Ainoastaan Itä-Timor ei kuulu Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEANiin. (Kuva: Martin Vigerske, Wikimedia Commons, CC BY 3.0. Kartta muutettu mustavalkoiseksi.)

Pakolaisia on nähty Kaakkois-Aasiassa jo vuosikymmeniä. Tästä huolimatta alueen valtioiden pakolaispolitiikkaa leimaa epävirallisuus. Kansainvälisiin säädöksiin perustuvat, alueelliset ratkaisut olisivat tarpeen paitsi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden, myös valtioiden kannalta. Esimerkiksi Malesiassa pakolaisten pelätään lisäävän väestöryhmien välisiä jännitteitä ja heikentävän kansallista turvallisuutta. Epävirallinen politiikka ei kuitenkaan paranna tilannetta.

Itä-Timor, Kambodža ja Filippiinit. Kaakkois-Aasian maista vain kolme on allekirjoittanut YK:n vuoden 1951 pakolaissopimuksen ja sen lisäpöytäkirjan. Kansainvälisiin sopimuksiin perustuvan lainsäädännön puuttuminen ei tosin ole estänyt alueen maita ottamasta pakolaisia vastaan. Epävirallinen pakolaispolitiikka synnyttää kuitenkin monia ongelmia niin pakolaisille ja turvapaikanhakijoille itselleen kuin myös vastaanottaville maille.

Esimerkiksi Malesian pääkaupungin Kuala Lumpurin lähistöllä elää lukuisia Myanmarista paenneita rohinga-vähemmistöön kuuluvia muslimeita. Malesiaan he ovat päätyneet, koska ulkorajojen löyhähkön valvonnan takia sinne on suhteellisen helppo päästä, koska Malesia on muslimimaa ja koska se on yksi alueen vauraimmista ja vakaimmista valtioista. Vaikka Malesia ei ole ratifioinut pakolaissopimusta, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR toimii Malesiassa. Pakolaissopimus ja sen lisäpöytäkirja ovat keskeisiä UNHCR:n toimintaa ohjaavia dokumentteja. Niissä muun muassa määritellään, että pakolainen on henkilö, jolla on perusteltu syy pelätä tulevansa vainotuksi esimerkiksi rodun, uskonnon tai kansallisuuden tähden. Olennainen periaate on palauttamiskielto (non-refoulement), jonka mukaan ihmistä ei saa palauttaa alueelle, jossa häntä uhkaa esimerkiksi kuolemanrangaistus, kidutus tai vaino. Periaatteessa Malesia noudattaa palauttamiskieltoa, joskaan ei aina eikä kaikissa tapauksissa.

UNHCR:n ohella Malesiassa toimii lukuisia pakolaisia ja muita siirtolaisia auttavia kansalaisjärjestöjä. Elämä Malesiassa ei kuitenkaan ole pakolaisille helppoa kuuluivatpa he mihin väestöryhmään tahansa. Tilanne on hankala: Malesiassa maahanmuuttajat ovat laittomia tai laillisia (illegal, legal), ja status riippuu siitä, minkälainen viisumi tai muu dokumentti ihmisellä on hallussaan. Laittomasti Malesiaan saapuneet tulijat nähdään rikollisina. Malesian UNHCR myöntääkin henkilökortteja, jotka todistavat henkilön olevan virallisesti rekisteröity pakolainen tai turvapaikanhakija. Kortin haltijoita ei tulisi kohdella laittomina maahanmuuttajina. Korttia voi kuitenkin joutua odottamaan jopa vuosia, mikä tarkoittaa monelle turvallisempaa elämää hakevalle pelkoa mielivaltaisista pidätyksistä, epävarmuutta, köyhyyttä sekä esimerkiksi puutteellista koulutusta. Myös Thaimaassa muualle kuin pakolaisleireille, usein siis suuriin kaupunkeihin, päätyvät pakolaiset nähdään ns. laittomina maahantulijoina. Thaimaa ja Malesia ovat lisäksi estäneet rohingoja ja bangladeshilaisia kuljettaneita veneitä rantautumasta. Human Rights Watchin mukaan käytäntöön turvaudutaan jälleen Thaimaassa.

Kaakkois-Aasian maista pakolaisia ja turvapaikanhakijoita on viime vuosina saapunut eniten Malesiaan ja Thaimaahan. Viime vuoden lopulla Thaimaassa oli lähes 599 500 YK:n pakolaisjärjestön tilastoimaa ihmistä, joista virallisesti rekisteröityjä pakolaisia oli noin 106 500 ja turvapaikanhakijoita 5 000. Valtiottomia ihmisiä oli noin 487 700. Malesiassa virallisesti rekisteröityjä pakolaisia oli noin 92 300 ja turvapaikanhakijoita 56 300. Molemmissa maissa suurin osa näistä ihmisistä on lähtenyt Myanmarista. Tämän vuoden syyskuun lopulla Malesian UNHCR oli rekisteröinyt muun muassa noin 62 200 rohinga-muslimia, 36 300 pääosin kristittyä chiniä sekä 9 900 rohingoihin kuulumatonta muslimia. Thaimaan yhdeksällä pakolaisleirillä puolestaan oli heinäkuun lopulla lähes 100 000 Myanmarista paennutta ihmistä, joista suurin osa kuuluu karen– ja karenni-vähemmistöihin. (UNHCR:n tilastoissa Myanmar on oma surullinen lukunsa: maassa oli noin 375 000 maan sisäistä pakolaista, valtiottomia oli lähes 925 900.)

