Turkin aggressiivinen toiminta uhkaa Naton yhtenäisyyttä ja horjuttaa puolustusliiton uskottavuutta. Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg vieraili Turkissa vuonna 2018 ja tapasi presidentti Recep Tayyip Erdoğanin. Kuva: Nato.

Turkki on sotilasliitto Naton pitkäaikainen ja strategisesti tärkeä liittolainen, jonka viimeaikainen toiminta on kuitenkin heikentänyt Naton sisäistä yhtenäisyyttä ja puolustusliiton toimintakykyä. Nato joutuu nyt vakavasti tarkastelemaan omia perusarvojaan ja suhtautumistaan jäsenmaihin, jotka tahallisesti rikkovat yhteisesti hyväksyttyjä arvoja. 

Kesäkuussa 2020 Ranskan merivoimien Courbet-alus lähestyi turkkilaista, Tansanian lipun alla seilaavaa Çirkin–alusta Libyan rannikolla. Nato johtaa Välimerellä Sea Guardian -tehtävää, joka valvoo YK:n asevientikieltoa Libyaan, ja Nato-tehtävään määrätty Courbet epäili, että Çirkin voisi rikkoa asevientikieltoa. Suunnilleen siihen yksimielisyys päättyy, ja poliittinen kilpalaulu alkaa: Ranskan mukaan Çirkiniä saattaneet kolme Turkin armeijan alusta ”valaisivat” Courbet’n maalinosoitustutkillaan kolmasti – mikä on sota-aluksen ei-niin-hienovarainen tapa varoittaa, että aseiden käyttäminen on mahdollista – ja Courbet perääntyi. Turkki ei ole avannut tapahtumia kuin toteamalla, että Ranskan väitteet ovat valetta. 

Välikohtaus on huolestuttava – ei vähiten siksi, että se tapahtui kahden Nato-maan kesken. Poikkeuksellinen välikohtaus ei kuitenkaan ollut. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan on jo pitkään pyrkinyt vahvistamaan Turkin alueellista ja kansainvälistä asemaa ja pönkittämään omaa valta-asemaansa. 

Ranskan ja Turkin välirikko ei ole Naton ainoa murhe Välimerellä, sillä Turkki ja toinen Nato-maa Kreikka ovat kalistelleet sapeleitaan itäisellä Välimerellä jo vuosikymmeniä. Turkki ja Kreikka hyväksyttiin Natoon vuonna 1952, koska sotilasliitto halusi pysäyttää Neuvostoliiton vaikutusvallan leviämisen ja vahvistaa omaa asemaansa itäisellä Välimerellä. Lisäksi Nato halusi estää Kreikan ja Turkin mahdolliset taistelut. Jälkimmäisen tavoitteen epäonnistuminen kävi selväksi viimeistään vuonna 1974, kun Kreikan sotilasjuntta tuki Kyproksen vallankaappausta ja pystytti saarelle nukkehallituksen, minkä jälkeen Turkki miehitti saaren pohjoisosan. YK:n rauhanturvaoperaatio Pohjois-Kyproksella jatkuu edelleen. Turkin ja Kreikan suhde on siis malliesimerkki siitä, että sotilaallinen liittolaisuus ei ole sama asia kuin ystävyys. 

Viime aikojen uutisten perusteella on vaikeaa uskoa, että Turkki ja Kreikka ovat virallisesti liittolaisia. Alkuvuodesta 2020 Turkki avasi Kreikan vastaisen rajansa ja päästi tuhansia siirtolaisia Kreikkaan, josta heidät käännytettiin kyynelkaasulla ja vesitykeillä takaisin Turkin puolelle. Kreikan ja Turkin välinen raja on pysynyt kiinni vuodesta 2016 asti, kun EU ja Turkki neuvottelivat niin sanotun pakolaissopimuksen, jossa Turkki lupasi pitää noin neljä miljoonaa pakolaista maaperällään. Kevään välikohtaus jäi pian koronapandemian varjoon, mutta Turkin ja Kreikan välit ovat kiristyneet entisestään. Turkki on jatkanut maakaasun etsintää rannikkoalueilla, joita Kreikka pitää ominaan. Kreikan vastustuksesta huolimatta Turkki on jatkanut kaasu- ja öljyesiintymien etsintää, ja nyt molempien maiden sotalaivat partioivat merialueella. 

