Huumausaineet tarjoavat Amerikan mantereella rajoja ylittäviä kokemuksia monessakin mielessä. Niiden ympärillä pyörii valtava transnationaalinen bisnes, joka on kuitenkin huomattavasti monisyisempi kuin mitä ensi näkemältä voisi olettaa. The Ulkopolitist perehtyy tarkemmin aiheeseen nyt alkavassa kolmiosaisessa kirjoitussarjassa.

Huumeilla on ollut merkittävä rooli Amerikan kaksoismantereen politiikassa jo vuosikymmenet, viimeistään Richard Nixonin “huumeiden vastaisen sodan” alusta lähtien. Huumeiden valmistus, kuljetus ja käyttö ovat paitsi uutisten, myös viihdeteollisuuden tuotteiden vakioaihe, kuten kaikki Narcosinsa katsoneet ja “El Chapo” Guzmanin vangitsemisuutisia seuranneet tietävät.

Sekä uutisista että viihdetuotannosta voi helposti saada kuvan, jonka mukaan Amerikkojen poikki kulkevat huumevirrat saavat alkunsa Etelä-Amerikan valmistusseuduilta, josta ne kulkeutuvat Keski-Amerikan ja Meksikon halki lopullisiin määränpäihinsä Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Tällainen kuva on kuitenkin liian pelkistetty: pohjoiseen suuntautuva huumekauppa muodostaa vain osan mantereen huumevirroista. Merkittävä määrä huumeita liikkuu myös Amazonin kautta Argentiinaan ja Brasiliaan, josta niitä kuljetetaan myös edelleen Eurooppaan ja Afrikkaan. Myös Karibia on merkittävä huumeiden kauttakulkualue. Tässä kirjoitussarjassa pureudutaankin lähemmin huumeilmiöön koko Amerikoissa siten, että käsitellyiksi tulevat paitsi Pohjois-Amerikkaan suuntautuva kauppa käyttöongelmineen, myös muut mantereen valmistusalueet ja kuljetusreitit.

Kirjoitussarjan aluksi tarkastelemme huumeiden valmistusta ja tuotantoa. Sarjan toisessa osassa pureudumme erityisesti huumeiden moniin kuljettajiin, kuljetusreitteihin ja tapoihin. Viimeisessä osassa analysoimme erityisesti huumeiden käyttöä ja siihen liittyviä ilmiöitä eri puolilla Amerikkoja. Ensin on kuitenkin syytä palata asioiden alkulähteille.

Yhdysvallat, Nixon ja sirkuksen synty

Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla huumeiden, mukaan lukien kokaiinin, tuottaminen oli laajalti laillista Etelä-Amerikassa eikä sen rinnalle siihen aikaan syntynyt laittomia markkinoita tai laajaa ylikansallista huumekauppaa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvallat alkoi voimakkaammin ajaa huumeiden vastaista kansainvälistä politiikkaa muun muassa YK:ssa, mikä kohdisti painetta myös eteläamerikkalaisiin kokaiinin tuottajamaihin. Pitkälti tämän politiikan seurauksena kokaiini kiellettiin Perussa kaikissa muodoissaan vuonna 1948 ja Boliviassa vuoteen 1961 mennessä, vaikka molemmissa maissa kokan viljelyllä oli pitkät perinteet myös ei-huumausaineena.

Kuten useimpien päihteiden kohdalla, kokaiinin kieltäminen ei lopettanut sen tuottamista tai myymistä. Sen sijaan Etelä-Amerikassa ja Karibian alueella alettiin käydä laitonta kokaiinikauppaa, joskaan ei vielä yhtä järjestäytyneesti kuin myöhemmin, kun kartellit syntyivät. 1960-luvulle tultaessa kokaiinin tuotanto ja kauppa olivat kuitenkin jo kehittyneet melko tehokkaaksi yhteistyöksi maanviljelijöiden ja salakuljettajien välillä, ja vaikutukset ulottuivat aina Argentiinasta ja Brasiliasta New Yorkiin asti.

