Euroopan valtiot ovat alkaneet solmia palautussopimuksia entisistä siirtomaistaan varastetuista kulttuuriesineistä. Noin 50 vuoden painostuksen jälkeen eurooppalaisessa ilmapiirissä on tapahtunut selkeä muutos, mutta Ranskassa kulttuuriperintöä käsittelevä laki haraa vastaan.

Keväällä 2022 Beninin presidentinlinnan edustalla Cotonoussa kuhisee. Kasvomaskien myyjät kauppaavat kertakäyttöisiä maskeja ja ihmiset jonottavat henkilöllisyyden tarkistamiseen. Cotonoussa alkaneessa näyttelyssä on esillä 26 kulttuuriesinettä, jotka Ranska varasti valloittaessaan nykyisen Beninin tasavallan alueella sijainneen Dahomeyn kuningaskunnan vuonna 1892.

Vielä tuohon aikaan valloittajamaat veivät laillisesti valloitettujen alueiden kulttuuriaarteet sotasaaliina kotimaahansa, ja Dahomeyn kuningaskunnan aarteet siirrettiin Ranskaan. Kulttuuriesineet, muun muassa kuninkaallisista tehdyt patsaat, rahi, erilaiset ovet ja kuninkaiden valtaistuimet, makasivat ranskalaisissa museoissa lähes 130 vuotta.

Vaikka arkijärjen mukaan tuntuu käsittämättömältä, ettei tietty yhteisö saisi omaa kulttuuriperintöään takaisin, on taustalla yli 50 vuoden taistelu menetetyn kulttuurihistorian puolesta Saharan eteläpuolisissa maissa. Nyt kuitenkin Ranska on palauttanut esineitä Beniniin ja Senegaliin, Yhdysvalloissa The Smithsonian -museo on palauttanut 39 esinettä Nigeriaan ja Saksa on sopinut palautuksista Nigerian kanssa. Mikä on siis muuttunut?

Ranskalla kesti pitkään tunnustaa kolonialistinen historiansa

On arvioitu, että noin 90 prosenttia Saharan eteläpuolisen Afrikan kulttuuriperinnöstä sijaitsee eurooppalaisissa museoissa. Pelkästään Ranskassa kulttuuriesineitä on noin 90 000. Vaikka osa Afrikasta Eurooppaan kuljetetuista kulttuuriesineistä oli viety jo ennen varsinaista siirtomaavaltaa, oli siirtomaavallalla selkeä vaikutus varastettujen kulttuuriesineiden määrään. Vuonna 2018 Ranskan Musée du Quai-Branly Jacques Chirac -museo piti hallussaan 3157:ää nykyisen Beninin valtion alueelta tuotua kulttuuriesinettä, kertoo palautuspolitiikkaa käsittelevien tutkijoiden Felwine Sarrin ja Bénédicte Savoyn kirjoittama raportti. Enemmistö kaikista esineistä on joko hankittu pakottamalla, sotasaaliina tai lähetystyöntekijöiden ja kolonialismin varjolla tehtyjen etnografisten tutkimusmatkojen tuloksina. Beninin museotoiminnan johtajan Alain Godonoun mukaan vuonna 2007 Afrikan mantereella oli ainoastaan noin 3000 kulttuuriesinettä, joista suurin osa on merkitykseltään vähäisiä.

Vaatimukset menetettyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta alkoivat lähes heti sen jälkeen, kun monet Afrikan maat, mukaan lukien Benin, itsenäistyivät vuonna 1960. Vuonna 1978 Unescon senegalilainen johtaja Amadou-Mahtar M’Bow vetosi siihen, että kulttuuriesineiden varastaminen ei ainoastaan vienyt kulttuuriperintöä muualle, vaan katkaisi ryövättyjen alueiden kansojen yhteyden omaan kollektiiviseen muistiinsa, joka muun muassa auttaa ymmärtämään itseä ja toista. Beninissä kirjailija Paulin Joachim kirjoitti ensimmäisenä kulttuuriesineiden palautuksista vuonna 1965, jolloin hän kehotti länsimaita ”vapauttamaan mustat jumaluudet, joilla ei koskaan ole ollut roolia valkoisen maailman jääkylmässä maailmankatsomuksessa, jossa niitä pidetään vankeina”.  Teoksessa Africa’s struggle for its art Bénédicte Savoy kirjoittaakin, että palautusten matka on pitkä. 2020-luvulla palautusten ympärillä käytävän keskustelun argumentit olivat nimittäin esillä jo 1970-luvulla, jolloin Eurooppa ei ollut valmis hyväksymään kolonialistista historiaansa, saati luopumaan osasta sen tuomia rikkauksia.

