Miksi perussuomalaisten ja SDP:n välillä on äänestäjärajapintaa, vaikka puolueet ja erityisesti puoluejohto vaikuttavat niin erilaisilta? Miksi Ison-Britannian konservatiivipuolue voittaa perinteisiä työväenpuolueen tukialueita tehdaspaikkakunnilla? Miksi Ranskan perinteiset vasemmiston työväenluokkaiset äänestäjät ovat kääntyneet kohti laitaoikeiston Kansallista liittoumaa?

Länsimaiset poliittisesti vasemmalle puoliskolle kallellaan olevat puolueet ovat vuosikymmenten saatossa keskiluokkaistuneet. Tämän vasemmiston kannatuspohja keskittyy yhä enemmän korkeasti koulutettuihin kaupunkilaisiin, ja sen toiminta on kääntynyt kannattajiensa taloudellisten etujen ajamisesta kohti postmaterialistisia arvoja. Harva työväenpuolue länsimaissa esimerkiksi enää haikailee tuotantovälineiden sosialisoimisen ja yhteisomistuksen perään, siinä missä ne vielä 1900-luvulla olivat samaisten puolueiden arkipäivää.

Oikeiston ja vasemmiston suhde koulutukseen on kääntynyt lähes päälaelleen: kun kouluttautuminen on valtavirtaistunut ja tullut useampien ulottuville, koulutettujen väheksyminen ja mutinat elitismistä löytävät yhä useammin kotinsa länsimaisesta laitaoikeistosta vasemmiston sijaan. Samalla suurituloisimmat äänestävät yhä oikeistopuolueita, minkä myötä aiempi kiinteä linkki koulutuksen ja tulotason välillä äänestyskäyttäytymisessä on alkanut purkautua.

Keskiluokkaistuminen ja koulutuksen merkityksen kääntyminen päälaelleen ovat jättäneet jälkeensä poliittisen tyhjiön, jonka konservatiivisemmat oikeistopuolueet ovat ilomielin täyttäneet. Kaikista mittavimpia muutoksen vaikutukset ovat olleet Isossa-Britanniassa, jossa paikallinen vaalijärjestelmä korostaa pieniäkin muutoksia sopivissa paikoissa. Toisaalta muutos näkyy myös koto-Suomessa: SDP ja perussuomalaiset kilpailevat ykköspaikasta esimerkiksi perinteisen työväenluokkaisessa Itä-Helsingissä. Ruotsissa perinteisesti paikallisten sosiaalidemokraattien vankkana tukijana toimineen ammattiyhdistysliikkeen sisällä oikeistokonservatiivisten ruotsidemokraattien kannatus meni jo muutama vuosi sitten ohi sosiaalidemokraattien kannatuksesta.

Voikin tiivistää, että länsimainen vasemmisto ja länsimainen oikeisto ovat kehittyneet päinvastaisiin suuntiin erityisesti suhteessa koulutukseen ja koulutettuihin – paikoin jopa muuttuneet tässä suhteessa peilikuvikseen. Siinä missä koulutetut, keskiluokkaiset kaupunkilaiset äänestivät ennen keskustaoikeistolaisia puolueita, äänestävät he nyt poliittiseen vasemmiston lukeutuvia puolueita. Vaikutus läpileikkaa länsimaisia poliittisia järjestelmiä siitä huolimatta, onko kyseessä brittiläistyylinen enemmistövaalitapa vai suhteellisempi vaalijärjestelmä.

Siinä missä koulutetut, keskiluokkaiset kaupunkilaiset äänestivät ennen keskustaoikeistolaisia puolueita, äänestävät he nyt poliittiseen vasemmiston lukeutuvia puolueita. Vaikutus läpileikkaa länsimaita vaalijärjestelmästä riippumatta Klikkaa twiitataksesi!

Asiaa tutkinut ja siitä kirjoittanut ekonomisti Thomas Piketty on antanut kehityskululle nimen “Brahmin Left” vasemmiston keskiluokkaistumiskehitykselle ominaisen dynamiikan mukaisesti. Nimitys viittaa hindulaiseen korkean statuksen pappiskastiin. Saman kehityskulun huomioi myös brittiläislehti The Economist viime vuoden puolella.

