Kuva: Euroopan kansanpuolue EPP, julkaistu Flickr-kuvapalvelussa CC-BY 2.0 lisenssillä.

Suomella on Euroopan unionin neuvoston seuraavana puheenjohtajamaana koordinoitavanaan kolme äänestystä, jotka vaikuttavat Euroopan instituutioiden lähitulevaisuuteen keskeisesti. EU:n virallisista toimielimistä neljä – komissio, Eurooppa-neuvosto, Euroopan parlamentti ja Euroopan keskuspankki – valitsevat uudet puheenjohtajat tämän vuoden loppupuoliskolla. Parlamentin puheenjohtajan pestiä lukuun ottamatta jäsenmaiden muodostamalla neuvostolla on keskeinen rooli näiden virkojen täyttämisessä. Merkittävin ja kiistellyin kaikista on komission uuden puheenjohtajan valinta.

Kärkiehdokasmenettely siirtää valtaa Euroopan parlamentille

”En pidä tästä Spitzenkandidat-ideasta”, totesi pääministeri Juha Sipilä Politico-lehdelle antamassaan haastattelussa helmikuun alussa. Pääministerin kommentit Euroopan parlamentin kärkiehdokasprosessista kuvastavat hyvin EU:n jäsenmaiden yhteistä linjaa. Siihen on olennaisena osana kuulunut kieltäytyä sitoutumasta Euroopan parlamentin ja komission nykyisen puheenjohtajan, Jean-Claude Junckerin, suosimaan valintajärjestelmään. Jäsenmaiden mielestä prosessi siirtää liikaa valtaa kansallisten hallitusten muodostamalta neuvostolta parlamentille komission uuden puheenjohtajan valinnassa.

Kiistelty kärkiehdokasmenettely perustuu Euroopan unionia koskevaan sopimukseen (SEU) tehtyyn lisäykseen (Lissabonin sopimuksen § 17.7). Sen mukaan neuvoston on komission puheenjohtajaehdokkaan valinnassa otettava huomioon europarlamenttivaalien tulokset. Jäsenmaiden määräenemmistöllä tekemän valinnan jälkeen Euroopan parlamentin enemmistön on vielä hyväksyttävä puheenjohtajaehdokas ennen tämän virkaan astumista. Luovaan laintulkintaan nojaten Euroopan parlamentin puolueryhmät näkivät muutoksen tilaisuutena luoda suora yhteys EU-vaalien ja komission presidentin välille. Vuoden 2014 vaalien alla parlamentti siis painosti neuvoston valitsemaan europarlamenttivaalit voittaneen ryhmittymän puheenjohtajaehdokkaan uhkaamalla hylätä kaikki muut ehdotukset.

Uuden valintatavan mukaan parlamentin ryhmittymät valitsevat ennen eurovaalikampanjoiden alkua omat ehdokkaansa komission johtoon eli niin kutsutut kärkiehdokkaat (saks. Spitzenkandidat). Valittujen ehdokkaiden ensisijaisena tehtävänä on toimia puolueryhmien ylikansallisina kasvoina vaaleissa ja varmistaa, että lopullisella ehdokkaalla on parlamentin hyväksyntään riittävä enemmistö. Muutoksen tarkoituksena oli kaventaa EU:n niin kutsuttua demokratiavajetta sekä kasvattaa europarlamenttivaalien merkitystä ja näkyvyyttä äänestäjien keskuudessa. Kärkiehdokasmenettelyllä ei siis ole EU-lakiin perustuvia sääntöjä, vaan se on sopimuspykälien tulkinnan tulos.

Lissabonin sopimus nosti parlamentin samanarvoiseen asemaan neuvoston kanssa EU:n lainsäädäntövallan käyttäjänä.

Klikkaa twiitataksesi.

Järjestelmää käytettiin ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan kerran eurovaaleissa viisi vuotta sitten, jolloin Euroopan kansanpuolueen (EPP) kärkiehdokas Jean-Claude Juncker valittiin komission puheenjohtajaksi. Nyt parlamentin kärkiehdokasmenettelyllä on kuitenkin edessään joukkueurheilusta tuttu vaikea toinen kausi, johon on neuvoston kielteisen suhtautumisen ohella kuulunut myös Euroopan liberaalipuolueiden kasvanut vastustus.

