Suomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vakiohahmoja on ollut jo seitsemättä vuosikymmentä ministeri Jaakko Iloniemi. Suurlähettiläs Hannu Himanen on kirjoittanut Iloniemestä elämäkerran, joka on poikkeuksellinen niin aiheeltaan kuin tyylilajiltaan.

Ministeri Jaakko Iloniemi (s. 1932) on monella tapaa ainutlaatuinen tapaus suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Hän on toteuttanut ulkopolitiikkaa monessa roolissa – toimittajana, diplomaattina, elinkeinoelämän vaikuttajana ja kansalaiskeskustelijana. Iloniemen persoona ja hänen näkemyksensä maailman menosta ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa läpi vuosikymmenten.

Kun mediassa, seminaareissa tai juhlatilaisuuksissa kaivataan valtiomiestason analyysiä, käännytään edelleen Iloniemen puoleen. Tänä vuonna 90-vuotissyntymäpäiväänsä juhlineen Iloniemen asiantuntemus kattaa käytännössä koko suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sotien jälkeisestä ajasta tähän päivään. Hänen asiantuntemukselleen oli kysyntää myös menneenä keväänä, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Suomen haki puolustusliitto Naton jäseneksi. Jaakko Iloniemen haastattelut ja kirjoitukset olivat taas kerran haluttua tavaraa.

Julkaisuajankohta antaa kirjalle uuden ulottuvuuden

Yli kuusikymmentä vuotta kestäneen julkisen elämän jälkeen Iloniemi on edelleen relevantti kommentaattori suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Sopivasti ministerin juhlavuoteen ajoitetussa elämäkerrassa Iloniemi – Eminenssi (Docendo, 2022) suurlähettiläs Hannu Himanen pyrkii selvittämään, miten Iloniemi on onnistunut säilyttämään relevanssinsa.

Maailmanpoliittinen tilanne tekee Iloniemen elämäkerrasta entistäkin ajankohtaisemman. Kirjaan on ehditty sisällyttää luku, jossa Iloniemi pääsee ruotimaan Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Luku korostaa entisestään sitä, ettei kirja ole mikään menneen maailman diplomaatin muistelo. Himasen kirja Iloniemestä on katsaus ajan hermolla olevan asiantuntijan elämäntyöhön. Tämä työ ei näytä yhdeksänkymmenen vuoden jälkeenkään tulleen vielä päätökseen.

Iloniemen elämäkerta ei ole mikään menneen maailman diplomaatin muistelo. Klikkaa twiitataksesi!

Ajankohtainen kysymys Suomen Nato-jäsenyydestä tekee Iloniemen elämäkerrasta niin ikään herkullisen. Jaakko Iloniemi on yksi tunnetuimmista vaikuttajista, joka on jo vuosikymmeniä suhtautunut myönteisesti Pohjois-Atlantin liittoon ja Suomen potentiaaliseen jäsenyyteen. Kirjassa ei aivan ehditä tuohon historialliseen toukokuun viikkoon, jolloin Suomi ja Ruotsi yksissä tuumiin jättivät hakemuksensa Naton pääsihteerille. Silti Suomen tuleva Nato-jäsenyys tulee olemaan Iloniemelle tietyllä tapaa kirsikka kakun päällä. Iloniemi ei enää ole ollut aktiivisena toimijana Suomen Nato-prosessissa, mutta Nato-jäsenyyden pitkäaikaisena puolestapuhujana tuleva jäsenyys voidaan laskea hänen uransa huippuhetkiin.

Kekkosen itsevaltaisuus hyödytti Iloniemeä

Himanen jakaa Iloniemen uran neljään osaan: opiskelijapoliitikko ja toimittaja, diplomaatti, talouselämän vaikuttaja sekä aktiivinen eläkeläinen. Suuren yleisön tietoisuuteen Iloniemi tuli vuoden 1975 Etyk-kokouksen koordinaattorina. Huippukokouksen päävalmistelijan tehtävä oli käänteentekevä Iloniemelle. Hänestä tuli yksi presidentti Urho Kekkosen luottomiehistä. Etykiä seurasivat korkeat tehtävät ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä, poliittisista asioista vastaavana alivaltiosihteerinä sekä Suomen suurlähettiläänä Washingtonissa.

