Jo ennestään korkea aseväkivalta on kasvanut viime vuosina Yhdysvalloissa hälyttävästi. Suuntaa on vaikea kääntää, sillä syyt ovat pesiytyneet syvälle maan historiaan ja kulttuuriin.

“A well regulated Militia, being necessary to the security of a free State, the right of the people to keep and bear Arms, shall not be infringed.”

”Koska hyvin valvottu kansalliskaarti on tarpeellinen vapaan valtion turvallisuudelle, kansalaisten oikeutta omistaa ja kantaa aseita älköön loukattako.”

Yhdysvaltain perustuslain toinen lisäys (Second Amendment)

28.11.2021 tämän esseen ensimmäiset sanat kirjoitettiin. Nyt, kaksi viikkoa myöhemmin, 25 ihmistä on kuollut yhteensä 11 eri joukkoampumisessa Yhdysvalloissa. Itsenäisyydenjulistuksen mukaan oikeus elämään, vapauteen ja onneen pyrkimiseen ovat osa ihmiselle annettuja luovuttamattomia oikeuksia. Tämä dokumentti ei ole lainopillisesti sitova. Sen sijaan Yhdysvaltain perustuslaki, jonka toinen lisäys nykyisen tulkinnan mukaan takaa jokaiselle oikeuden pitää ja kantaa aseita, on.

Kuokasta muskettiin

Vaikka aseväkivalta Yhdysvalloissa ylittää Suomessakin uutiskynnyksen usein, on sikäläistä asekulttuuria vaikea ymmärtää eurooppalaisesta näkokulmasta. Mistä perustuslain toisessa lisäyksessä oikeastaan on kyse? Miten sen ymmärtäminen auttaa ymmärtään amerikkalaista asekulttuuria?

Alussa mainittu kansalliskaarti (Militia) oli maan yleisestä turvallisuudesta vastaava puolisotilaallinen joukko. Näillä joukoilla oli suuri merkitys Yhdysvaltain syntytarinassa. Myöhemmät lakimuutokset muuttivat joukkojen organisointia sekä muuttivat englanninkielisen nimen tutumpaan “national guard”-muotoon.

Vielä 1700-luvun amerikkalaiset kammoksuivat pysyvää armeijaa ja näkivät sen Englannin kruunun kaltaisten tyrannien sortovälineenä. Valistusajan tasavaltalaisihanteen mukaisesti valtion puolustusta hoitivat vapaat ja aktiiviset kansalaiset, jotka tarpeen tullen tarttuivat kuokan sijasta muskettiin. Vain pieni vakinainen armeija nähtiin tarpeellisena. 

Vielä 1700-luvun amerikkalaiset kammoksuivat pysyvää armeijaa ja näkivät sen Englannin kruunun kaltaisten tyrannien sortovälineenä.

Klikkaa twiitataksesi.

Kun Yhdysvaltain ensimmäisen kongressi ryhtyi puuhaamaan kansalaisoikeuksia sisältäviä lisäpykäliä tuoreeseen perustuslakiin, oli siis tarpeen turvata myös valtion vapauden kannalta välttämättömien kaartijoukkojen muodostaminen. Koska nämä joukot tarvitsivat aseita, pykälään kirjattiin myös aseenkantoon ja -omistukseen liittyvä maininta.

Miksi aseista pitää puhua?

Vuonna 2018 tehdyn tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa on arviolta noin 393 miljoonaa asetta siviiliomistuksessa. Asukkaita tähtilipun maassa on tuoreimman arvion mukaan lähes 333 miljoonaa. Toisin kuin voisi uutiskuvien perusteella todeta, Yhdysvaltoja ei vaivaa kokonaisvaltainen rikollisuuden aalto, vaan nimenomaan väkivaltarikollisuuden aalto. Joukkoampumiset ovat vain ongelman näkyvin ilmentymä.

Syiden etsimisen voi aloittaa maan historiasta. Jo siirtokunnissa aseenomistus oli hyvin tavallista. Teollistumisen myötä aseiden merkitys työkaluina väheni, mutta niistä kehittyi harrastusvälineitä sekä keräilyn ja fetisismin kohteita. Massatuotanto mahdollisti laajamittaisen asekulttuurin. Syntyi tuote, jolle oli luotava markkinat. Ase- ja metsästyskerhot yleistyivät. Tällaisena toimintansa aloitti myös pian sisällissodan jälkeen perustettu Kansallinen kivääriyhdistys eli NRA. 

