Poliittisen kartan polarisoituminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Mitä Euroopassa oikein tapahtuu?

Brexit-äänestyksen jälkeen kesällä 2016 sosiaalisessa mediassa jaettiin karttaa, josta näkyi, että brexitin kyllä- ja ei-äänet korreloivat täysin hullun lehmän taudin leviämisen kanssa. Kartta vaikutti uskottavalta: ensianalyysit brexitin syistä kun painottivat Lontoon ja maaseudun erilaista suhtautumista Euroopan unioniin. Tarina EU:sta lähtöä kannattavista maajusseista, jotka ovat mahdollisesti saaneet hulluuden tartunnan omilta lehmiltään, vetosi varmasti äänestystulokseen pettyneisiin ihmisiin. Kartan ongelma vain oli se, että se oli valeuutinen: kyse oli samasta kartasta eri värisävyillä.

Tämä anekdootti osoittaa, että kaupunki—maaseutu-jakolinja on noussut yhdeksi hallitsevaksi kertomukseksi politiikan uusinta murrosta selitettäessä. Perinteisten suurten puolueiden kannatuksen romahtaminen ja pienpuolueiden kasvanut rooli on aloittanut politiikassa uuden ns. poliittisen pirstaloitumisen aikakauden, johon niin tutkijoiden kuin poliittisten toimijoiden on ollut vaikea reagoida. Yhtäältä populistinen oikeisto on vienyt politiikkaa kansallismieliseen ja maahanmuuton vastaiseen suuntaan, toisaalta liberaalit puolueet ovat muodostaneet  tälle vastapainon kosmopoliittisilla ja ympäristöarvoja painottavilla agendoillaan. Perinteiset keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto ovat joutuneet näiden kahden ryhmittymän väliin. 

Perinteisen oikeisto-vasemmisto-jaottelun sijaan tarjotaan konservatiivi—liberaali-akselia, kansallismielinen—kosmopoliitti-jaottelua tai urbaani—maalainen-kahtiajakoa. Kevään europarlamenttivaalit olivat odotettu mittari sille, miltä Euroopan uusin poliittinen aluekartta näyttää. Vaalit eivät tuoneet arveltua euroskeptisten voittoa, mutta sen sijaan kartat viestivät Euroopasta, johon voisi soveltaa vielä uudempaa jaottelua: euromyönteinen-euroskeptinen -akselin. Äärimmäinen esimerkki tästä on Ranska, missä jokaisella äänestysalueella eniten ääniä saivat joko presidentti Macronin puolueen eurofiilit tai Le Penin euroskeptiset. Tämä tulos syntyi täysin perinteisten puolueiden kustannuksella, ja sen sivutuotteena tapahtui toinen murros: vihreiden läpilyönti. 

Vaikka tilanne ei ole kaikkialla niin äärimmäinen kuin Ranskassa, poliittisen kartan polarisoituminen on yleiseurooppalainen ilmiö. Mitä Euroopassa oikein tapahtuu?

Vaalitulokset suurennuslasin alla kertovat omaa tarinaansa

Politiikan polarisoitumisen vastaus on usein se, että tietyntyyppisiin äänestäjiin vetoavat kansallismielisyys ja konservatismi, tietyntyyppisiin taas liberalismi ja kansainvälisyys. Sosiaalipsykologisella tasolla nämä erot voivat juontua persoonallisuudesta ja moraalisista käsityksistä. Materiaalisessa mielessä äänestyskäyttäytymistä ohjaaviksi tekijöiksi on mainittu  ainakin työttömyys, koulutus, tulotaso ja kaupunkilaisuus. Karkeasti ottaen yleinen narratiivi on, että alueilla, joilla globalisaatio ja teknologian kehittyminen ovat vieneet alhaisen koulutuksen työpaikkoja, populismi on kukoistanut, kun taas korkeasti koulutetuille työtä tarjoavat kasvualueet ovat olleet liberalismin ja kosmopolitismin tyyssijoja. 

Yleistyksien toimivuuden havainnoimiseksi nostan esimerkiksi Saksan, missä radikaalioikeistolainen Vaihtoehto Saksalle, AfD, on noussut yhdessä vihreiden ja vasemmiston kanssa valtavirtapuolueiden CDU:n ja SPD:n haastajaksi. Selittyykö Saksan politiikan pirstaloituminen yllä esitetyillä yhteiskunnallisilla jaoilla?