Piketty kanssajulkaisijoineen keskittyy pysymään deskriptiivisellä, ilmiötä yksinkertaisesti kuvailevalla tasolla, ja vastaa vain kysymykseen “mitä” kysymättä pidemmin “miksi”. Syy kehityksen taustalla on todennäköisesti kouluttautumisen yleistyminen länsimaisissa yhteiskunnissa: vajaa vuosisata sitten yliopistokoulutus oli lähes perinnöllinen harvinaisuus ja kertoi hyväosaisuudesta, eikä sen ympärille voinut kuvitellakaan rakentavansa poliittista liikettä jo yksin koulutettujen vähäisen määrän takia. Nykyisin taas keskimäärin joka kolmannella länsimaisella aikuisella on jonkinlainen korkeakoulututkinto. Koska koulutustason on havaittu korreloivan vahvasti arvopoliittisen liberalismin kanssa, ei koulutetun väestön kääntyminen liberaalimman postmaterialisoituneen vasemmiston puoleen ole niin suuri yllätys.

Pikettyn tutkimuksen mukaan kehityskulku on myös ehdottoman riippuvainen ikäpolvesta. Historiallisesti 1930-luvulla tai aiemmin syntyneiden ikäluokassa korkeimmin koulutettu kymmenys äänesti keskimäärin enemmän perinteisiä oikeistopuolueita kuin muut. Siitä eteenpäin tilanne on kuitenkin muuttunut: korkeimmin koulutetut kunkin myöhemmän sukupolven sisällä äänestivät ja äänestävät poliittisen kentän vasemmalle puoliskolle sijoittuvia puolueita enemmän kuin muut. Vaikutus on myös kasvanut ajan myötä: lähes riippumatta sukupolvesta korkeasti koulutetut äänestävät nyt enemmän vasemmistopuolueita kuin kolme tai neljä vuosikymmentä sitten.

Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana korkeasti koulutettujen ihmisten määrä yhteiskunnassa on kasvanut reilusti. Mahdollisuudet kouluttautumiseen eivät enää samoissa määrin ole riippuvaisia sosioekonomisesta taustasta kuin ennen, minkä myötä myös muiden kuin hyväosaisten ja hyvätuloisten sukujen jälkikasvu on päässyt osaksi pidempää koulutusta ja keskiluokkaa. Kun yhä suurempi osaa yhteiskunnasta saa paremman mahdollisuuden kouluttautua, on sen hankala olla näkymättä myös vasemmistopuolueiden kannattajien koulutuksessa. Tämä muutos kuitenkaan tuskin riittää kääntämään koko kuvaa: on selvää, että kun koulutetuin kymmenys on liikkunut yli kaksikymmentä prosenttiyksikköä vasemmalle äänestyskäyttäytymisessä, on tapahtunut isompi kulttuurillinen muutos.

London School of Economicsin politiikkatieteiden professori Jonathan Hopkin tarjoaa täydentävän palasen teesin tueksi. Pähkinänkuoressa Hopkin esittää, että länsimaiden keskustavasemmistolaiset puolueet ovat vähä vähältä alistuneet markkinavetoisen talouspolitiikalle ja sen ehdoille. Näin ollen vasemmisto karrikoiden hävisi kilpailun taloudesta, ja talouspolitiikasta, mikä jätti sen keskustelufoorumiksi enää niin sanotusti pehmeämmät, kulttuuriset kysymykset. Tämä vasemmiston “postmaterialisoituminen” – eli materiaalisten talous- ja tulonjakokysymysten taka-alalle jättäminen uusien haasteiden sekä poliittisen tappion edessä sekä arvoliberalismiin ankkuroituminen – tuskin ainakaan on vähentänyt houkuttelevuutta kouluttautuneiden suuntaan.

Vasemmisto karrikoiden hävisi kilpailun taloudesta, ja talouspolitiikasta, mikä jätti sen keskustelufoorumiksi enää niin sanotusti pehmeämmät, kulttuuriset kysymykset Klikkaa twiitataksesi!