Pitkään eurooppalaiset maat pysyivät hiljaa palautusvaatimusten edessä. Vasta vuonna 2017 poliittisen ilmapiirin muututtua tarpeeksi Ranskan presidentti Emmanuel Macron piti kuuluisan puheen Burkina Fason pääkaupungin Ouagadougoun yliopistossa, jossa hän totesi, ettei Eurooppa voi pitää hallussaan niin suurta määrää afrikkalaisesta taiteesta. Tuolloin hän lupasi palauttaa seuraavien viiden vuoden aikana kulttuuriaarteita joko määräaikaisesti tai pysyvästi.

Lupauksista kolonialismia henkiviin kannanottoihin ja teknisiin ongelmiin

Ouagadougoussa pitämänsä puheen jälkeen Macron tilasi palautuksia käsittelevän raportin Felwine Sarrilta ja Bénédicte Savoylta, jotka molemmat ovat profiloituneet postkoloniaalisina tutkijoina. Heidän raporttinsa mukaan Ranskan tulee palauttaa kulttuuriesineitä niihin maihin, jotka ovat niitä vaatineet, ja tapauksissa, joissa on käytännössä ollut mahdotonta kieltäytyä esineiden luovuttamisesta tai siihen on liittynyt pakottamista. Samoin raportissa painotettiin, että asiantuntijaryhmät, jotka tekisivät inventaarioita palautettavista esineistä ja palautusten käytännöllisestä toteuttamisesta, olisivat mannertenvälisiä ja niissä afrikkalaiset ja eurooppalaiset asiantuntijat tekisivät yhteistyötä.

Raportti valmistui vuonna 2018 ja nostatti Ranskan taidemarkkinapiireissä melkoisen myrskyn. Kolonialistista maailmankatsomusta huokuvat kommentit tulivat museoiden edustajilta, jotka huolestuivat eurooppalaisten museoiden tyhjentämisestä ja siitä, miten käy eurooppalaisten “universaalien” museoiden merkitykselle, jos ulkomailta tuotuja esineitä palautetaan niiden alkuperäisille alueille. Yksi suurimmista kritiikeistä oli huoli siitä, onko Afrikan valtioissa edellytyksiä pitää yllä sellaisia museoita, joissa kulttuuriesineet säilyisivät hyväkuntoisina. Beninin osalta Alain Godonou kertoo haastattelussa toisaalla, että suuri museoprojekti on tällä hetkellä käynnissä, eikä kyse ole siitä, etteikö osaavaa henkilökuntaa voisi kouluttaa, vaikka se ei aiemmin ole ollut tärkeysjärjestyksessä korkealla.

Oikeudellisesti palautukset törmäsivät kahteen ongelmaan. Ensinnäkin ennen Haagin rauhankonferenssia vuonna 1899 sodassa voitettujen aarteiden nähtiin olevan laillisesti valloittajamaan omaisuutta. Konferenssi oli ensimmäinen, jossa käsiteltiin kulttuuriesineiden ryöstämisen kieltämistä. Toiseksi Ranskassa lähes kaikki siirtomaavallan ajalta hankittu kulttuuriperintö on merkitty ”erottamattomaksi” (inalienable) Ranskan valtion omaisuudeksi, jonka omistajuutta ei voi siirtää ilman lakimuutoksia.

Muuttuvatko palautusten lailliset lähtökohdat ensimmäisten palautusten jälkeen?