Samaan aikaan Yhdysvallat kiristi huumeiden vastaista toimintaansa entisestään. Erityisen aktiivisesti asiassa kunnostautui Richard Nixon, jonka äänestäjien “hiljaiseen enemmistöön” nojaavalle sosiaalikonservatiiviselle agendalle huumeet tarjosivat oivan identiteettipoliittisen keppihevosen. Nixonin vuonna 1969 julistama huumeiden vastainen kampanja keskittyi ennen kaikkea (etenkin mustien käyttämään) heroiiniin ja (hippinuorison suosimaan) marihuanaan. Se käynnisti Operation Condor -ohjelman, jossa Yhdysvaltain armeija etsi ja hävitti marihuana- ja oopiumiunikkoviljelmiä meksikolaisten avustuksella. Hävittämisoperaatiot toteutettiin sodankäynnistä tutuilla teknologioilla helikoptereineen, satelliitteineen ja kommunikointijärjestelmineen. Huumeviljelmiä tuhottiin Vietnamin sodasta tutuksi tulleella Paraquat-kasvimyrkyllä. Toimenpiteillä oli arvaamattomia sivuvaikutuksia: ne kyllä vähensivät marihuanan ja heroiinin saatavuutta, mutta samalla ne olivat osaltaan lisäämässä kokaiinin kysyntää.

1970-luvun alkuun saakka Etelä-Amerikan kokaiinikaupan keskuksena toimi Chile, jossa pääasiassa Perusta ja Boliviasta lähtöisin oleva koka jalostettiin valmiiksi. Vuonna 1973 valtaan noussut sotilasdiktaattori Augusto Pinochet käynnisti kuitenkin kampanjan kokaiinin salakuljettajien vangitsemiseksi päästäkseen Yhdysvaltojen suosioon. Tämän seurauksena kokaiinin jalostus ja myöhemmin myös kasvatus siirtyi enenevässä määrin Kolumbiaan.

Syitä Kolumbian aseman nousulle oli useita. Ensinnäkin se oli maantieteellisesti sopivan lähellä perinteisiä kokankasvattajamaita Boliviaa ja Perua. Maassa oli myös kemian osaamista sekä aiempaa kokemusta huumeista, sillä 1970-luvulla Kolumbiassa käynnistyi suoranainen marihuanabisneksen kultakausi, la bonanza marimbera. Tällöin kolumbialainen Santa Marta Gold -marihuana sai Yhdysvalloissa maineen taatusti laadukkaana tuotteena. Kun Yhdysvallat alkoi painostaa Kolumbiaa ja toisaalta kun kotikasvatus ja muu tuotanto Yhdysvalloissa yleistyi, buumi oli nopeasti ohitse, mutta verkostot kokaiinibisnekselle olivat valmiina. Ensin kokaiinikauppaan ryhtyivät aiemmin marihuanalla leipänsä tienanneet rikollisryhmät, ja pian Kolumbiasta tuli myös merkittävä kokankasvattajamaa, kun paikalliset viljelijät huomasivat kokanviljelyn tarjoamat taloudelliset mahdollisuudet. Kokapensaan suosiota edesauttoi myös se, että paljon marihuanaa sitkeämpänä kasvina se oli huomattavasti vähemmän altis lentomyrkytyksille.

Kolumbian hullut vuosikymmenet: Sirkus täydessä vauhdissa

Alkuun päästyään Kolumbian kokaiinibisnes kasvoi nopeasti, ja vuoteen 1982 mennessä Kolumbiasta oli tullut maailman suurin kokaiinin tuottaja. Samanaikaisesti kaupan kasvamisen kanssa se myös keskittyi, ja syntynsä saivat huumekartellit, joista tunnetuimmat toimivat Medellínin ja Calin kaupungeissa. Kartellien johtajista tuli julkisuuden hahmoja, jotka lujittivat valtaansa hankkimalla köyhän väestönosan kannatusta  tarjoamalla palveluja, joita valtio ei pystynyt tai halunnut tarjoamaan. Kartellipomoista todennäköisesti (surullisen)kuuluisin, Medellínin kartellin johtaja Pablo Escobar, valittiin peräti Kolumbian kongressin varajäseneksi.