Maaseutu—kaupunki- ja periferia—kasvukeskus-selitykset osoittautuvat ongelmallisiksi Berliinin vaalituloksia tarkastelemalla: Jos kouluttamaton ja maaseutumainen periferia on globalisaation häviäjä, miksi Berliinin laita-alueet äänestävät AfD:ta, mutta keskusta vihreitä? Kaupunkilaiset tai maalaiset eivät siis ole yksi heimo, vaan näissäkin määritelmissä riittää vaihtelua.

Kaupunkilaiset tai maalaiset eivät ole yksi äänestäjäheimo, vaan määritelmissä riittää vaihtelua. Klikkaa twiitataksesi!

Jos taas työttömyys ja alhainen tulotaso selittävät populismin nousua, AfD:n pitäisi saada enemmän ääniä työttömyydestä kärsivässä pohjoisessa ja vähän ääniä vauraassa Baijerissa. Sen sijaan suhteessa työttömyyslukuihin AfD on pohjoisessa aliedustettu ja Baijerissa yliedustettu. Selkein jakolinja AfD:n kannatuksessa on kuitenkin itä-länsi-jako: Idässä jopa suhteellisesti vauraat alueet äänestävät AfD:tä, kun taas lännessä nekin alueet, jotka eivät menesty taloudellisesti niin hyvin, eivät äänestä sitä.

Nämä tarkemmat analyysit osoittavat, että urbaani/maalainen-, vauras/köyhä- ja korkeasti koulutettu/vähemmän koulutettu-jaot eivät riitä selittämään politiikan murrosta. Eurooppa onkin täynnä äänestäjiä, jotka elinolosuhteistaan huolimatta voivat äänestää populistien puolesta tai heitä vastaan. Makrotason vertaileva tutkimus onkin siirtymässä poliittisessa sosiologiassa yhä enemmän mikrotason tutkimukseksi, jossa samojen seutujen samankaltaisia asukkaita verrataan keskenään kausaalisuhteiden löytämiseksi.

Mikrotason tutkimus on siksikin hedelmällinen lähestymistapa, että kattava ranskalainen taloustieteellinen tutkimus osoittaa taloudellisen eriarvoisuuden lisääntyneen Euroopassa valtioiden sisällä, ei niiden kesken. Tämä on kytköksissä siihen, että talouden kasvu ei ole johtanut eriarvoisuuden vähentymiseen. Yksilöt voivat olla samasta kulttuuristaan huolimatta erilaisissa taloudellisissa tilanteissa. Toisaalta yksilöt voivat olla kulttuuriltaan erilaisia, mutta taloudellisessa asemassan samanlaisia. 

Nykyistä Eurooppaa analysoitaessa on tästä syystä otettava analyysin kohteeksi sen erilaiset taloudelliset ja kulttuuriset alueet niin pieninä yksikköinä kuin vain mahdollista. Esimerkiksi eräs tanskalainen sosiologinen tutkimus pystyi analysoimaan maahanmuuton vaikutusta yhteiskunnalliseen luottamukseen korttelitason datalla: mitä enemmän maahanmuuttajia kotikadulla asuu, sitä vähemmän luottaa toisiin ihmisiin. Eräs itävaltalainen tutkimus taas pystyi osoittamaan, että samoilla alueilla olevissa kylissä äärioikeiston kannatus väheni kunnan otettua vastaan turvapaikanhakijoita, mutta toisaalta kasvoi kunnissa, jotka turvapaikanhakijat vain ohittivat matkallaan. Henkilökohtaiset kokemukset merkitsevät politiikan tutkimuksessa enemmän kuin aiemmin arveltiin.

Erilaisten alueiden samanlaisuus ja samanlaisten alueiden erilaisuus

Eurooppalaisen äärioikeiston halu ja ajoittainen kyky muodostaa kansainvälisiä liittoumia on herättänyt hämmennystä: kuinka ne poliittiset puolueet, jotka korostavat kansallisvaltioidentiteettiä, pystyvät tai edes haluavat toimia kansainvälisesti? Donald Trumpin entinen neuvonantaja Steve Bannon kiteytti näiden puolueiden yhteisen nimittäjän jo vuonna 2014: “Teema on sama: ja tämä teema on keski- ja työväenluokka. He sanovat: teen työtä enemmän kuin koskaan, ja saan siitä vähemmän hyötyä kuin koskaan aikaisemmin.”