Kärkiehdokkaiden tarkoituksena demokratiavajeen kaventaminen

Euroopan unionin integraatiota ja päätöksenteon menetelmiä on moitittu demokratian puutteesta ja etäisestä suhtautumisesta Euroopan kansalaisiin. Demokratiavajeeksi yleisesti kutsuttu ongelma on ollut keskeinen osa EU:n yhdentymisen oikeutuksesta käytävää keskustelua läpi unionin historian. EU:n vuosikymmeniä jatkunut teknokraattinen syventäminen hylättiin ensimmäistä kertaa Tanskan kansanäänestyksessä Maastrichtin sopimuksesta vuonna 1992. Pyrkimys tuoda kysymykset EU:n suunnasta ja päätöksenteosta lähemmäs kansalaisia onkin ollut pääosassa myöhemmissä jäsenmaiden välisissä EU-sopimuksissa, mikä on johtanut Euroopan parlamentin merkityksen nopeaan kasvuun EU:n ainoana suorilla vaaleilla valittavana toimielimenä. Vuoden 2009 joulukuussa voimaan tullut Lissabonin sopimus nostikin parlamentin samanarvoiseen asemaan neuvoston kanssa EU:n lainsäädäntövallan käyttäjänä.

Etäisenä ja monimutkaisena pidetyn päätöksentekojärjestelmän ohella Euroopan unionin demokratiavajeeseen kuuluu olennaisesti se, ettei politiikasta juuri keskustella ylikansallisesti Euroopassa. EU:n hallintomuoto ei nykyisellään sisällä jäsenvaltioiden järjestelmien kaltaista täytäntöönpanovaltaa käyttävää hallitusta, eivätkä toisen asteen (eng. second order) vaaleiksi kutsutut europarlamenttivaalit anna EU-kansalaisille todellista mahdollisuutta hylätä tai puoltaa vaalikauden aikana toimeenpantuja EU-päätöksiä. Yleiseurooppalaista tilaa, joka tukisi keskustelua Euroopan poliittisesta suunnasta, ei näin ollen ole päässyt syntymään.

Muun muassa tämän takia kansallisten puolueiden ja medioiden kiinnostus eurovaaleja kohtaan on ollut kansallisia vaaleja alhaisempi, mikä on johtanut matalaan äänestysaktiivisuuteen (42,6 % vuonna 2014) ja EU-vaalien heikkoon näkyvyyteen. Toissijaisuuden takia EU:sta ei perinteisesti myöskään juuri keskustella eurovaaleissa, vaan vaalien teemat pyörivät kunkin jäsenmaan kansallisesti ajankohtaisten kysymysten ympärillä. Samalla eurovaalit ovat toimineet myös euroskeptisten puolueiden ponnahduslautana.

Kärkiehdokasmenettely pyrkii vastaamaan demokratiavajeen ensisijaisiin ongelmiin ja antamaan äänestäjille mahdollisuuden vaikuttaa siihen, kuka valitaan Euroopan konehuoneeksi ja komentosillaksikin kutsutun komission johtoon joka viides vuosi. Näin Euroopan parlamentti tahtoo kasvattaa eurovaalien panoksia politisoimalla EU:n poliittisesti riippumattoman toimeenpanoelimen johdon valinnan. Huomion kohdistaminen yksilöihin on myös yritys kasvattaa televisioitujen väittelyiden ja yleisen mediahuomion määrää vaalien näkyvyyden lisäämiseksi sekä eurooppalaisten vaaliteemojen esiin nostamiseksi. Siihen, saavutettiinko nämä tavoitteet vuoden 2014 vaaleissa, ei kuitenkaan ole lopullista vastausta.

EU-maiden johtajat ovat sanoneet, ettei kärkiehdokasprosessi johda automaattisesti komission puheenjohtajan valintaan.

Klikkaa twiitataksesi.

Weberin valinta uhkaa menettelyn uskottavuutta

Komission puheenjohtajaehdokkaan valinnan omiminen ei ole kuitenkaan puheenjohtajan hyväksymisestä vastaavalle parlamentille näin yksinkertaista. Nykymuodossaan kärkiehdokasmenettely sitoo neuvoston kädet komission puheenjohtajaehdokkaan valinnassa, vaikka kyseessä on SEU:ssa nimenomaan jäsenmaiden määräenemmistölle annettu oikeus. Tästä syystä niin Eurooppa-neuvoston väistyvä puheenjohtaja Donald Tusk kuin useiden EU-maiden johtajatkin ovat vuoron perään sanoneet, ettei kärkiehdokasprosessi johda tällä kertaa automaattisesti komission puheenjohtajan valintaan.

