Koronan ja kovaotteisen poliisin kurittamat kolumbialaiset sanovat ei veronkorotuksille ja poliisiväkivallalle. Huhtikuun lopulla alkaneet mielenosoitukset ovat jatkoa syksyn 2019 protestiaallolle.

Kolumbiassa käynnistyi 28. huhtikuuta 2021 mielenosoitusten ja protestien sarja, jolla vastustetaan presidentti Ivan Duquen suunnittelemaa verouudistusta. Reformin ehdotukset nostaa arvonlisäveroa ja laskea tuloveron verokynnystä 547 euroon kuukaudessa saivat keskiluokan raivostumaan ja marssimaan kaduille vaatimaan reformin perumista.

Presidentti Duque perui veroreformin 2. toukokuuta, mutta mielenosoitukset jatkuivat vaatimuksilla tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta, poliisireformista ja sisällissodan jälkeisen rauhanprosessin edistämisestä. Oikeistolaista Centro Democrático -puoluetta edustava presidentti Duque perusteli veroreformin olevan välttämätön koronapandemian runteleman talouden elvyttämiseksi. Kolumbiassa koronakuolleisuus 100 000 ihmistä kohden on Latinalaisen Amerikan neljänneksi korkein Brasilian, Perun ja Meksikon jälkeen. Pahimmillaan koronaan on menehtynyt 500 ihmistä päivässä ja maan tehohoitokapasiteetti on äärirajoilla. Mielenosoittajat eivät kuitenkaan nielleet selitystä veronkorotusten tarpeellisuudesta varsinkaan, kun maan työttömyysaste maaliskuussa oli 14,2 %.

Koronapandemian seurauksena taloudellinen epätasa-arvo on lisääntynyt entisestään. Kolumbian tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 35,7 % kolumbialaisista eli köyhyydessä ja 9,6 % äärimmäisessä köyhyydessä. Vuonna 2020 vastaavat luvut olivat 42,5 % ja 15,1 %. Lisäksi 30 % väestöstä elää taloudellisesti haavoittuvassa asemassa.

Kolumbian hallituksen ja poliisivoimien ensireaktio oli vastata protesteihin voimalla. Mielenosoitukset ovat yltyneet väkivaltaisuuksiksi, ja maan poliisia syytetään jälleen liiallisesta voimankäytöstä. Ensimmäisen kahden viikon aikana protesteissa kuoli yli 40 ihmistä. Uhriluvun kasvaessa myös mielenosoittajien raivo yltyy. Poliisin aggressiivinen toiminta ei ole rauhoittanut tilannetta, pikemminkin päinvastoin.

Syy mielenosoitusten ja poliisiväkivallan nopeaan eskaloitumiseen löytyy mm. Kolumbian väkivaltaisesta historiasta. YK:n ihmisoikeuskomissaari Michelle Bacheletin mukaan väkivalta Kolumbiassa on normalisoitunutta. Väkivallan jäljet johtavat vuodesta 1964 asti käytyyn sisällissotaan, joka päättyi rauhansopimukseen vuonna 2016, mutta vain sodan toinen osapuoli on luopunut aseistaan.

Kolumbian poliisivoimat ovat taistelleet yhdessä armeijan kanssa pitkään eturintamassa sekä FARC-sissejä että rikollisjärjestöjä vastaan, mikä on johtanut poliisivoimien militarisoitumiseen. Lisäksi monilla syrjäseuduilla kaukana suurista kaupungeista todellinen valta on valtion sijasta erilaisilla aseellisilla ryhmillä.

Kolumbian poliisivoimat toimivat poikkeuksellisesti puolustusministeriön alaisuudessa. Militarisoidun poliisin varuste- ja keinovalikoima ei juuri eroa armeijan vastaavasta. Armeija ja poliisi tekevätkin tiivistä yhteistyötä sekä koulutustoiminnassa että kentällä. On mahdollista, että Kolumbian hallitus käyttää armeijaa myös siviilioperaatioissa.  

Sotatilaa varten koulutetut poliisivoimat ovat toimineet mielenosoittajia vastaan täsmälleen koulutuksensa mukaisesti. Tällä kertaa vastassa ei kuitenkaan ole sissitaistelijoita tai huumekartelli, vaan aseistamaton, taloudellisesti ahtaalle ajettu ja epätoivoinen joukko siviilejä.

Tämän kevään protestiaalto ei ole ensimmäinen Kolumbian lähihistoriassa. Syksyllä 2019 alkaneiden mielenosoitusten polttoaine oli pitkälti sama kuin nytkin. Oikeistolainen talouspolitiikka, poliittinen väkivalta ja hallituksen haluttomuus edistää rauhanprosessia olivat protestien juurisyitä myös silloin. Mielenosoitukset laantuivat helmikuussa 2020 koronapandemian myötä ja niissä kuoli 17 ihmistä.

Kolumbiassa kovat otteet maassa rehottavaa rikollisuutta vastaan ovat saaneet pitkään kannatusta, mikä nosti myös tiukkaa linjaa ajaneen Duquen presidentiksi. Muuttuuko ääni kellossa nyt, kun poliisivoimien rautainen nyrkki kurittaakin tavallisia kansalaisia? Protestiaalto on osoittanut, että pelkkä mano dura -politiikka ei enää riitä, vaan kolumbialaiset vaativat talouteen ja turvallisuuteen radikaaleja rakenteellisia uudistuksia.

____________________________

Teksti: Roope Kinisjärvi
Editointi: Mirka Wendt
Kielenhuolto: Sannimari Veini