Tämän logiikan mukaan yhdistävä tekijä keskenään hyvinkin erilaisissa konteksteissa on se, että tietty osa väestöstä on jäänyt paitsi talouden kasvusta. Talous voidaan kuitenkin ottaa takaisin haltuun niiltä globaaleilta voimilta, jotka ovat hyödyttäneet vain tiettyä osaa väestöstä. Tässä valossa Trumpin slogan “Make America Great Again” tuntuu hyvin samanlaiselta brexitin “Take back control” -sloganin kanssa. Molemmissa viitataan taloudellisen itsemääräämisen palauttamiseen rappiotilana nähdyltä kansainväliseltä yhteistyöltä. 

Äärioikeisto on tästä syystä pärjännytkin samoilla alueilla kuin äärivasemmisto: palatakseni Saksaan, vasemmistolaisen Die Linken kannatus korreloi vahvasti AfD:n kannatuksen kanssa. Sekä vasemmiston että oikeiston kannattajille yhteistä on myös mieltymys salaliittoteorioihin.  Mielenkiintoinen mutta toistaiseksi vastaamaton kysymys on, miten muuten samanlaiset äänestäjät valitsevat äärioikeiston ja -vasemmiston välillä.

Ääripäiden äänestäjiä yhdistää se, että tietty osa väestöstä on jäänyt paitsi talouden kasvusta. Klikkaa twiitataksesi!

Jos pitäisi määritellä jokin jakolinja nykyisessä politiikassa, sen voisi asettaa siihen, onko äänestäjä henkilökohtaisesti hyötynyt globalisaatiosta vai ei. Perinteisen vasemmisto—oikeisto-jaon sijalle nousseet liberaali/konservatiivi-, rikas/köyhä- tai kansainvälinen/kansallinen-jaot korreloivat kaikki sen kanssa, onko talouden uusi rakenne vienyt vai luonut työpaikan ja lisännyt vai vähentänyt tuloja. Kun vastaus on, että nykyrakenteet ovat enemmän haitanneet kuin hyödyttäneet, päätös on pyristellä kansainvälisistä instituutioista eroon ja rakentaa enemmän kansallisten instituutioiden varaan. Kuten Britannian vääntö EU:sta eroamisesta osoittaa, ei ole mitään tietoa kansainvälisistä sopimuksista luopumisen taloudellisista hyödyistä, mutta populistipuolueet ovat pystyneet hyödyntämään sitä ainakin mielikuvatasolla.

“Kansallinen kansainvälisyys” -paradoksi selityykin ehkä parhaiten erilaisten alueiden samankaltaisuudella ja samanlaisten alueiden erilaisuudella: Työpaikkansa Kiinaan menettäneellä Lontoon periferian asukkaalla ja Berliinin laitakaupungissa työttömäksi jääneellä asukkaalla voi olla enemmän yhteisiä tekijöitä keskenään kuin samojen kaupunkien keskustoissa asuvien eri sektorin työntekijöiden kanssa samasta iästä, sukupuolesta, kansallisuudesta, kaupungista ja jopa vastaavan tason koulutuksesta huolimatta. 

Historia ja perhetausta tärkeimpinä taustavaikuttajina

Työttömyys ja taloudellinen ahdinko eivät kuitenkaan selitä kaikenkattavasti AfD:n menestystä: Pohjois-Saksassa tämän logiikan mukaan olisi pitänyt äänestää enemmän AfD:tä, idässä vähemmän. AfD:n selvästi suurempi kannatus maan itäosissa houkuttaa vetämään sen johtopäätöksen, että entisen Itä-Saksan alueet ovat pettyneitä Saksojen yhdistymiseen, mikä tulee esille protestiääninä AfD:lle. Saksojen huonosti hallittua yhdistymistä ja idän jäämistä lännen taakse on pohdittu laajalti.