Kokaiinibisnekseen halusivat osingoille myös Kolumbian vasemmistolaiset sissiliikkeet. Niistä ehkä tunnetuin, FARC, oli vielä 1970-luvun lopulla vastustanut huumeita ”kapitalistisen dekadenssin tuotteina”, mutta omaksui pian tulkinnan, jonka mukaan vallankumousta oli oikeutettua edistää myös huumekaupasta saaduilla tuloilla. Päätöstä edesauttoi se, että monille FARCin tärkeimmästä tukiryhmästä, talonpojista, kokankasvatus oli muodostumassa taloudelliseksi välttämättömyydeksi. Sissit kykenivät myös tuomaan jonkinlaista järjestystä nopeasti väkivaltaistuvaan huumekauppaan.

Järjestys oli kuitenkin ohimenevää, sillä sissit ja kartellit ajautuivat pian konfliktiin. Sissit olivat laajentaneet varainhankintaansa huumeparonien sukulaisten kidnappauksiin, mihin kartellit vastasivat perustamalla sissejä vastaan suunnatun järjestön, jonka nimi MAS oli akronyymi paljonpuhuvista sanoista Muerte a secuestradores, ”Kuolema kidnappaajille”. MASia pidetään ensimmäisenä Kolumbian oikeistolaisista paramilitaariryhmistä, joista pian tuli kokonaan oma osapuolensa konfliktissa ja huumekaupassa.

Entisestään tilannetta Kolumbiassa pahensi se, että Yhdysvaltain huumeiden vastaiset operaatiot Etelä-Amerikan tuottajamaissa militarisoituivat. Syynä tähän oli kokaiinin kasvanut suosio Yhdysvalloissa: 1980-luvulla maassa oli jo noin 22 miljoonaa kokaiinin käyttäjää, ja sen kauppaan liittyi kasvavassa määrin myös väkivaltaisuuksia. Näin kokaiinista tuli lopulta Yhdysvaltojen huumeiden vastaisen sodan päävihollinen.

Yhdysvaltain painostuksella ei kuitenkaan ollut toivottuja vaikutuksia. Se vain lisäsi kartellien kekseliäisyyttä, jolloin sekä tuotannosta että kaupasta tuli entistäkin järjestelmällisempää liiketoimintaa. Samalla tosin kartellien toiminta väkivaltaistui, mikä näkyi Kolumbiassa muun muassa pommi-iskuina, kidnappauksina ja toimittajien sekä poliittisten toimijoiden teloituksina: kuolonuhrien joukossa olivat muun muassa oikeuskansleri sekä vuoden 1990 presidentinvaalien ennakkosuosikki. Ehkä banaalein esimerkki kartellien säälimättömyydestä nähtiin, kun Medellínin kartelli tappoi muutamia sitä uhanneiden oikeudenkäyntien todistajia reittilentokoneeseen tehdyllä pommi-iskulla, jossa kuoli yli sata sivullista.

Medellínin kartelli kukistettiin lopulta 1990-luvulla, mutta kokaiinin tuotanto tai kauppa ei loppunut vaan siirtyi toiseen kolumbialaiseen kaupunkiin Caliin. Calin kartelli ei ollut yhtä väkivaltainen tai keskusjohtoinen kuin Medellínin. Sen toiminta perustui paikallisten liikemiespiirien suosioon, joka toi sille vaikutusvaltaa. Lisäksi se toimi kevyempien, pienten franchising-tyyppisten solujen avulla. Kartelli tuli myös tunnetuksi luovista ratkaisuistaan: se muun muassa osti maan suurimman apteekkiketjun ja varmisti siten kokaiinintuotannossa oleellisten kemikaalien laillisen maahantuonnin. Luovuus ei tosin auttanut Calin kartellia, jonka johtohahmot valtio nujersi 1990-luvun puolivälissä, mutta franchising-mallin perintöä jatkoivat rakenteeltaan löyhät, huomaamattomat ja ulospäin vähemmän aggressiiviset ”minikartellit”, cartelitot. Ne keskittyivät yleensä vain huumetuotantoon ja ulkoistivat  suojelunsa joko paramilitaareille tai sisseille.

