Suomen ja Ruotsin Nato-suurlähettiläät Klaus Korhonen ja Axel Wernhoff jättivät maidensa jäsenhakemukset pääsihteeri Jens Stoltenbergille 18.5.2022. Kuva: NATO

Historia on osoittanut, että pitkäikäiset liittoutumat ovat poikkeus eivätkä sääntö, ja pian myös Suomi jakaa vastuun seitsemänkymppiseksi ehtineen Naton yhtenäisyydestä ja toimintakyvystä huolehtimisesta. Siksi on korkea aika pohtia, millaiseen Natoon Suomi on liittymässä ja mihin suuntaan haluamme olla puolustusliittoa viemässä.

Suomi on seissyt Naton ovensuussa jo vuosikymmenten ajan, mutta vasta tänä keväänä turvallisuusympäristömme muuttui tavalla, joka antoi Suomelle ja suomalaisille vauhtia ottaa ratkaiseva askel kynnyksen yli. Niin kauan kuin Nato oli optio, ei Suomessa ollut tarvetta tarkastella syvällisemmin, mikä tai millainen organisaatio Nato pohjimmiltaan on. Sotilaspiireissä Nato on pitkäaikainen kumppani, jonka toimintatavat ovat tulleet vuosikymmenten varrella tutuiksi. Kansalaiskeskustelussa Nato jäi kuitenkin tuntemattomaksi ja kaukaiseksi toimijaksi, ja Nato-keskusteluksi riitti pitkään “eipäs, juupas” -väittely.  Laajempaa keskustelua Natosta jopa arasteltiin. Nyt kun päätös jäsenyydestä on syntynyt, on tärkeää, että keskustelu syvenee ja suomalaisten ymmärrys Natosta, sen tulevaisuudesta ja Suomen roolista siinä vahvistuu.

Nato-jäsenyys tuo kansalliseen turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen keskusteluun uuden ulottuvuuden. Jäsenyys ei ole Suomen puolustuspolitiikan päätepiste vaan sen myötä alkaa uusi liittoutuneen Suomen aikakausi. Uusi roolimme Nato-maana edellyttää jatkossakin aktiivista ja määrätietoista puolustuspolitiikkaa ja oman puolustuskykymme ylläpitämistä.

“Historian loppu” oli Natolle uuden aikakauden alku

Pohjois-Atlantin puolustusliitto Nato perustettiin toisen maailmansodan raunioille vuonna 1949 turvaamaan nimensä mukaisesti Pohjois-Atlantin alueen eli Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan turvallisuutta. Naton ensimmäisen pääsihteerin, Lord Ismayn, legendaarisen lausahduksen mukaan Naton tehtävä oli pitää Neuvostoliitto ulkona, Yhdysvallat sisällä ja Saksa alhaalla.

Kylmän sodan äärimmilleen kiristyneessä tilanteessa Natolle oli tärkeintä puolustautuminen Neuvostoliiton sotilaallista uhkaa ja poliittisen vaikutusvallan leviämistä vastaan. Toiseksi tärkeäksi tehtäväksi tuli varmistaa Yhdysvaltojen sitoutuminen sodasta toipuvan Euroopan puolustukseen. Neuvostoliiton hajottua ja Berliinin muurin murruttua Nato oli vaikean paikan edessä. Mikä olisi sen rooli maailmassa, jota leimasivat “historian loppu” ja liberalismin voitto? Vuonna 1990 Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcher kutsui Naton suurimmaksi haasteeksi tasapainon löytämistä vanhan säilyttämisen ja uuteen sopeutumisen välillä. Thatcher muistutti, ettei kylmän sodan loppu tehnyt Natoa tarpeettomaksi: “Ei kotivakuutuksestakaan luovuta, vaikka murtojen määrä naapurustossa olisi kuluneena vuonna laskenut.”