Huomattavaa kuitenkin on, että huolimatta keskiluokkaistumisesta ja vasemmiston koulutusstatuksen muutoksesta eivät suurempituloiset ole liikkuneet vasemmiston taakse samaan tahtiin korkeimmin koulutettujen kanssa. Sen lisäksi, että korkea koulutus aiempina vuosikymmeninä tuskin oli korkean varallisuuden syy vaan pikemminkin sen seuraus, eräs selitys tälle kahden perinteisesti käsi kädessä kulkeneen muuttujan irtikytkennälle toisistaan on koulutettujen alojen työpaikkojen sirpaloituminen ja niin kutsutun prekariaatin muodostuminen. Prekariaatilla tarkoitetaan usein tilapäisissä tai epätyypillisissä työsuhteissa työskentelevien ihmisten luokkaa, yleensä myös tietyn tyyppistä mikroyrittäjyyttä. Prekarisaatiolla tarkoitetaan laajempaa ilmiötä, jossa yhteiskunnalliset muutokset lisäävät toimeentulon epävarmuutta. Koulutetut tutkitusti ovat osa tätä prekariaattia ainakin jossain määrin ja siksi myös yhteiskunnallisten epävarmuuksien armoilla.

Yllä kuvattu korkeasti koulutettu mutta taloudellisesti tavalla tai toisella epävarmassa tilanteessa elävä prekaari ei juuri mahdu klassiseen työväenluokka–kapitalisti-kahtijakoon, joka kuvastaa 1900-luvun politiikkaa. Niin ikään matalasti koulutettu duunari – joka yhä useammin äänestää konservatiivisempia oikeistopuolueita länsimaisen vasemmiston karatessa koulutettujen kaupunkilaisten pariin – olisi suhteellisen vaikea sijoittaa tuttuun ja turvalliseen kahtiajaotteluun.

Politiikkaa voi lopulta typistetysti ajatella asiakysymyksinä, joihin annettavat vastaukset vaihtelevat tietyllä janalla poliittisen position mukaan. Tällainen oli esimerkiksi yllä kuvattu ristiriita työn ja pääoman välillä,  joka näytteli hallitsevaa osaa 1900-luvun politiikassa. Siinä vastaukset keskittyivät erityisesti tulonjakokysymyksiin. Yhteiskunnallisten muutoksien myötä paitsi vastaukset kysymyksiin voivat näyttäytyä uudessa valossa, myös itse kysymykset ja niiden ajankohtaisuus voi muuttua. Näin on käymässä jälleen: koulutusasteen nousu yhteiskunnassa on lähes peruuttamattomasti muokannut vasemmistolaista äänestäjäpohjaa länsimaissa. Tämän myötä osapuolet poliittisella kentällä esittävät uudenlaisia kysymyksiä ja antavat niihin erilaisia vastauksia. Lopputuloksena 1900-luvulta perityt ja nykyään epätarkat käsitykset oikeistosta sekä vasemmistosta erityisesti talousmääritteisinä ilmiöinä eivät enää samalla tavalla auta selittämään moderneja poliittisia jakolinjoja.

1900-luvulta perityt ja nykyään epätarkat käsitykset oikeistosta sekä vasemmistosta erityisesti talousmääritteisinä ilmiöinä eivät enää samalla tavalla auta selittämään moderneja poliittisia jakolinjoja Klikkaa twiitataksesi!

Samalla ilmiö muistuttaakin siitä, miksi oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus eivät palaudu 1900-luvun talousmääritykseen eikä oikeistolaisuutta tai vasemmistolaisuutta voi hahmottaa pelkästään kyseisen 1900-luvulla hallinneen jaottelun perusteella. 2000-luvun kolmannelle vuosikymmenelle käännyttäessä onkin pikkuhiljaa päivitettävä puheenparsi ja ymmärrys vastaamaan nykytilannetta. Muutos on myös avainasemassa sen hahmottamisessa, miksi rajapintaa löytyy ja äänestäjät valitsevat jälleen liberalisoituvan SDP:n sekä konservatiivisen perussuomalaisten väliltä ensi kevään eduskuntavaaleissa, suuren yleisön ihmetykseksi.

Kirjoittaja: Julius Lehtinen
Kommentointi: Leevi Saari
Kielenhuolto: Ida Andersson