Ranska palautti viime marraskuussa 26 Dahomeyn kuningaskunnalle kuulunutta esinettä Beniniin ja tukulorivaltakunnan perustajalle Omar Saidou Tallille kuuluneen sapelin Senegaliin. Palautuksia varten säädettiin Ranskassa erillinen laki, jotta esineet saatiin laillisesti siirrettyä toisille omistajille. Uusi laki käsittelee ainoastaan 27 esinettä tuhansista varastetuista esineistä, eikä viittaa erottamattomuuden periaatteelle muutoksia. Tällä hetkellä tulevien palautusten yllä leijuukin melko ristiriitainen ilmapiiri: samalla pyritään hahmottamaan palautuksille yhteistä raamia, jossa museoiden asiantuntijat tekisivät itsenäisesti päätökset palautuksista ilman parlamenttia. Toisaalta parlamentille on luvattu, että tulevatkin palautukset käsitellään yksitellen. 

Se, joka päättää miten, missä ja minkälaisissa puitteissa kulttuuriesineitä pidetään ja esitellään, sanelee lopulta nykyiset voimasuhteet kolonialistisen vallankäytön purkamisessa. Ghanalainen juristi Kwame Opoku kritisoikin Ranskan palautuspolitiikkaa siitä näkökulmasta, ettei Ranskan lain esineiden erottamattomuudesta pitäisi sitoa Afrikan valtioita, sillä pohjimmiltaan se on kansallinen laki ilman kansainvälistä ulottuvuutta. Hän jatkaa kysymällä, kuinka pitkään afrikkalaisten täytyy taipua Ranskan koloniaalisiin lakeihin.

Felwine Sarr ja Bénédicte Savoy painottavat juuri esineiden pysyvän omistajuuden siirtämistä Ranskalta entisille siirtomaille. Vaikka suurella osalla entisistä siirtomaista on sama tavoite, on osa joutunut toistaiseksi tyytymään esineiden lainaan. Esimerkiksi British Museum pitää yli 900:aa niin kutsuttua Beninin pronssia hallussaan entisestä Beninin kuningaskunnasta nykyisen Nigerian kaakkoisalueelta ja on luvannut lainata niitä Nigeriaan väliaikaisesti. Iso-Britannia ryösti nykyisin valtavan arvokkaat pronssiesineet Beninin kuningaskunnasta vuonna 1897 erityisellä ”rankaisumatkalla”, jossa Britannia suisti kuningaskunnan vallasta.

Muutos tapahtuu hitaasti, koska asenteet ja instituutiot pysyvät kankeina

Cotonoussa presidentinlinnan sisäpihalla on koululaisryhmiä, jotka odottavat pääsyä museoon. Monille kouluvierailu on ainoa tapa päästä katsomaan kulttuuriesineitä, sillä vaikka näyttely on ilmainen, matka Cotonouhun voi olla kallis. Tunnelma on innokas ja jännittynyt. Sisällä oppaat esittelevät beniniläiselle yleisölle Dahomeyn kuningaskunnan esineitä. Ajankulu näkyy näyttelyn kuratoinnissa, kun vanhojen esineiden rinnalla esitetään länsiafrikkalaista nykytaidetta.

Tämänhetkiset kulttuuriesineiden palauttamisen ensiaskeleet ovat erinomainen asia kolonialistisen historian myöntämisessä ja siinä, että ne yhteisöt ja maat, joista kulttuuriesineitä on ryöstetty, voivat tutustua omaan kulttuurihistoriaansa uudestaan. Voi myös toivoa, että palautukset herättävät yhä useampia pohtimaan sitä, millä tavoilla kolonialismin aiheuttamaa kulttuuriperintöön liittyvää eriarvoisuutta voidaan purkaa. On kuitenkin sääli, että vaikka palautuksia tehdään, ne tehdään entisten siirtomaavaltojen ehdoilla ja lainalaisuuksilla. Ranskan erottamattomuuden periaate pitää esineitä ranskalaisissa museoissa, ja tähän asti tuohon lähtökohtaan on tehty vain kertaluonteisia poikkeuksia. Olisi syytä pohtia, että todistustaakka olisikin Ranskalla ja muilla eurooppalaisilla valtioilla, eikä niillä, jotka vaativat omiaan takaisin. 

Tekstissä on käytetty päälähteenä Felwine Sarrin ja Bénédicte Savoyn raporttia The Restitution of African Cultural Heritage: Toward a New Relational Ethics. 

__

Kirjoittaja: Johanna Metsänheimo

Editointi: Nanna Hallikainen, Jannika Melkko

Kielenhuolto: Matti Marjamäki