1990-luvulla Nato löysi uudenlaisen olemassaolon oikeutuksen kriisinhallinnasta, johon se osallistui Jugoslavian hajoamissotien osoitettua, että sota oli edelleen mahdollista myös Euroopassa. Viimeistään vuoden 2001 terrori-iskut ja niitä seurannut vuosikymmeniä jatkunut Afganistanin sota vahvistivat Naton roolia kansainvälisenä kriisinhallintaorganisaationa. Muuttuneesta tehtävänkuvasta huolimatta Nato sai uusia jäseniä entisistä Varsovan liiton maista, mikä osoitti sen säilyttäneen houkuttelevuutensa turvallisuuspoliittisena toimijana.

Venäjän miehitettyä Krimin vuonna 2014 Eurooppa heräsi uuteen aikakauteen, jossa oli kaikuja historiasta: suurvaltatoimija siirteli valtioiden rajoja mielivaltaisesti, käytti sotilaallista voimaa naapurivaltiota vastaan ja uhitteli länsimaille – tällä kertaa arsenaalissaan erilaiset hybridiuhat. Muuttuneen turvallisuuspoliittisen ympäristön myötä Nato palasi juurilleen kollektiivisen, alueellisen puolustuksen pariin. Puolaan ja Baltiaan perustettiin monikansallisia noin tuhannen sotilaan taistelujoukkoja, joiden  tarkoituksena on toimia pelotteena Venäjää vastaan ja lähettää viesti Naton valmiudesta ja yhtenäisyydestä. Kriisinhallinta on edelleen yksi Naton kolmesta päätehtävästä, mutta viimeistään Afganistanista vetäytymisen ja Ukrainan sodan myötä tuli selväksi, että Naton huomio on jälleen sen jäsenmaiden puolustuksessa.

EU ja Nato jakavat reviirin, mutta kinastelevat arvovallasta

Yksi tulevien vuosien keskeisimmistä kysymyksistä Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa on EU:n ja Naton suhde ja näiden kahden keskenään hyvin erilaisen organisaation välinen työnjako. EU on perinteisesti nähty pehmeän vallan käyttäjänä, mutta viime vuosina se on ottanut askeleita kohti kovan, sotilaallisen voiman kehittämistä. EU:n lipuminen kohti Naton toimintakenttää on aiheuttanut kitkaa niin EU:n ja Naton, kuin laajemmin Euroopan ja Yhdysvaltojen välisissäkin suhteissa. Yhdysvallat on jo 1990-luvulta alkaen painottanut, että EU on Natoa täydentävä toimija, eikä Naton roolia Euroopan keskeisimpänä turvallisuustoimijana saa kyseenalaistaa.

EU:lla on oma turvatakuulausekkeensa (artikla 42.7), jonka mukaan muiden on autettava aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsenvaltiota “kaikin käytettävissä olevin keinoin”. Lausekkeen muotoilu on voimakas, minkä vuoksi sitä toisinaan pidetään jopa velvoittavampana kuin Naton kollektiivisen puolustuksen artiklaa (artikla V). Lausekkeen tulkinta on kuitenkin vaikeaa ja EU-mailla on keskenään poikkeavat näkemykset sen soveltamisesta. Käytännössä apu voi tarkoittaa mitä tahansa: se voi olla sotilaallista, mutta sen varaan ei voi laskea kansallista puolustusta. Naton viides artikla ei ole velvoittavampi sanamuotojensa takia, vaan sen takia mitä se edustaa: jos Nato ei toimisi tosipaikan tullen, puolustusliiton olemassaolon oikeutus murenisi ja uskottavuus katoaisi.

Vakaa ja demokraattinen Eurooppa ilman sotia on sekä EU:n että Naton tärkein tavoite. Ukrainan sota ja Naton laajentuminen Suomeen ja Ruotsiin ovat jo vahvistaneet transatlanttista kumppanuutta. Jo aikaisemmin yhteistä maaperää on löydetty muun muassa hybridiuhkien torjunnasta, kriittisten infrastruktuurien turvaamisesta sekä ihmissalakuljetuksen ehkäisemisestä Välimerellä. Vaikuttaakin siltä, että EU ja Nato ovat jättämässä arvovaltakinastelun taakseen ja alkaneet nähdä niiden toisiaan täydentävän luonteen tarjoamat mahdollisuudet.