Yhdysvaltojen historia on ollut myös sodan historiaa. Sodan kokeminen on yhdistänyt eri sukupolvia. 1900-luvulta eteenpäin nämä sodat on käyty kaukana Yhdysvaltojen omalta maaperältä. Tämä on etäännyttänyt monet amerikkalaiset sodan kärsimyksestä ja kenties tehnyt väkivallan ihannoimisesta helpompaa. Toisaalta sotien oikeuttaminen on ollut vaikeampaa sekä omille kansalaisille että kansainväliselle yhteisölle.

Oma lukunsa väkivallan historiassa on myös viihdeteollisuudella, joka on rakentanut yhdysvaltalaista väkivallan myyttiä ahkerasti.

Aseet kasvavan lainsäädännön hampaissa

Kuten kaikki lainsäädäntö Yhdysvalloissa, myös aselait vaihtelevat voimakkaasti osavaltiosta toiseen. Aseen omistamista ei ole kielletty missään, mutta jälleenmyyntiä ja aseenkantoa on säädelty varsin vaihtelevasti. Tutkimusten mukaan merkittävä osa yhdysvaltalaisista uskoo, että aseenkantaminen tekee heidän elämästään turvallisempaa. Viime vuosina kasvanut aseväkivalta, terrorismi, etnisten ryhmien väliset jännitteet, kasvaneet tuloerot ja polarisoitunut politiikka ovat kaikki lisänneet koettua turvattomuuden tunnetta. Jopa koronapandemia on saanut asekaupan kukoistamaan.

Aselait ovat yksi eniten mielipiteitä jakavista aiheista aborttioikeuksien, maahanmuuton, ja koronarajoitusten ohella. Historiallisesti ilmiö ei ole uusi: jo Dodge Cityn, Tombstonen ja Deadwoodin kaltaisissa rajaseudun kaupungeissa oli voimassa säännökset, jotka kielsivät aseenkannon kaupungin rajojen sisäpuolella.

1930-luvun lama toi valtaan Franklin D. Rooseveltin, jonka johdolla käynnistettiin tukku mittavia yhteiskunnallisia uudistuksia. Niiden seurauksena liittovaltion merkitys kasvoi huomattavasti. Liittovaltion valta lainsäädännössä laajeni ja myös asepolitiikka tiukentui. Tähän aikaan NRA:n suhtautuminen lakimuutoksiin oli vielä pääsääntöisesti myötäilevää. 

Toista maailmansotaa seuranneen nousukauden aikana yhdysvaltalaisesta elintasosta tuli standardi, jota koko muu maailma ryhtyi tavoittelemaan. Tämän elintason varjopuolena olivat toinen toistaan seuranneet sodat sekä asevoimien ja teollisuuden keskinäinen symbioosi, jonka vaikutusvaltaisuudesta presidentti Eisenhower varoitti jäähyväispuheessaan 1961. Tasavaltalaisuuden ihanteet olivat jäänet kauas historiaan. Amerikkalaiset olivat oppineet rakastamaan pysyvää armeijaa tavalla, jonka koko muu maailma oppi tuntemaan.

Tasavaltalaisuuden ihanteet olivat jäänet kauas historiaan. Amerikkalaiset olivat oppineet rakastamaan pysyvää armeijaa tavalla, jonka koko muu maailma oppi tuntemaan.

Klikkaa twiitataksesi.

1960-luvun puolivälissä sotilaita alettiin lähettää Kaakkois-Aasiaan tuhatpäin. Vietnamista tuli USA:n siihen astisista sodista pisin ja vihatuin. Protestit, mielenosoitukset, ja väkivaltaiset yhteenotot säväyttivät yhteiskuntaa. Myös taistelu vähemmistöjen oikeuksista oli kiihtynyt. 

Sosiaalisten mullistusten seurauksena oli konservatiivinen vastareaktio. Maailmansodista lähtien kommunismin pelko oli ollut amerikkalaisen suurvaltapolitiikan ajava voima. Nyt oikeuksiaan vaativat ryhmittymät nähtiin epäkiitollisina maanpettureina, sosialisteina tai jopa kommunisteina. Retoriikka kuumeni entisestään ja väkivalta läikkyi kaduille. Seurasi joukko kuuluisia attentaatteja, joiden vanavedessä säädettiin tukku uusia aselakeja.

Muutos oli kuitenkin jo tulossa. Tyrannian pelko nosti jälleen päätään. Usko valtiovaltaan oli heikentynyt voimakkaasti sekä vasemmiston että oikeiston keskuudessa.

