Eurooppa hakee suuntaa 2020-luvulla. Kirjailija Milan Kundera (s. 1929) on useaan otteeseen tuonut julki näkökohtia keskieurooppalaisesta kulttuurista. Vuonna 1984 julkaistu Keski-Euroopan murhenäytelmä käsittelee tätä aihetta. Esseessä tuodaan esiin Kunderan näkökulmia keskieurooppalaiseen kulttuuriin ja sikäläiseen henkiseen ilmapiiriin. Ne näkökulmat antavat eväitä ymmärtää Keski-Euroopan nykypäivää ja luotaavat alueen antia koko Euroopan suunnalle.

Keski-Eurooppa ei ole yksiselitteinen käsite. Vapaasti tulkiten Keski-Eurooppa on Länsi- ja Itä-Euroopan välissä oleva alue, johon ovat voimakkaasti vaikuttaneset suurvaltojen politiikka, sodat ja vanhojen imperiumien hajoaminen. Riippuen määritelmästä, Keski-Eurooppa kattaa noin kymmenen prosenttia koko Euroopan pinta-alasta ja noin 20 prosenttia sen väkiluvusta. 

Pääosa Keski-Euroopan pienistä maista itsenäistyi 1800- ja 1900-luvuilla osana suurten imperiumien, eli Venäjän, Itävalta-Unkarin, Preussin ja Ottomaanien imperiumin, hajoamiskehitystä, maailmansotia ja niitä seurannutta uusien valtioiden syntyä. Taustalla oli kansallisuusaate, nationalismi. Tässä on sekä yhtymäkohtia että eroja myös Suomen itsenäistymiskehitykseen.

Historian murrokset vaikuttavat Keski-Euroopassa erittäin rajusti, vaikkakaan vaikutukset eivät olleet täysin samoja kaikille maille. Keski-Euroopan maat myös tekivät erilaisia valintoja. Sotien välisenä aikana 1920- ja 1930-luvulla kehitys lähti autoritaarisempaan suuntaan. Toisen maailmansodan jälkeen suuri osa Itä-Euroopasta muuttui kommunistiseksi pakon edessä. 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa maat puolestaan liittyivät läntisiin rakenteisiin, eli Euroopan unioniin ja Natoon.

Tšekkiläissyntyinen ja Ranskaan emigroitunut kirjailija ja esseisti Milan Kundera on kirjoittanut useaan otteeseen esseitä Keski-Euroopan kulttuurista ja mentaliteetista. Erityisesti Kunderan vuonna 1984 julkaisema essee Keski-Euroopan murhenäytelmä käsittelee näitä teemoja. Kundera joutui ”salakuljettamaan” esseen länteen, ja se julkaistiin ensin ranskaksi ja myöhemmin samana vuonna englanniksi New York Review of Books -lehdessä. Julkaiseminen olisi ollut vuonna 1984 Tšekkoslovakiassa mahdotonta. Essee kiteyttää hänen ajatuksensa Euroopasta kulttuurisena tilana ja romaanista nimenomaan eurooppalaisena taidemuotona.

Kunderan puheenvuoro on kiinnostava edelleen 2020-luvulla, kun Eurooppa hakee suuntaa ja merkitystä. Hänen ajattelunsa rakentaa eurooppalaisuutta “yhteismarkkinaideologiaa” syvemmällä tasolla.