UNHCR:n tilastot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta. Muut kansalaisjärjestöt arvioivat, että Malesiassa on yhteensä noin 200 000 rohinga-pakolaista.

Monelle rohingalle arki on kamppailua Malesiassakin

Malesiassa hallinnon ja UNHCR:n suhde on kimurantti. Malesia sallii järjestön toiminnan, vaikka maa ei olekaan mukana YK:n pakolaissopimuksessa. Ristiriitoja on monia. Esimerkiksi tuolloin maan apulaissisäministerinä toiminut Wan Junaidi Tuanku Jaafar sanoi vuonna 2014 Al Jazeeran dokumentissa, että UNHCR:n pitäisi kertoa avoimemmin, millä perusteilla se myöntää pakolaiskortteja. Järjestön mukaan Malesian itsensä tulisi ottaa suurempi vastuu maahan saapuvista pakolaisista ja turvapaikanhakijoista. Myös monet kortteihin liittyvät ongelmat, kuten niiden väärentäminen, lisäävät osaltaan kitkaa Malesian ja UNHCR:n välille.

Myanmarin vainottujen rohingojen hätä on kuitenkin saanut jopa Malesian pääministerin Najib Razakin toimimaan: tämä osallistui viime joulukuussa rohingoja tukevaan mielenosoitukseen. Najibin mukaan maailma ei voi katsoa kansanmurhaa vierestä. Kannanotto oli voimakas kaakkoisaasialaisessa kontekstissa, mutta retoriikka ei juuri ole muuttunut teoiksi. Muutoksia on kuitenkin tapahtunut Malesian omissa käytännöissä. Viime tammikuussa maa kertoi suunnitelmastaan myöntää 56 000 UNHCR-kortin saaneelle rohingalle väliaikainen työlupa. Koska pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden asema on Malesiassa epämääräinen, työnteko on heille käytännössä mahdollista ainoastaan epävirallisesti. Myanmarista paenneet ovatkin löytäneet pimeää työtä muun muassa rakennustyömailta. Työ on usein sellaista, mitä malesialaiset eivät halua tehdä. Toisaalta pääministeri Najibin aktivismi ja puhe muslimeiden yhtenäisyydestä on nähty myös vaalitaktiikkana. Uskonto on Malesiassa osa politiikkaa ja äänestäjien houkuttelua. Seuraavat parlamenttivaalit on järjestettävä ensi syksyyn mennessä.

Arki on kamppailua monelle rohingalle. Heidän kanssaan työskentelevät kertovat perheistä, joilla ei ole varaa maksaa esimerkiksi synnytyksestä seuraavaa sairaalalaskua sekä terveysongelmista kärsivistä miehistä, jotka eivät pysty elättämään perhettään. Moni Malesiassa pakolaiskorttia hakeva joutuu pettymään UNHCR:n rekisteröintijonon hitauteen. Kaikki eivät pääse edes sisälle järjestön yhteen ainoaan, Kuala Lumpurissa sijaitsevaan toimipisteeseen. Lisää epävarmuutta ja pelkoa aiheuttavat Malesian sisäministeriön alaisuudessa toimivien vapaaehtoisjoukkojen (RELA) tekemät pidätykset. RELA-joukoilla on lupa tarkistaa henkilöllisyyspaperit ja matkustusasiakirjat sekä tarvittaessa pidättää ihminen, jolta asianmukaiset dokumentit puuttuvat. Periaatteessa UNHCR:n myöntämän pakolaiskortin pitäisi estää ihmisten pidättäminen, mutta käytännössä kiinniotetut viedään poliisiasemille papereiden tarkistusta varten. Vaikka UNHCR:n kortin saaneet usein vapautetaan, pidätys voi kestää jopa useamman viikon.

Myös muut Kaakkois-Aasiaa riivaavat ongelmat, kuten korruptio, näkyvät pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden arjessa. Esimerkiksi kansalaisjärjestö Tenaganita on raportoinut tapauksista, joissa RELA:n kiinni ottamia ihmisiä on kuljetettu rajan yli Malesiasta Thaimaahan, minkä jälkeen salakuljettajat ovat vaatineet rahaa viedäkseen ihmiset takaisin Malesiaan. Välissä rajaviranomaiset ovat saaneet oman osuutensa. Kuolemakaan ei ole kaukainen vaihtoehto: vuonna 2015 sekä Thaimaan että Malesian puolelta löytyi ihmissalakuljettajien jälkeensä jättämiä joukkohautoja. Thaimaassa ja Malesiassa Myanmarista tulleita hyödynnetään myös halpatyövoimana.

Alueellinen yhteistyö vaatisi asennemuutosta

Kaakkois-Aasiassa pakolaisia on toki nähty ennenkin. Turvallisemman elämän perässä ihmisiä on saapunut esimerkiksi Filippiineille ensimmäisen maailmansodan lopulta lähtien.