Asepolitiikka radikalisoituu

1970-luvulla NRA liittoutui pysyvästi yhdysvaltalaisen oikeistopolitiikan kanssa. ”Cincinnatin vallankumouksena” tunnetussa vuoden 1977 vuosikokouksessa yhdistyksen johto vaihtui, ja uuden johdon toimesta keskityttiin entistä voimakkaammin aseoikeuksien puolustamiseen harrastustoiminnan sijasta. Poliittinen vaikuttaminen nousi yhdistyksen keskiöön.

Rikosluvut olivat nousussa 1970-luvulla, ja NRA löysi hedelmällisen pohjan huolestuneista kansalaisista. Asekulttuuri kukoisti erityisesti etelässä ja lännen sisäosissa. Uusi NRA tuki avoimesti Ronald Reaganin presidenttiehdokkuutta ja löysi konservatiivisen liikkeen libertaristisesta siivestä oman paikkansa. NRA:n viesti vetosi vapautensa puolesta huolestuneisiin yhdysvaltalaisiin. Vallankumousajan retoriikka koki uuden tulemisen. ”Valtio ei ole ratkaisu ongelmiimme, vaan valtio itse on ongelma”, totesi Reagan virkaanastumispuheessaan vuonna 1981.

NRA hyökkäsi kaikkia aselain muotoja kohtaan. Aselait olivat vapauden rajoittamista, mikä jo itsessään oli epäamerikkalaista. Pelottelutaktiikasta tuli osa yhdistyksen uutta linjaa. Aselait leimattiin valtion yrityksenä viedä aseet konkreettisesti kansalaisten käsistä. Perustuslain toisesta lisäyksestä tuli aseoikeuksien puolestapuhujien tärkein lyömäase. NRA:n revisionistinen tulkinta asiasta oli harvinaisen yksiselitteinen. Toinen lisäys suojeli kansalaisten oikeutta säilyttää ja kantaa aseita. Piste. Koko lisäyksen ensimmäinen virke kaartipalveluksesta oli sanahelinää, jota ei kannattanut muistella.

Reaganin aikakaudella NRA ja muut aseoikeuksien puolesta kamppailevat etujärjestöt olivat vielä kuitenkin pikkutekijöitä. Asekysymys ei motivoinut isoja äänestysmassoja, eikä asejärjestöjen poliittinen sananvalta ollut vielä tarpeeksi vahva.

Historiaa kirjoitetaan uudelleen

1970-luvulla historiaa alettiin kirjoitaa uudelleen. Aiemman konsensuksen ankkuroidessa perustuslain tulkinnan kiinni kaartipalvelukseen osa tutkijoista alkoi nyt ehdottaa toisen lisäyksen olleen alusta pitäen tarkoitettu takaamaan kansalaisille individualistinen oikeus aseenkantoon. Uuden näkemyksen kannattajat olivat lähinnä oikeushistoriaa tutkineita juristeja perinteisten historioitsijoiden pitäessä pitkälti kiinni vanhasta kollektiivisesta tulkinnasta. Näkemyksen teki ongelmalliseksi muun muassa se, että monet näistä uutta näkemystä ajavista tutkijoista olivat saaneet rahoitusta NRA:lta. 

NRA ajoi johdonmukaisesti uutta näkemystään oikeusistuimiin asti. Aiemmat korkeimman oikeuden lausunnot olivat asettaneet aseenkanto-oikeuden kaartipalveluksen kontekstiin, eli aselait olivat perustuslaillisia niin kauan, kun ne eivät haitanneet kansalaisten oikeutta (ja velvollisuutta) palvella kaartijoukoissa.

Hiljalleen kulttuuri alkoi muuttua ystävällisemmäksi NRA:n kannalta. Aseiden valmistusmäärät siviilikäyttöön, sekä niiden myynti olivat olleet tasaisessa nousussa ainakin 1980-luvulta saakka. NRA:sta oli 2000-luvulle tultaessa tullut politiikan ”kuninkaantekijä” etenkin republikaanien keskuudessa. Konservatiivisessa äänestyspiirissä ehdolle pyrkivän poliitikon oli vaikea päästä läpi ilman NRA:n hyväksyntää.

Ruby Ridgen ja Wacon piiritysten kaltaiset siviiliuhreihin johtaneet tapaukset nähtiin aseintoilijoiden keskuudessa enteenä hallituksen tulevasta aseistariisunnasta. Vihattujen Clintoneiden aikana säädettiin jälleen uusia aselakeja. Myöhemmin presidentti Obaman noustua valtaan pelästyneimmät kehoittivat aseenomistajia piilottamaan aseitaan tulevan vallankumouksen varalta. Salaliittoteoriat olivat löytäneet tiensä myös aseharrastajien keskuuteen.