Edellä kuvatut kehityskulut toimivat esimerkkinä siitä, kuinka laajamittainen huumeiden vastainen sota ei juurikaan ole onnistunut kitkemään tuotantoa tai kauppaa vaan lähinnä synnyttänyt uusia, entistä ammattimaisempia ja tehokkaampia toimijoita. Vastaavanlainen trendi, jossa rikollinen toiminta ei kuole vaan siirtyy maantieteellisesti valtion aggressiivisen “hyökkäystoiminnan” seurauksena, on ollut nähtävillä Latinalaisessa Amerikassa myös laajemmin muun muassa pyrkimyksissä kitkeä väkivaltaa ja muuta järjestäytynyttä rikollisuutta.

Rauhallisempi mutta hyvinvoiva kokaiinibisnes

Vaikka huumeiden vastaiset operaatiot eivät olekaan onnistuneet lopettamaan huumebisnestä, ne ovat usein olleet kohtalokkaita bisneksen eri toimijoille. Medellínin ja Calin kartellin lisäksi tämän sai tuta myös FARC, jonka asema heikkeni 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä selvästi Kolumbian valtion Yhdysvalloilta saaman avokätisen, Plan Colombiaksi nimetyn tuen seurauksena. Tuki mahdollisti paitsi huumeiden vastaiset operaatiot, myös sotilaallisen toiminnan sissejä vastaan. Sen seurauksena FARC heikentyi ja oli valmis aloittamaan rauhanneuvottelut hallituksen kanssa.

Rauhanprosessista huolimatta Kolumbian kokaiinin tuotanto elää ja voi hyvin. Kolumbiassa tuotetaan edelleen ylivoimaisesti eniten kokaiinia maailmassa, ja siellä tuotantomäärät ovat myös pysyneet vakaina toisin kuin seuraavaksi suurimmissa tuottajamaissa Perussa ja Boliviassa, joiden tuotanto on laskusuunnassa maailman yleisen trendin tavoin. Syy maailmanlaajuiseen kokaiinin tuotannon laskuun ei ole yksiselitteinen, mutta YK:n huumeiden ja rikollisuuden torjunnasta vastaava toimisto UNODC on arvioinut, että taustalla ovat vaikuttaneet viime vuosien aggressiiviset toimenpiteet kokaviljelyn vähentämiseksi.

Tähän globaaliin trendiin nähden onkin huomionarvoista, että huolimatta Yhdysvaltain vuosikymmenten mittaisista pyrkimyksistä kitkeä kokaiinin valmistusta ja kauppaa erityisesti Kolumbiassa, viljely kasvoi viranomaisarvioiden mukaan vuonna 2016 ennätyslukemin peräti 18 prosentilla verrattuna edellisvuoteen. Lukemat ovat korkeimmat Kolumbian kokaiinin tuotannossa sitten vuoden 1994. Kokaviljelmiä oli Kolumbiassa Yhdysvaltain ONDCP:n (US Office of National Drug Control Policy) arvion mukaan vuonna 2016 188 000 hehtaaria. Näiden lukujen sekä takavarikointimäärien pohjalta on arvioitu, että vuosittain Kolumbiassa tuotetaan noin 1000-1200 tonnia kokaiinia.

Vuonna 2016 allekirjoitetun rauhansopimuksen Kolumbian hallituksen ja FARC:n välillä oli odotettu vähentävän kokan viljelyä maassa, sillä FARC:n on sopimuksen mukaan määrä korvata kokaviljelmät muilla laillisilla viljelmillä. Yhdysvaltalaisviranomaisten mukaan vaikutukset saattoivat kuitenkin olla päinvastaiset: kokaviljelmiä on syntynyt viime vuosina lisää, koska viljelijät toivovat, että heillä on mahdollisuus hallituksen korvauksiin sitten, kun he siirtyvät laillisten lajikkeiden viljelyyn rauhansopimuksen täytäntöönpanovaiheessa. Lisäksi kokaiinin viljelystä riippuvaiset maanviljelijät, joilla on jo valmiiksi heikko luottamus hallitukseen, eivät välttämättä ole halukkaita luopumaan viljelystä, sillä vaihtoehtoisten lajikkeiden viljely ei todennäköisesti riitä elättämään heidän perheitään. Viljelyn lisääntymiseen ovat vaikuttaneet myös viljelymaiden myrkytysten lopettaminen vuonna 2015, joilla todettiin olevan terveydelle ja ympäristölle haitallisia vaikutuksia.