Viime vaaleissa eniten paikkoja voittaneen EPP:n kärkiehdokkaan valinnan hyväksyminen oli neuvostolle lopulta helppo tehtävä. Englantia, ranskaa ja saksaa puhuva, Luxemburgin pääministerinä lähes vuosikymmenen toiminut Jean-Claude Juncker täytti profiililtaan komission puheenjohtajalle perinteisesti asetetut vaatimukset. Lisäksi Junckerilla oli EU-vaalien jälkeen tukenaan parlamentin poliittisen keskustan muodostama suuri koalitio, mikä osaltaan vaikutti hänen mahdollisuuksiinsa kompromissiehdokkaana.

Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Toukokuun vaalien jälkeen erittäin todennäköisesti parlamentin suurimpana ryhmittymänä jatkava EPP on tällä kertaa valinnut kärkiehdokkaakseen ryhmän puheenjohtajan, saksalaisen Manfred Weberin. Kokeneella europarlamentaarikolla ei kuitenkaan ole lainkaan kansallisen tason kokemusta, sillä hän on aiemmin toiminut edustajana vain Baijerin osavaltioparlamentissa. Hän olisi myös Jacques Delorsin jälkeen ensimmäinen komission puheenjohtaja, joka ei ole johtanut jäsenmaansa hallitusta. Delors oli kuitenkin valituksi tullessaan vuonna 1984 Ranskan silloinen valtiovarainministeri.

Lisäksi sosiaalikonservatiivinen baijerilainen tuskin saa parlamentin sosiaalidemokraattien (S&D) ja liberaalien (ALDE) ääniä. Weber joutunee siksi turvautumaan parlamentin euroskeptisiin oikeistopuolueisiin äänienemmistön takaamiseksi, mikä saattaa myös laskea jäsenmaiden halukkuutta puoltaa häntä. EPP:n puoluekokouksessa Helsingissä viime marraskuussa kärkiehdokaskisan Weberille hävinnyt, ryhmittymän liberaalisiipeä edustava Alexander Stubb olisi puolestaan ollut paremmissa asemissa suuren koalition toistamiseksi. Politiikan takahuoneissa tehokkaasti pelannut Weber varmisti kuitenkin jo aikaisessa vaiheessa itselleen EPP:n vaikutusvaltaisimpien jäsenten, kuten Saksan Angela Merkelin ja Itävallan Sebastian Kurzin, tuen.

Erityisesti kärkiehdokasjärjestelmää viime vaaleissa innokkaasti kannattaneet liberaalit ovat käyneet EPP:n vankkaa suosikkiasemaa vastaan ja kyseenalaistaneet valintamenettelyn demokraattisuuden. ALDE kieltäytyi asettamasta omaa kärkiehdokasta sen jälkeen, kun Euroopan parlamentti hylkäsi ylikansallisia EU-vaalilistoja koskevan ehdotuksen viime vuoden helmikuussa. Sen sijaan puolue on sanonut julkaisevansa yhden useamman ehdokkaan listan kattamaan instituutioiden kolme avointa puheenjohtajan paikkaa, mutta nimien julkistamista on lykätty maaliskuulle. Parlamentin toiseksi suurimman puolueen paikkaa tavoittelevan Alden halu siirtää komission puheenjohtajaehdokkaan valinta takaisin neuvostolle ei sinänsä yllätä, sillä kahdeksan jäsenmaan hallituksia johtaa tällä hetkellä liberaaliryhmittymään kuuluva puolue. Muista ryhmittymistä vain EPP:hen kuuluvilla puolueilla on jäsenmaiden välisessä Eurooppa-neuvostossa yhtä vahva edustus.

Onko Merkelistä saksalaisen kärkiehdokkaan pelastajaksi?