Iloniemen nousu presidentin lähipiiriin on kuvaava esimerkki Kekkosen ajan ulkopolitiikan prosesseista. Himasen mukaan Kekkonen käytti omia luottomiehiään ulkoministeriön linjaorganisaation ohi. Hän kuvailee presidentin olleen myös oma ulkoministerinsä.

Kekkosen itsevaltaiset otteet ulkopolitiikan hoidossa lienevät osasyy myös Jaakko Iloniemen harvinaislaatuiseen asemaan suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Koska ulkopolitiikka oli suvereenisti presidentin käsissä, muiden Kekkosen läheisten luottomiesten tavoin Iloniemi sai hyvin vaikutusvaltaisen aseman. Nykyään tasavallan presidentti jakaa ulkopoliittisen valtansa valtioneuvoston ja eduskunnan kanssa. Kekkosen ajan Suomessa vaikutusvallan pooli oli suppeampi, ja yksi hyötyjistä oli Jaakko Iloniemi.

Kuvaavaa on, että Kekkosen erottua presidentin tehtävistä myös Iloniemen diplomaatin ura joutui sivuraiteille. SDP:n ja keskustan puoluepoliittisten kärhämöintien seurauksena Iloniemeä ei ennakkokaavailuista huolimatta nimitetty ulkoministeriön korkeimpaan virkaan valtiosihteeriksi. Koska ulkoasiainhallinnossa ei ollut muitakaan Iloniemeä kiinnostavia tehtäviä, siirsi hän katseensa yritysmaailmaan. Vuonna 1983 Iloniemi loikkasi virkamiesuralta Suomen Yhdyspankin johtokunnan jäseneksi. Tätä seurasi vielä kymmenvuotiskausi Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVA:n toimitusjohtajana. 

Kekkosen erottua presidentin tehtävistä myös Iloniemen diplomaatin ura joutui sivuraiteille. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikka Iloniemen ura diplomaattina päättyi hieman yllättäen, hän ei missään vaiheessa jättänyt ulkopolitiikkaa. Yhdyspankissa ja EVA:ssa hän jatkoi ulkopolitiikan tekijänä, nyt vain talousvaikuttajan ja kolumnistin rooleissa. Voi hyvin arvioida, että tämä koitui siunaukseksi Iloniemelle. Hän on pystynyt kanavoimaan Kekkosen ajan ulkoministeriössä keräämänsä kokemuksen ja vaikutusvallan rooleihinsa talouselämässä ja aktiivisena kansalaisena. Samalla hänen oma kokemuksensa on monipuolistunut, mikä on vain lisännyt Iloniemen uskottavuutta suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulkkina.

Himanen rikkoo perinteisen elämäkerran kaavaa

Himasen kirjan parhaita puolia on sen lähtöasetelma. Kuten kirjailija itse esipuheessaan toteaa, teoksen ei ole tarkoitus olla kaiken kattava kronologia Jaakko Iloniemen elämästä ja teoista. Iloniemi – Eminenssi keskittyy ennemmin niihin tekoihin. Kirjassa käydään toki läpi Iloniemen lapsuus, nuoruus ja opiskeluaika, mutta pääpaino on hänen työurassaan. Iloniemen ura niin diplomaattina kuin sen jälkeenkin on ollut niin tiiviisti kietoutuneena Suomen sodanjälkeisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan käännekohtiin, että kirjasta tulee väistämättä myös katsaus poliittiseen lähihistoriaan.

