiviikkoinen debatti osoitti hänen aggressiivisuutensa ja saattoi vakuuttaa äänestäjät siitä, että vaikka olisi kuinka pettynyt järjestelmään, Ranskan presidentin virkaan ei tule valita ääriehdokasta. Lisäksi Le Penin kaventuneeseen alueelliseen johtoon vaikutti Fillonin äänien jakautuminen ja äänestämättömyys. Havainnollistava esimerkki tästä dynamiikasta on esimerkiksi Korsika, jossa Le Pen voitti reilusti ensimmäisellä kierroksella ja jossa Macron oli Fillonin jälkeen vasta kolmas. Toisella kierroksella äänestämättä jättäminen lisääntyi huomattavasti, ja ilmeisesti Fillonin kannattajat äänestivät suurimmaksi osaksi Macronia.

Vaikka Macronin mandaatti on ilmeisen selvä, tätä voittoa voi kuitenkin pitää lähinnä hänen torjuntavoittonaan. Tähän on useampi syy. Ensimmäinen ja ilmeinen perustelu on se, että äärioikeiston kannatus on näiden vaalien myötä kasvanut entisestään ja muodostunut kiinteäksi osaksi Ranskan politiikkaa. 34 prosenttia ei ole pieni luku äärioikeistolle.

Lisäksi näiden vaalien keskeisin viesti oli järjestelmänvastaisuus, joka ilmeni Mélenchonin ja Le Penin menestyksenä sekä äänestämättä jättämisenä  Macron on ilmeisen tietoinen tästä, ja siksi hänen voitonpuheensa olikin yllättävän nöyrä ja sovitteleva. Siinä hän lupasi tehdä töitä niidenkin puolesta, jotka äänestivät häntä vastaan tai eivät äänestäneet laisinkaan.

Macronin seuraava haaste on saada hänen En Marche! -puolueensa parlamenttiin kesäkuun vaaleissa riittävällä enemmistöllä. Jos näin ei käy, hänen hallituksensa voi olla lähestulkoon toimintakyvytön, sillä Ranskassa presidentin valitseman pääministerin tulee nauttia parlamentin suosiota. Toimiva suhde lakeja säätävään parlamenttiin muodostuu pääministerillä, joka toimii välittäjänä presidentin ja parlamentin välillä. Ideaalisesti pääministerin on tultava presidentin puolueesta, ja hänen takanaan on oltava parlamentin tuki. Macronin on näin ollen saatava joko oma ehdokkaansa pääministeriksi tai luoda parlamenttia hallitsevaan puolueeseen toimivat välit. Lisäksi säädettävät lait tulee hyväksyä parlamentin enemmistöllä – jos parlamentti ei ole Macronin takana, lakeja ei tule, ja presidentti on täten rampa. Le Pen lupasikin tappiopuheessaan tekevänsä omasta poliittisesta voimastaan ärhäkkään isänmaallisen opposition Macronin hallitukselle. Macronin on selvittävä tästä haasteesta. Toisin sanoen hänen ilmiönsä ei tule loppua yksittäiseen tähdenlentoon, vaan hänen on muokattava itsestään poliittinen voima tulevien kuukausien aikana.

Ei tule myöskään unohtaa, että vaikka tulevaa presidenttiä juhlitaan nyt EU:n voittona, Macron lupasi kampanjansa aikana uudistaa EU:ta. Se, missä määrin tämä onnistuu, vaikuttaa sekä EU:n että Ranskan sisäiseen politiikkaan. Macronia odottaakin sekalaisten lupausten täyttäminen toistaiseksi puuttuvan parlamentaarisen mandaatin voimin maassa, jossa näyttää kiehuvan eniten sitten vuoden 1969.