EU-demokratian oikeutusta ja näkyvyyttä kohottamaan tarkoitettu valintajärjestelmä uhkaa kuivua kokoon vain 90 päivää ennen vaaleja. Useiden ryhmittymien vastahakoisuus sitoutua valintatapaan uudelleen on jo syönyt uskottavuutta parlamentin vuosi sitten toistamalta uhkaukselta hylätä muut kuin vaalit voittaneen kärkiehdokkaan.

Lisäksi muiden ryhmien ehdokkaiden, kuten sosialistien hollantilaisen Frans Timmermansin, kohdalla puheenjohtajaehdokkuus nähdään lähinnä keinona nostaa henkilökohtaista poliittista profiilia muita virkanimityksiä varten. Komission nykyisen varapuheenjohtajan ja Alankomaiden entisen ulkoministerin tapauksessa kyse on mitä todennäköisimmin EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan roolista. Epävarma tilanne ja puolihuolimattomasti toteutetut kampanjat helpottavat tietysti neuvoston mahdollisuuksia sivuuttaa kärkiehdokasmenettely, varsinkin jos Weberille on lohdutuspalkinnoksi tarjolla esimerkiksi parlamentin puheenjohtajan paikka.

Voi hyvin olla, että Jean-Claude Juncker jää lopulta komission historian ainoaksi kärkiehdokaspuheenjohtajaksi.

Klikkaa twiitataksesi.

Prosessin voi kuitenkin vielä pelastaa mitä arvostetuin taho. Liittokansleri Angela Merkelin on huhuttu haluavan Saksan pitkään hamuavan Euroopan keskuspankin puheenjohtajuuden sijasta saksalaisen ehdokkaan komission johtoon. Ajamalla mieleisensä ehdokkaan EU:n lakiesityksiä ehdottavan ja EU:ta kansainvälisissä yhteyksissä edustavan toimielimen johtoon, Merkel voi tehokkaimmin vaikuttaa EU:n suuntaan esimerkiksi kauppapolitiikassa. Joten mikäli Merkelin ensisijaisiksi vaihtoehdoiksi väitetyt valtiovarainministeri Peter Altmaier ja puolustusministeri Ursula von der Leyen eivät herätä neuvoston kiinnostusta, voi viime marraskuussa Weberin kärkiehdokkuutta kannattanut Merkel vielä kääntyä varasuunnitelman puoleen. EU:n suurimman jäsenmaan tuki olisi merkittävä tekijä Spitzenkandidat-menettelyn jatkuvuuden kannalta.

Hajanainen Euroopan parlamentti vaikeuttaa kärkiehdokkaan valintaa

Euroopan parlamentin ryhmittymien vaaliohjelmien sijaan kärkiehdokasmenetettely on tähän mennessä herättänyt keskustelua lähinnä menettelystä itsestään käytävän kinastelun takia. Yhteisten pelisääntöjen puuttuminen onkin suuresti hankaloittanut järjestelmän käytön oikeuttamista. On vaikea nähdä, miten jäsenmaissa tuntemattomat kärkiehdokkaat pystyisivät tällä hetkellä kasvattamaan eurovaalien merkitystä ja tehokkaasti kamppailemaan europarlamenttivaaleista toiseen kasvanutta apatiaa vastaan ilman ryhmittymien yhteistä panosta. Jos äänestysaktiivisuus nousee näissä vaaleissa, tapahtuu se siis todennäköisemmin euroskeptisten populistien saaman kansallisen mediahuomion ja kiisteltyjen mielipiteiden herättämän keskustelun kuin kärkiehdokkaiden tuoman näkyvyyden avulla.

Lisäksi parlamentin nykyisen kokoonpanon on tässä vaiheessa vaikea taata edes voittavalle kärkiehdokkaalle enemmistön kannatusta, sillä seuraavaksi viideksi vuodeksi valittavan kokoonpanon arvioidaan olevan hajanaisempi kuin koskaan. EU-vastaisten ryhmittymien arvioidaan saavan jopa kolmanneksen parlamentin edustajanpaikoista, mikä vaikeuttaisi komission puheenjohtajan valintaan vaadittavan enemmistön saavuttamista. Tässä tilanteessa kärkiehdokasmenettelyn käyttö kävisi entistäkin epätodennäköisemmäksi.

Voi siis hyvin olla, että Jean-Claude Juncker jää lopulta komission historian ainoaksi kärkiehdokaspuheenjohtajaksi.