Kirjan tyylilajia on hankala määrittää. Teos ei ole perinteinen, kronologinen elämäkerta. Kirja pohjautuu paljolti Himasen ja Iloniemen keskusteluihin, Iloniemen arkistoihin ja omiin julkaisuihin sekä hänen lähipiirinsä haastatteluihin. Silti kyseessä ei missään nimessä ole omaelämäkerta tai muistelmateos. Himanen itse toteaa, ettei kirjaa ole tarkoitettu myöskään tieteelliseksi tutkimukseksi Jaakko Iloniemen elämästä.

Hannu Himasen kaksoisrooli kirjoittajana ja Iloniemen kollegana ja ystävänä tuo oman vivahteensa lopputulokseen. Ulkoministeriössä Himanen ja Iloniemi eivät koskaan työskennelleet samalla osastolla tai samassa edustustossa, mutta epäilemättä Himasen kokemus diplomaattina ja ymmärrys ulkopolitiikasta tuovat tekstiin sellaista näkökulmaa, jota ei ehkä perinteiseltä elämäkerturilta voisi odottaa. Läheisyys ei ole kuitenkaan sumentanut Himasen roolia kirjoittajana. Kirjasta löytyy myös kriittisiä äänenpainoja Iloniemen ratkaisuista tai tarkoitusperistä.

Iloniemi on osannut vaikuttaa vaikuttajiin

Mielenkiintoisinta antia Himasen kirjassa on analyysi Iloniemen roolista vaikuttajana. Oli hänen roolinsa mikä tahansa – toimittaja, diplomaatti, elinkeinoelämän toimija tai aktiivinen eläkeläinen – Iloniemen osaamiselle on ollut kysyntää ja hänen mielipiteillään vaikutusta. Mittavasta urastaan huolimatta Iloniemi ei koskaan ole ollut kaikkein korkeimmissa viroissa, poliittisista tehtävistä puhumattakaan. Iloniemen vaikutusvalta onkin kummunnut siitä, että hän on asemoitunut kaikkein korkeimpien vallankäyttäjien taustajoukkoihin. Presidentit Kekkonen, Koivisto, Ahtisaari ja Niinistö ovat kaikki luottaneet Jaakko Iloniemen asiantuntemukseen eri yhteyksissä. Yllättävä sivuhuomio on se, että Tarja Halosen kaudella Iloniemen osaamiselle ei ollut kysyntää Presidentinlinnassa.

Iloniemi on seurannut, muovannut ja kommentoinut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa monelta eri kantilta. Klikkaa twiitataksesi!

Syy siihen, että korkeimmat vallankäyttäjät ovat luottaneet Iloniemeen vuosikymmenestä toiseen, on hänen monipuolinen kokemuksensa ja moniulotteisuutensa ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulkkina. Iloniemi on seurannut, muovannut ja kommentoinut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa monelta eri kantilta. Vaikka hänet tunnetaan ennen kaikkea diplomaattina, on diplomaatin ura vain osa Iloniemen elämäntyötä. Iloniemi ei ole jumiutunut tuijottamaan ulkopolitiikkaa vain ulkoministeriön vinkkelistä, vaan hän on löytänyt siihen vaihtoehtoisia lähestymistapoja yksityiseltä sektorilta sekä toimittajan ja tavallisen kansalaisen näkökulmasta. 

Iloniemi on tietyllä tapaa lajinsa viimeinen, vaikkakaan ei ainoa lajissaan. Samanlaista kulissien takaista vaikutusvaltaa Suomessa ovat käyttäneet myös Max Jakobsonin ja Aimo Pajusen kaltaiset hahmot. Suurin osa Iloniemen aikalaisista on kuitenkin jo kuollut tai vähintäänkin vetäytynyt julkisesta elämästä. Jaakko Iloniemeä on siunattu pitkällä iällä ja hyvällä terveydellä, mikä on luonnollisesti ollut edellytys kuusi vuosikymmentä kattavalle vaikutusvallalle. Tärkeintä tuon vaikutusvallan ylläpitämisessä on kuitenkin ollut Iloniemen kyky elää ajassa.

Kirjoittaja: Ronni Läpinen

Editointi: Hannu Salomaa, Juho Kotakallio

Kielenhuolto: Elena Rintamäki