Kun FARCn luopui rauhansopimuksen myötä valta-asemastaan maan suurimpana kokaiinin tuottajana, maahan muodostui eräänlainen kokaiinimarkkinatyhjiö. Kolumbian vaikutusvaltaisin rikollisjärjestö Urabeños onkin jo vallannut itselleen leijonanosan FARC:n ennen hallinnoimista kokan viljelysmaista. Lisäksi viljely on lisääntynyt viime vuosina Meta-Guaviaren alueella, jossa vaikuttaa myös vaikutusvaltaisin FARC:sta irrottautunut ryhmittymä First Front. Iso osa tämän ryhmän jäsenistä onkin entisiä FARC:n jäseniä, jotka eivät hyväksyneet rauhanprosessia tai -sopimusta ja näin ollen irtautuivat siitä sekä FARC:sta. Myös edelleen toiminnassa oleva vastarintaliike ELN on houkutellut joukkoihinsa entisiä FARC:n jäseniä. Tämän lisäksi ELN on myös enenevässä määrin ryhtynyt huumekauppaan rahoittaakseen omaa toimintaansa.

Kolumbian hallitus on ilmoittanut ryhtyvänsä tuhoamaan laajalti laittomia viljelymaita, mutta se on kohdannut odottamattoman suurta vastustusta paikallisyhteisöiltä eikä näin ollen ole juurikaan onnistunut kääntämään kokaiinin valmistusta laskuun. Vaikka rauhansopimuksen myötä Kolumbian tähän asti suurin ja järjestäytynein kokaiinin valmistaja ja kauppaaja FARC on luopunut asemastaan, ei sen jättämä markkinarako ole jäänyt täyttämättä. Kehitys muistuttaakin Medellínin kartellin jälkeisen ajan kehitystä, jolloin kokaiinibisnes pääasiassa siirtyi muualle sen sijaan, että se olisi loppunut. Niin kauan kuin kokaiinille on olemassa markkinat, sen tuotanto tulee tuskin loppumaan Kolumbiassa. Lisäksi on tärkeää huomioida, että takavuosina olennaisena osana huumebisnestä esiintynyt raaka väkivalta on Kolumbiassa lähes hävinnyt. Viime vuosisadalla vaikuttaneiden kartellien ja FARC:n poistuminen huumebisneksestä on muokannut huumekauppaa verkostoituneeksi toiminnaksi, jossa eri järjestöt tekevät keskenään yhteistyötä eivätkä ajaudu reviirikonflikteihin entiseen tapaan. Tämä kehitys ennustaneekin ennen kaikkea sitä, että huumebisnes tulee Kolumbiassa kehittymään entistäkin järjestäytyneemmäksi ja kansainvälisemmäksi ruokkien samalla korruptiota sen sijaan, että se vähenisi merkittävästi lähitulevaisuudessa.

Heroiinituotannon valtikka on siirtynyt Meksikoon

Kokaiinin tuotannon keskittyy Etelä-Amerikkaan, mutta Meksikossa tuotetaan erityisesti heroiinia, marihuanaa ja metamfetamiinia, minkä lisäksi opioidien tuotanto on voimakkaassa nousussa. Meksikossa huumeita tuotetaan pääasiassa Yhdysvaltain markkinoille ja pienessä määrin myös kotimaiseen käyttöön. Yhdysvaltoihin päätyneestä heroiinista valtaosa oli kolumbialaista vielä vuonna 2010, mutta vuoteen 2016 mennessä meksikolaisen heroiinin osuus oli kasvanut 79 prosenttiin. Samalla aikavälillä Yhdysvalloissa takavarikoidun heroiinin ja morfiinin määrä kasvoi yli 80 prosentilla ja yliannostukseen liittyvät kuolemat lisääntyivät räjähdysmäisesti.