DC vastaan Heller

Vuonna 2008 aseoikeuksien hetki koitti. Libertaristisen Cato-instituutin avustamana Dick Heller -niminen vartija haastoi Washington DC:n oikeuteen vuoden 1975 laista, joka kielsi Helleriä säilyttämästä virka-asettaan kotonaan. Heller oli yrittänyt saada myös NRA:ta tukemaan oikeusjuttuaan, mutta aseyhdistys oli kieltäytynyt.

Juttu eteni korkeimpaan oikeuteen asti, jossa se päätettiin äänin 5-4 Hellerin hyväksi. Päätöksessään korkein oikeus totesi ensimmäistä kertaa, että perustuslain toinen lisäys suojeli yksilön oikeutta pitää hallussaan ampuma-aseita ilman kytköksiä asepalvelukseen, kunhan niitä käytettiin perinteisesti lainmukaisiin tarkoituksiin tai itsepuolustukseen.

Päätös räjäytti pankin aseoikeuksien puolesta. Seurasi tulva kanteita, jotka pyrkivät kumoamaan olemassaolevia aselakeja, joita oli säädetty etenkin osavaltiotasolla runsaasti. Trendi on jatkunut tähän päivään asti.

Heller-päätöksen enemmistömielipiteen kirjoittanut Antonin Scalia jätti oven auki tarkasti rajatuille ja kohdennetuille aselaeille, joita voitiin edelleen pitää perustuslaillisina. Scalian kuoleman jälkeen (2016) korkein oikeus on kuitenkin siirtynyt entistä konservatiivisempaan suuntaan, ja on hyvin mahdollista, että seuraavina vuosina tulkinta toisen lisäyksen suomista oikeuksista laajenee entisestään.

Kuolema korjaa satoa

Pelkästään tänä vuonna yli 41 000 yhdysvaltalaista on kuollut aseväkivällan seurauksena. Noin puolet luvusta on itsemurhia. Joukkoampumisia (vähintään neljä loukkaantunutta tai kuollutta) on tapahtunut 652 eli lähes kaksi päivässä.

Lainsäädäntö yksin ei pysty ratkaisemaan ongelmaa. Aseet ovat monille osa amerikkalaista elämäntapaa, eikä niitä voi pyyhkiä pois kynän sivalluksella. Aselait tuovat parhaimmillaankin hidasta edistystä. Massiiviseen ongelmaan haluttaisiin näyttävä ratkaisu, mutta sellaista tuskin on olemassa. Myös liittovaltion rakenteellinen luonne vaikeuttaa tulosten saamista. Esimerkiksi Chicagossa tiukat aselait ovat jääneet laihaksi lohduksi, kun lyhyen ajomatkan päässä on useamman osavaltion rajat, joiden takaa voi käydä hakemassa aseen itselleen vaivattomasti.

Pelkästään tänä vuonna yli 41 000 yhdysvaltalaista on kuollut aseväkivällan seurauksena. Noin puolet luvusta on itsemurhia. Joukkoampumisia on tapahtunut 652 eli lähes kaksi päivässä.

Klikkaa twiitataksesi.

Kuten lähes kaikissa muissakin Yhdysvaltoja riivavissa ongelmissa eri osapuolet tunnustavat eri faktoja. Yhteistyö on miltei mahdotonta, koska kompromissi nähdään heikkoutena. Ääripäät ruokkivat toisiaan. Fantastiset ehdotukset koko toisen lisäyksen kumoamisesta tai tietynlaisten aseiden pakollisesta takaisinostosta ruokkivat itselataavien kivääriensä kanssa poseeraavien aseryhmien voimafantasioita. Näyttävien aseiden julkisesta esittelystä on tullut performatiivista uhittelua, joka vetoaa erityisesti miehiin. Retoriikka uudesta sisällissodasta tai etnisten ryhmien välisestä konfliktista on voimistunut äärioikeistossa. Menneiden sotien aikaiset symbolit on valjastettu uudelleen käyttöön.

Ulospääsyä nykytilanteesta on vaikea hahmottaa. Koronavuosina kannatus tiukempia aselakeja kohtaan on ainoastaan pudonnut. Tämä lukema heijastelee epäluottamusta päättäjiin poliittisen spektrin molemmin puolin. Jos kahdenkymmenen lapsen hengen vaatinut Sandy Hookin ammuskelu 2012 ei saanut aikaan merkittävää muutosta, on kovin vaikeaa nähdä mikä sen tekisi.

_______________

Kirjoittaja: Niko Mikael Korhonen

Editointi: Ulla Henttonen, Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Aleksi Heikola