Tämä on uskottava selitys ennen kuin katsoo Saksan itäalueiden historiallista äänestyskäyttäytymistä: vuoden 1933 Itä-Saksassa äänestettiin Hitlerin puolesta enemmän kuin Länsi-Saksassa. Itä on ollut siis jo pitempään äärioikealle kallellaan kuin läntiset alueet. Tämäkään selitys ei ole riittävä ottaen huomioon sen, että nykyiset Pohjois-Saksan alueet, joissa AfD ei menesty huonommasta taloudesta huolimatta, olivat eräitä Hitlerin suurimpia kannatusalueita. Mihin äärioikeistolaisuus on siis Pohjois-Saksasta kadonnut? 

Uusi tutkimus osoittaa, että uudisasutus toisen maailmansodan jälkeen sekoittaa tätä historiallista jatkumoa: ne alueet, jotka sodan jälkeen saivat uudisasukkaita niistä saksalaisista, jotka karkotettiin itäisestä Keski-Euroopasta muuttuivat poliittisesti, mutta ne alueet, joille ei saapunut uudisasukkaita osoittavat edelleen vahvaa korrelaatioita AfD:n kannatuksen ja vuoden 1933 natsi-kannatuksen kanssa. Toisen maailmansodan saksalaisten pakolaisten jälkeläiset taas ovat osoittaneet olevansa vähemmän pakolaisvastaisia kuin muut saksalaiset.

Kontekstin tärkeydestä toisella tavalla muistuttaa Leipzigin yliopiston kattava autoritarismitutkimus. Se osoittaa muukalaisvihamielisyyden ja äärioikeistolaisuuden olevan korkeammissa lukemissa Itä-Saksassa kuin lännessä. Suurimmaksi osaksi yleistrendit vuodesta 2002 osoittavat Saksojen seuraavan samoja trendejä, mutta korkeammat luvut viittaavat asiantuntjoiden mukaan siihen, että DDR:ssä diktatuurin aikana autoritarismia käsiteltiin huomattavasti vähemmän kriittisesti kuin lännessä. Tämä taas johtaa siihen, että vielä 80-luvulla Itä-Saksassa koulunsa käyneet eivät suhtaudu samalla etäisyydellä propagandaan ja rasismiin. 

Kaiken kaikkiaan nämä historialliset korrelaatiot ja demografiset muutokset osoittavat, että taloudelliset ja sosiologiset selitykset ja yleistykset eivät riitä poliittisen käyttäytymisen selittäjiksi. Syy ei saata olla näennäisissä korrelaateissa, jotka muodostuvat karttaa ja taloudellisia mittareita vilkaisemalla, vaan poliittinen ymmärrys vaatii historiallista ymmärrystä oikean kontekstisidonnaisuuden löytämiseksi. Euroopan värikkään ja dramaattisen historian tuloksena eri alueet ovat niin omaleimaisia, etteivät makrotason yleistykset ole riittäviä. Sen sijaan mikrotason tarkkailu tuo esille hyvin suuren määrän tekijöitä, jotka voivat omalta osaltaan selittää  eurooppalaisten poliittista käyttäytymistä omista kokemuksista aina sukupolven ylittäviin suuntauksiin.

Euroopan historian tuloksena eri alueet ovat niin omaleimaisia, etteivät makrotason yleistykset riitä. Klikkaa twiitataksesi!

Kuinka  tämä kaikki auttaa selittämään AfD:n kannatusta Saksassa ja Euroopan poliittista sirpaleisuutta yleensä? On totta, että alueen taloudellinen tilanne selittää globalisaation vastaista äänestystä ja tietyt demografiset piirteet pystyvät melko laajasti ennakoimaan ihmisten poliittista käyttäytymistä. Silti nämä yleistykset eivät selitä niitä aukkoja, jotka selittyvät vain henkilökohtaisella kokemuksella ja perhetaustalla. Vaikka erilaisilla alueilla voi olla keskenään taloudellisia ja demografisia samankaltaisuuksia, niiden asukkaat eivät välttämättä reagoi hyvin sekalaisista syistä samoihin olosuhteisiin samalla tavalla. Mikään yksittäinen syy ei riitä nyky-Euroopan poliittisen murroksen selittäjäksi. Sen sijaan taloudelliset, demografiset ja historialliset tekijät muodostavat vyyhdin, jonka purkaminen edellyttää hienovaraista käsittelyä.

Katse on kiinnitettävä niihin pieniin eroavaisuuksiin, jotka selittävät sen, miksi  keskenään hyvin samankaltaiset ihmiset voivat tehdä hyvin erilaisia äänestyspäätöksiä.