YK:n World Drug Reportin mukaan vuonna 2015 Meksikossa kasvatettiin 26 000 hehtaarin alueella oopiumunikkoa, josta tuotetaan heroiinin lisäksi muun muassa morfiinia. Oopiumiunikon tuotanto on kasvanut viime vuosina paitsi maailmanlaajuisesti, myös Meksikossa: tuotantopinta-ala kasvoi vuoden 2014 luvuista 9 000 hehtaarilla. Kokonaisviljelyalue vastaa kooltaan noin 28 000 jalkapallokentällistä, mistä pystyy tuottamaan noin 475 tonnia raakaoopiumia. Tällä pinta-alalla Meksiko on maailman kolmanneksi suurin oopiumiunikon kasvattaja ja vastaa maailmalla vajaan kymmenen prosentin viljelypinta-alasta. Myös UNODC:n Meksikoon keskittyvä raportti on saanut Meksikon viljelypinta-alasta samanlaisia lukuja ylilentojen ja satelliittikuvien avulla. Aivan omalla tasollaan oopimumin tuotannossa on kuitenkin Afganistan, jonka tuotanto 18-kertainen Meksikoon verrattuna.

Meksikolaista marihuanaa ja oopiumiunikkoa kasvatetaan pääasiassa maan pohjoisosan niin kutsutun kultaisen kolmion alueella Sinaloan, Coahuilan ja Chihuahuan osavaltioiden alueella sekä eteläisissä Guerreron ja Michoacánin osavaltioissa.Tyypillisesti huumeita kasvatetaan pienillä viljelmillä vaikeakulkuisessa maastossa, mikä vähentää viljelmien hävittämisen mahdollisuuksia. Usein huumekasvien kasvatuksesta vastaavat paikalliset maanviljelijät, ja elinkeino periytyy seuraavalle sukupolvelle. Usein kartelli tai rikollisryhmittymä sitoutuu ostamaan sadon jo etukäteen, jolloin viljelystä tulee riskittömämpää viljelijöille.

Kuten Kolumbiassa, myös Meksikossa huumeiden valmistus tuottaa merkittävästi tuloja harvaan asuttujen, huumeiden viljelyn kannalta ihanteellisten alueiden asukkaille. Viljelyssä käytetään usein yhteismaita, jolloin kiinni jäämisen riski on pieni. Luonnollisesti kun useampi ryhmittymä alkaa nahistella alueella, mukaan astuu myös väkivalta, josta kärsivät sivullisetkin. Meksikossa onkin käyty keskustelua oopiumiunikon viljelyn dekriminalisoimisesta lääkekäyttöön. Marihuanan kasvatus ja käyttö on jo laillista, jos kasvia käytetään lääkkeenä tai “tieteellisiin tarkoituksiin”. Samankaltainen laki on voimassa myös Chilessä, Brasiliassa, Argentiinassa ja Kolumbiassa.

Meksiko on pyrkinyt hillitsemään erityisesti viljeltävien huumeiden tuotantoa maailman tehokkaimmiksi nimetyillä hävittämisoperaatioilla, jotka aloitettiin Yhdysvaltain avustuksella 1970-luvun puolivälissä. Hävittämistä tehdään tyypillisesti myrkyttämällä tai polttamalla, vaikka erityisesti myrkyttäminen on todettu useaan otteeseen luonnolle ja terveydelle haitalliseksi. Meksiko hävittää esimerkiksi kannabista toisiksi eniten maailmassa heti Yhdysvaltojen jälkeen. Huumeviljelmien hävittäminen herättää usein paikallistasolla vastustusta, sillä se heikentää paikallisten rikollisryhmittymien taloudellista tilannetta ja siten vaikuttaa haavoittuvassa asemassa olevien viljelijöiden taloudelliseen tilanteeseen. Huumeiden hävittäminen saattaakin olla viljelijöille ainoa kosketus valtiovaltaan, sillä rikollisryhmät kontrolloivat jokapäiväisen elämän pelisääntöjä merkittävässä osassa maata.  Onkin huomattava, että huumekasvilajikkeesta riippumatta syyt niiden tuotannolle ovat ympäri mannerta pitkälti samat. Vaihtoehdot ovat vähissä, kun ruokakasvien viljely ei riitä elättämään perhettä eikä valtion koura yllä suojelemaan.