Euroopassa Nato on suosittu, mutta jäsenmaita hiertävät heikot demokratiat, eriävät intressit ja matala maanpuolustustahto

Ukrainan sodan puhkeamista seurannut Nato-kannatuksen kasvu Suomessa on ollut hätkähdyttävän nopeaa, mutta Naton suosio on kasvanut viime aikoina myös muualla Euroopassa. Osittainen selitys Naton suosion viimeaikaiselle kasvulle löytynee Valkoisen talon isännän vaihdoksesta, joka on tuonut kaivattua vakautta Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan sekä transatlanttisiin suhteisiin. Tärkein selitys lienee kuitenkin se kaikkein ilmeisin: sateenvarjojen kysyntä kasvaa, kun ennuste on epävakainen ja sadepilvet kasaantuvat horisonttiin.

Suosiostaan huolimatta Natolla on vastassaan useita haasteita, joihin sen on pystyttävä vastaamaan pysyäkseen toimintakykyisenä ja uskottavana toimijana. Eräs keskeinen sisäinen haaste liittyy jäsenvaltioiden erilaisiin uhkakuviin ja -käsityksiin, joiden välillä Nato joutuu tasapainoilemaan. Vaikka Ukrainan sodan myötä Venäjän uhkaan suhtaudutaan myös Länsi-Euroopassa uudella vakavuudella, on monessa jäsenmaassa keskeisin turvallisuusuhka edelleen terrorismi. Itä- ja Keski-Euroopassa sen sijaan Venäjä on aina ollut keskeisin turvallisuusuhka ja syy kuulua Natoon.

Natoa haastaa sisältäpäin myös jäsenmaiden huolestuttava demokratiakehitys. Unkarissa, Puolassa ja Turkissa demokratian tila on jo pitkään heikentynyt, mutta myös Yhdysvalloissa on syytä huoleen. Lisäksi yhtenäisyyttä horjuttavat Turkin ja Kreikan tulenarat suhteet, ja Turkin uhmakkuus omia liittolaisia kohtaan. Tästä Suomi ja Ruotsikin ovat saaneet maistiaisen heti jäsenyysprosessinsa alkumetreillä. 

Erityisesti vanhojen Nato-maiden haasteena on myös kansalaisten halukkuus, tai pikemminkin haluttomuus, oman maan ja liittolaisten puolustamiseen. Suomessa maanpuolustustahto on korkealla, mutta monissa Nato-maissa halukkuus osallistua oman tai liittolaismaan puolustamiseen ei ole itsestäänselvyys. Vuonna 2015 tehdyssä selvityksessä Nato-maista Saksassa, Italiassa ja Belgiassa kussakin vain viidennes kansalaisista olisi valmis taistelemaan maansa puolesta.

Biden on sitoutunut Natoon, mutta yhdysvaltalaisia turhauttaa maksumiehen rooli

Yhdysvaltojen roolia Natossa on yhä tänä päivänäkään vaikea liioitella. Vaikka liittoutumassa on mukana kolmekymmentä jäsentä ja yhteensä kolme ydinasevaltaa, perustuu Naton voima ja yhtenäisyys ensisijaisesti Yhdysvaltojen aseelliseen mahtiin – mistä Yhdysvallat on vuosikymmeniä maksanut kalliin hinnan myös dollareissa. Yhdysvaltojen pitkäjänteinen sitoutuminen Natoon on liittouman tulevaisuuden kannalta keskeistä, mutta vastuunkanto Natosta ei ole Yhdysvalloissa kaikille itsestäänselvyys. Vuonna 2021 toteutetussa kyselyssä vain 44 prosentilla republikaaneista oli myönteinen mielipide Natosta. Hieman kärjistäen monet republikaanit näkevät Naton kalliina hyväntekeväisyytenä eurooppalaisille liittolaisille, jotka eivät itse ole halukkaita kattamaan puolustuksensa kustannuksia.