Liittolaisten välinen luottamuspula uhkaa Naton uskottavuutta ja päätöksentekokykyä

Nato ei ole pelkästään puolustusliitto, vaan myös samanmielisten valtioiden muodostama poliittinen organisaatio. On erittäin todennäköistä, että jos Turkki nyt hakisi Nato-jäsenyyttä, Turkkia ei hyväksyttäisi jäseneksi. Naton jäseneksi pyrkivän valtion pitää muun muassa sitoutua demokratiaan, julkisen vallan lakiperusteisuuteen, ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja konfliktien rauhanomaiseen ratkaisuun. Turkki ei enää täytä näitä vaatimuksia, ja monet ihmisoikeusjärjestöt ovat viime vuosina todenneet Turkin ihmisoikeustilanteen olevan erittäin huono.  

Vain noin vuosikymmen sitten Turkin EU-jäsenyydestä puhuttiin Euroopassakin vakavissaan. Presidentti Erdoğanin valtakaudella Turkki on kuitenkin liukunut autoritaariseen, kansallismieliseen ja vanhoilliseen suuntaan. Erdoğan on vahvistanut omaa asemaansa muuttamalla perustuslakia, vaatinut uusia vaaleja puolueensa hävittyä vaaleissa sekä rajoittanut sananvapautta ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Vuoden 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen jopa yli 150 000 tuomaria, akateemikkoa, opettajaa ja muuta virkamiestä sai potkut, ja kymmeniätuhansia pidätettiin – heidän joukossansa useita toimittajia. Myös Turkin armeijassa tehtiin laaja puhdistus, ja useat turkkilaiset korkea-arvoiset sotilaat hakivat turvapaikkaa Euroopasta.

Turkki ei suinkaan ole Naton historian ensimmäinen jäsenvaltio, joka ei noudata puolustusliiton perusarvoja. Kylmän sodan aikana puolustautuminen Neuvostoliittoa vastaan oli Natossa niin tärkeää, että sotilasliitto katsoi esimerkiksi Portugalin ja Kreikan sotilasdiktatuureja läpi sormien. Turkin lisäksi Nato-maat Puola ja Unkari ovat viime vuosina rajoittaneet sananvapautta ja ihmisoikeuksia sekä heikentäneet tuomioistuinten riippumattomuutta. 

Turkki on kuitenkin ainoa Nato-maa, joka on avoimesti horjuttanut sotilasliiton kykyä ylläpitää yhteistä puolustusta. Turkki kieltäytyi pitkään hyväksymästä Baltian maiden ja Puolan puolustuksen vahvistamista, mutta joutui lopulta taipumaan. Lisäksi muita Nato-maita on ärsyttänyt Turkin hyökkäys Pohjois-Syyriaan syksyllä 2019 ja päätös ostaa Venäjältä S-400-ilmatorjuntajärjestelmä, jonka takia Yhdysvallat sulki Turkin ulos hävittäjäohjelmastaan. Kaiken tämän jäljiltä Turkki ja muut Nato-maat suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti, mikä vaikeuttaa Naton yksimielisyyteen perustuvaa päätöksentekoa ja horjuttaa puolustusliiton uskottavuutta. 

Naton kädet ovat sidotut

Turkki on ajanut Naton kiusalliseen tilanteeseen. Turkin uhkaava toiminta Välimerellä ja Naton perusarvojen haastaminen ovat saaneet muut jäsenvaltiot miettimään, voisiko Turkin heittää ulos sotilasliitosta. Kovaäänisin arvostelu on kuulunut Ranskasta, joka on silmin nähden turhautunut sekä Turkin toimintaan että Naton toimettomuuteen. Jäsenmaat voivat toki kritisoida toisiaan, mutta instituutiona Naton kädet ovat sidotut: Nato ei voi erottaa jäseniään, mutta jäsenvaltiot voivat itse erota puolustusliitosta. Näin ei kuitenkaan ole vielä koskaan tapahtunut Naton 70-vuotisen historian aikana. 

Turkki on Natolle vaikea kysymys, koska Turkki on strategisesti tärkeä liittolainen. Turkki on sotilaallisesti vahva alueellinen toimija, jonka maantieteellinen sijainti idän ja lännen välissä on Natolle keskeistä. Esimerkiksi Incirlikin lentotukikohta eteläisessä Turkissa on ollut strategisesti merkittävä Nato-maille. Pitkään jatkuneiden kiistojen takia Saksa päätti kuitenkin vetää joukkonsa pois tukikohdasta vuonna 2017, ja Yhdysvallat harkitsee tekevänsä saman.