Pohjoisen kannabistuotanto kukoistaa ”toisessa” Kolumbiassa

Edellä kuvattujen tuotantoseutujen lisäksi Amerikan mantereelta löytyy vielä ainakin yksi merkittävä huumeidenkasvatusalue. Sekin sijaitsee Kolumbiassa – nimittäin Brittiläisessä Kolumbiassa. Kanadan läntisin osavaltio on tunnettu paitsi liberaalista suhtautumisestaan huumeisiin, myös mittavista vesivaroistaan sekä laajoista metsistään, jotka yhdessä mahdollistavat kannabiksen laajamittaisen kasvattamisen kasvihuoneissa, usein hydroviljelyn avulla.

Brittiläisen Kolumbian huikean kokoinen kannabistuotanto (osavaltiossa asuu vain joka kahdeksas kanadalainen mutta se tuottaa 40 prosenttia maan kannabiksesta) ei ole tarkoitettu vain osavaltion asukkaiden omaan tai edes kanssakanadalaisten käyttöön, vaan suurin markkina-alue löytyy etelärajan takaa, jossa “BC Bud” on voinut nousta jopa hittituotteen asemaan. Kannabiksen kilohinta voi Yhdysvaltojen puolella rajaa olla kaksinkertainen Kanadaan verrattuna (ja kauempana rajalta sijaitsevissa osavaltioissa jopa kolmin- tai nelinkertainen). Kun tarjolla on täten paitsi hyvät fasiliteetit viljelylle myös oivalliset taloudelliset insentiivit, kannabiksenviljelystä on tullut merkittävä osa osavaltion taloutta. Viime vuosikymmenellä arvioitiin, että Brittiläisen Kolumbian BKT:sta jopa 5 prosenttia tulisi kannabisbisneksestä. Luvun suuruutta kuvaa hyvin se, että kokaiinikauppa ylsi samoihin lukemiin BKT:stä Etelä-Amerikan kaimavaltiossa Pablo Escobarin aikana.

Kasvatusta toki edesauttaa se, että toisin kuin etelärajan takana, Yhdysvallat ei Kanadassa ole toteuttanut huumeiden vastaista sotaansa – ei ainakaan ruiskuttamalla Kalliovuorten juurten metsiä kasvimyrkyillä. Tämä on varmasti yksi syy sille, miksi huumeiden tuotanto ei ole väkivaltaistunut Kanadassa samoissa mitoin kuin etelämpänä. Asiaa edesauttaa myös yleisen mielipiteen ja poliittisten päättäjien osoittama myötämielisyys – maan edustajainhuone hyväksyi marraskuussa kannabiksen laillistavan lain, joka tosin odottaa vielä senaatin rattaiden pyörähtämistä.

Toisaalta laillistamisuutiset eivät ole automaattisesti hyviä Brittiläisen Kolumbian hampunkasvattajille – oleellista on se, missä kaikkialla kannabis laillistetaan. Niinpä esimerkiksi sen, että kannabiksesta on tullut tämän vuoden alusta laillista myös Kaliforniassa, on arvioitu voivan johtaa siihen, että Yhdysvaltain “salaattikulhona” tunnettu osavaltio alkaa viljellä myös uudenlaisia viherkasveja. Kalifornian kannabisplantaasien menestyspolulla on vielä mutkia, kuten osavaltion määräämä 30 prosentin vero, mutta lähtökohtaisesti Kalifornialla on erinomaiset mahdollisuudet riistää Pohjois-Amerikan merkittävimmän kannabisalueen asema Brittiläiseltä Kolumbialta. Samalla tämä tarkoittaisi myös sitä, että aiempaa selvästi suurempi osa Yhdysvalloissa käytettävistä huumausaineista valmistettaisiin maan rajojen sisäpuolella, mikä vähentäisi kuljetusreittien kontrolloinnin merkitystä.

Nykyisellään huumeiden kuljetus on kuitenkin edelleen erittäin merkittävä osa huumebisnestä ja monien huumeisiin liittyvien lieveilmiöiden taustatekijä. Tähän huumekaupan osaan perehdytään tarkemmin kirjoitussarjan seuraavassa osassa.

Kuuntele myös artikkeliin liittyvä podcast-jakso.