Yksi Naton keskeisimmistä ja pitkäikäisimmistä sisäisistä haasteista liittyykin juuri jäsenvaltoiden väliseen taakanjakoon. Yhdysvallat on vuosikymmeniä vaatinut eurooppalaisia kumppaneitaan ottamaan suurempaa vastuuta omasta puolustuksestaan ja osallistumaan Euroopan ulkopuolisiin operaatioihin Yhdysvaltojen rinnalla. Vaikka Natossa on totuttu Euroopan johtajien tyhjiin lupauksiin kasvavista panostuksista, osoitti presidentti Donald Trumpin ärhäkkä retoriikka, että pahimmillaan taakanjako voi nousta Naton yhtenäisyyttä uhkaavaksi kysymykseksi.

Tänä keväänä Trump on itse myöntänyt uhanneensa Nato-maiden johtajia sillä, ettei Yhdysvallat puolustaisi liittolaisiaan viidennen artiklan mukaisesti, jos jäsenmaat eivät kasvattaisi taloudellista panostaan Natossa. Erityisesti Itä-Euroopan nuorissa Nato-maissa Trumpin lausunnot synnyttivät epävarmuutta siitä, mahtuvatko kaikki jäsenet tiukan paikan tullen Naton sateenvarjon alle.

Transatlanttiset suhteet ovat parantuneet presidentti Joe Bidenin kaudella, mutta Euroopalla ei ole varaa jäädä lepäämään laakereillaan. Yhdysvaltojen nelivuotinen presidenttikausi on lyhyt, ja polarisoitunut kaksipuoluejärjestelmä varmistaa, että Washingtonin linja voi heilahtaa nopeastikin, jopa perustavanlaatuisissa kysymyksissä. Yhdysvaltojen vakaus tulee siis olemaan Nato-Suomessa tärkeämpää kuin koskaan, mutta vastuu liittoutuman tulevaisuudesta kuuluu kaikille jäsenmaille.

Lähivuosina Natossa edellytetään aktiivista osallisuutta – myös uusilta jäseniltä

Naton seuraava huippukokous järjestetään kesäkuun lopussa Madridissa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan hallinnee jäsenmaiden johtajien välistä keskustelua, minkä lisäksi puolustusliitto hyväksyy uuden strategisen konseptinsa. Strateginen konsepti on Naton ylin poliittis-strateginen asiakirja, joka ohjaa sen toimintaa tulevina vuosina. Edellinen strateginen konsepti on vuodelta 2010, jonka jälkeen maailma on muuttunut dramaattisesti. Euroopassa sotilaallinen kyvykkyys ja alueellinen koskemattomuus ovat jälleen keskustelun keskiössä, ja Naton turvatakuille on kysyntää.

Vaikka sota Ukrainassa on ravistellut koko Eurooppaa, voimakkaimmin sen vaikutukset tuntuvat Venäjän naapurimaissa. Venäjän uhka, sodan pelko ja solidaarisuus Ukrainaa kohtaan vahvistavat Naton yhtenäisyyttä. Jäsenvaltioiden tasolla Ukrainan sota on synnyttänyt tilanteen, jossa kalliiden ja poliittisesti epäsuosittujenkin päätösten tekeminen muuttuu mahdolliseksi ja Nato-jäsenyyden arvosta ollaan yksimielisempiä kuin aikoihin.

Uusi tilanne edellyttää Euroopalta jatkossa entistä enemmän vastuunkantoa sekä itsenäistä toimintakykyä, ja myös Suomelle koittaa Nato-jäsenyyden myötä uudenlaisen vastuunkannon aika. Suomi on vuosikymmenten ajan tottunut pitämään huolta omasta turvallisuudestaan ja puolustuksestaan ja sillä on puolustuksellisen kyvykkyytynsä ohella suoraselkäisen ja luotettavan liittolaisen maine. Nato-jäsenyyden myötäkään kansallisesta puolustuskyvystä ei kuitenkaan voida tinkiä. Tätä viestiä Suomen olisi syytä viedä eteenpäin Natossa ja oman esimerkkinsä kautta osoittaa liittolaisilleen, että turvallisuutta ja puolustusta ei voi ulkoistaa.

—

Kirjoittaja: Ulla Henttonen, Heljä Ossa

Editointi: Heta Hassinen, Tuulikki Olander, Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Sannimari Veini