Jäsenmaiden pitkään jatkuneet kiistat ja luottamuspula verottavat Naton toimintakykyä, ja Turkin ero puolustusliitosta olisi strategisesti suuri menetys sekä Natolle että Euroopan turvallisuudelle. Toisaalta pitää muistaa, että Nato ei ole ainoa, joka hyötyy liittolaisuudesta, sillä Turkki hyötyy Naton turvatakuista ja kollektiivisesta puolustuksesta. On siis epätodennäköistä, että Turkki eroaisi oma-aloitteisesti puolustusliitosta.

Koska ”helppo” ratkaisu tilanteeseen – jäsenvaltion eroaminen tai sen erottaminen – ei ole vaihtoehto, ongelma on ratkaistava muulla tavalla. Naton pääsihteerin tehtävä on neuvotella kompromisseja jäsenvaltioiden välille ja ylläpitää liittokunnan yhtenäisyyttä. Tähän mennessä pääsihteeri Jens Stoltenberg on ottanut maltillisen kannan Turkkiin ja korostanut diplomaattista ratkaisua. Turkin, ja myös Puolan ja Unkarin, toiminta on kuitenkin niin vakavasti Naton – ja ylipäänsä länsimaisia – perusarvoja vastaan, että pääsihteerin haluttomuus tuomita niskoittelijoita kunnolla vaikuttaa jopa irvokkaalta.

Rauhanomainen ratkaisu on jäsenvaltioiden vastuulla

Todennäköisesti Turkin ja Kreikan välit ovat jatkossakin kireät. Tilanteen rauhoittaminen on Natolle tärkeää – jopa kiireellistä – mutta rauhanomainen ratkaisu on ennen kaikkea Turkin ja Kreikan vastuulla. Naton pääsihteerin aloitteesta Nato otti lokakuun alussa käyttöön menettelyn, jonka toivotaan vähentävän aseellisten välikohtausten riskiä Turkin ja Kreikan välillä. Tämä siitä huolimatta, että Naton tärkein tehtävä on jäsenmaiden yhteinen puolustus, ei jäsenten kiistojen ratkaiseminen. Nato, EU ja yksittäiset jäsenvaltiot voivat kuitenkin toimia välikäsinä neuvotteluiden aloittamiseksi ja kannustaa Turkkia ja Kreikkaa riitojen ratkaisussa.

Naton kiperin kysymys on se, miten sotilasliitto vastaa Turkin entistä itsevaltaisempaan ja uhkaavampaan toimintaan: pitäisikö Naton puuttua nykyistä vahvemmin, jos sen jäsenmaat rapauttavat demokratiaa? Vai onko tärkeämpää pitää Turkin kaltaiset, strategisesti tärkeät maat tiiviisti mukana siitä huolimatta, että ne rikkovat puolustusliiton keskeisiä arvoja? Mikäli Nato puuttuu Turkin sisäisiin asioihin, sen on pakko ottaa asialistalleen myös Puola ja Unkari. Naton ongelma on, että sen agendalla on jo valmiiksi pitkä lista tehtäviä Baltian alueellisesta puolustuksesta koronapandemiaan. Instituutiona Natolla ei ole ylimääräisiä resursseja, eikä poliittista tahtoa, tarttua jälleen uuteen tehtävään.

Tästä huolimatta Nato-maiden pitäisi käydä vakava keskustelu siitä, kuinka pitkään jäsenmaa saa polkea yhteisesti hyväksyttyjä, perustavanlaatuisia arvoja. Pääsihteeri Stoltenberg perusti keväällä 2020 asiantuntijatyöryhmän, jonka pitäisi vahvistaa Naton yhtenäisyyttä ja lisätä jäsenmaiden yhteistyötä. Stoltenberg perusti työryhmän pian sen jälkeen, kun Ranskan presidentti Emmanuel Macron syytti julkisesti Natoa ”aivokuolemasta” ja kyvyttömyydestä toimia yhtenäisesti. Toivottavasti työryhmä keskustelee myös Naton arvoista ja siitä, miten puolustusliiton pitäisi suhtautua jäsenmaihin, jotka tietoisesti uhmaavat yhteisiä arvoja ja uhkaavat jopa liittolaisiaan. Viime kädessä jäsenvaltiot kuitenkin päättävät, kuinka kauan ne aikovat katsoa Turkin, Puolan ja Unkarin toimintaa läpi sormien, sillä asiantuntijatyöryhmä voi antaa vain suosituksia.