1970–1990-lukujen kriisien, sotien ja väkivaltaisuuksien seurauksena Indonesia, Malesia, Filippiinit, Singapore ja Thaimaa ottivat vastaan lähes puoli miljoonaa ihmistä. Osa jäi pysyvästi, suurin osa jatkoi matkaansa kolmansiin maihin: Australiaan, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Asenteet vaikuttavat nykyisten (ja vaikuttivat silloistenkin) pakolaisten uudelleensijoittumiseen. Esimerkiksi Australia on karsastanut pitkäaikaisen turvan tarjoamista. Euroopassa taas tulijoita on lähialueiltakin niin paljon, että nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä turvapaikanhakijoiden tai pakolaisten ottaminen Kaakkois-Aasiasta on todennäköisesti mahdotonta.

Ovien sulkeutuminen muualla tarkoittaneekin, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat jäävät asumaan esimerkiksi Malesiaan. Ylipäänsä Kaakkois-Aasiassa joudutaan aiempaa pontevammin pohtimaan yhteisiä vastauksia, sillä esimerkiksi Myanmarin rohingojen hätä ei ole vain Myanmarin sisäinen asia. Se on tullut selväksi niiden arviolta 200 000 rohingan myötä, jotka ovat hakeutuneet Myanmarista Malesiaan.

Kaakkois-Aasian maiden järjestön ASEANin periaatteena on puuttumattomuus jäsenmaiden sisäisiin asioihin, mutta järjestön ihmisoikeusjulistuksessa tunnustetaan oikeus turvapaikan hakemiseen kyseisen valtion lakien ja kansainvälisten sääntöjen mukaan. Laajemmin Aasian ja Tyynenmeren alueen valtiot pyrkivät puuttumaan muun muassa ihmisten salakuljetukseen ja ihmiskauppaan Balin prosessin avulla. Myanmarin Rakhinen osavaltiossa tänä syksynä jälleen kerran eskaloitunut väkivalta on johtanut erimielisyyksiin ASEANin sisällä: Malesian ulkoministeri Anifah Aman moitti järjestön Myanmarin Rakhinen tilannetta koskevaa yhteislausumaa. Anifahin mukaan lausuma ei antanut oikeanlaista kuvaa Myanmarin tapahtumista. Lausunto jätti mainitsematta, että erityisesti rohinga-väestö on kärsinyt Myanmarin viranomaisten suorittamasta suhteettomasta “puhdistusoperaatiosta”. Myanmar ei tunnusta rohingoja kansalaisikseen.

Samaan aikaan pelkkä pakolaisten auttaminen yksittäisissä maissa ei riitä. Sorrettujen vähemmistöjen jäseniä pakenee Myanmarista niin kauan kuin muita vaihtoehtoja ei ole. Esimerkiksi moni Myanmarista Malesiaan päätynyt rohinga haluaisi palata takaisin, mutta se ei ole mahdollista – etenkään nyt, kun rohingojen tilanne on huonontunut entisestään. Puuttumattomuuden periaate estää alueellisten ratkaisujen hakemisen.

Yhteistyö olisi tarpeen myös Kaakkois-Aasian maiden itsensä takia. Esimerkiksi Malesia, Thaimaa ja Indonesia eivät ole olleet innokkaita ratifioimaan YK:n pakolaissopimusta taloudellisten ja yhteiskunnallisten syiden vuoksi. Sopimuksen ja lisäpöytäkirjan ratifioimisen pelätään aiheuttavan paitsi taloudellisia kustannuksia pakolaisten määrän kasvaessa, myös tuovan skismaa eri väestöryhmien välisiin suhteisiin. Tulijoiden pelätään myös heikentävän turvallisuutta. Epävirallinen pakolaispolitiikka ei kuitenkaan paranna turvallisuutta millään tavalla. Esimerkiksi rohingojen kanssa työskentelevät ovat huolissaan siitä, että terroristijärjestöjen, kuten ISISin, viestit uppoavat tilanteeseensa turhautuneisiin ihmisiin. Radikalisoitumista ei kuitenkaan ehkäistä yksin, vaan se vaatii yhteistyötä – ja etenkin keinoja pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden auttamiseksi ja ottamiseksi yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi.

Käytännössä esimerkiksi rohingojen auttaminen on kuitenkin jäänyt vaille yhteisiä ponnistuksia. ASEAN ei ole järjestönä ollut innokas puuttumaan Myanmarin ”sisäiseen” asiaan, vaikka vaikutukset näkyvät myös muissa järjestöön kuuluvissa maissa. Yhteinen vastuunkanto ja yhtenäisemmät, kansainvälisten sopimusten linjausten mukaiset pakolais- ja turvapaikkakäytännöt ovat olennaisia, mikäli Kaakkois-Aasian maat haluavat välttää monet pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden epävirallisen ja epävarman aseman aiheuttamat ongelmat.

Aiheesta lisää:

• Lotta Kivinen: Rohingojen hätä pahenee
• Lotta Kivinen: Katsaus Thaimaan siirtolaispingikseen