Läntisiin rakenteisiin integroituminen johti Keski-Euroopassa paitsi vapautumiseen myös moniin ongelmiin. Tutkija Katalin Miklóssy Aleksanteri-instituutista esittää teoksessa Vapiseva Eurooppa (2019) kiinnostavan näkökulman aiheeseen. Miklóssy toteaa maiden demokratiakehityksestä, että siinä ei ollut kysymys uudesta alusta, vaan vain lyhyestä poikkeamasta alueen pitkän linjan kehityksessä. Keski-Euroopan maiden oikeusvaltionäkemys esimerkiksi ei ole länsimaisen mallin mukainen. Länsimainen malli nojaa vallan tasapainoon ja yksilön vapauteen, kun taas sikäläinen malli perustuu keskusjohtoiseen vahvaan valtioon, jonka olemassaolon suurvallat takaavat. Toiseksi maiden itsenäinen olemassaolo on ollut jatkuvasti uhattuna. Siksi lähtökohtana on ollut, että rakennetaan vahva, yhtenäinen keskusjohtoinen valtio, joka kykenee suojautumaan ulkoisia uhkia vastaan. Tämä näkökulma antaa valmiuksia ymmärtää eri Keski-Euroopan maiden politiikkaa 2020-luvulla.

Palataan kuitenkin Kunderaan. Hänen mukaansa Keski-Eurooppa on moninainen ja omaleimainen kulttuurinen tila, tilkkutäkki erilaisia kulttuurisia virtauksia, taidesuuntauksia, filosofiaa ja muuta luovaa ajattelua, ja tätä teemaa Kunderan esittelee ja erittelee esseessään. Symbolisesti tärkeänä eleenä hän sai takaisin Tsekin kansalaisuuden syksyllä 2019.

Keski-Eurooppa on moninainen ja omaleimainen kulttuurinen tila, tilkkutäkki erilaisia kulttuurisia virtauksia

Klikkaa twiitataksesi.

Tutustutaan ensin siihen, mitä Kundera esseessään kirjoittaa keskieurooppalaisesta kulttuurista yleisesti.

1900-luvun alussa Keski-Eurooppa oli huolimatta sen poliittisesta heikkoudesta suuri kulttuurinen keskittymä, kenties suurin. Ja, myönnettäköön, vaikka Wienin tuon Freudin ja Mahlerin kaupungin merkitys, tunnistetaan tänään, sen merkitys ja erityisyys olisivat paljon vähäisempiä, jos niitä ei nähtäisi toisten maiden ja kaupunkien merkitysten taustaa vasten, jotka yhdessä vaikuttivat merkittävästi Keski-Euroopan kulttuuriin. Schönbergin koulukunnassa luotiin 12-säveljärjestelmä, unkarilainen Bela Bartók, yksi 1900-luvun merkittävimmistä muusikoista, tiesi kuinka voidaan löytää viimeinen tonaalisen musiikin alkuperäinen mahdollisuus. Kafkan ja Hasekin töillä Praha loi upean vastineen romaanille wieniläisten Musilin ja Brochin oheen. Ei-saksaa puhuvien maiden kulttuurinen dynamiikka kiihtyi edelleen vuoden 1918 jälkeen, kun Praha tarjosi maailmalle strukturalismin ja Prahan lingvistisen piirin. Ja Puolassa Witold Gombrowitzin, Bruno Schulzin ja Stanilas Witkiewiczin pyhä kolminaisuus ennakoi eurooppalaista modernismia 1950-luvulla, erityisesti ns. absurdia teatteria.

Herää kysymys: oliko koko tämä luova purkaus vain maantieteellinen sattuma? Vai, oliko se sidottu pitkään traditioon, jaettuun menneisyyteen? Tai, toisella tavalla ilmaisten: muodostaako Keski-Eurooppa todellisen kulttuurisen muodostelman, jolla on oma historiansa? Ja jos tällainen muodostelma on olemassa, voidaanko se määritellä maantieteellisesti? Ja, mitkä ovat sen rajat?

Olisi järjetöntä yrittää piirtää tarkasti sen rajoja. Keski-Eurooppa ei ole valtio: se on kulttuuri tai kohtalo. Sen rajat ovat kuvitteellisia ja ne pitää piirtää tai piirtää uudelleen jokaisessa uudessa historiallisessa tilanteessa. Esimerkiksi, 1300-luvun keskivaiheilla, Kaarlen yliopisto Prahassa oli jo koonnut yhteen älykköjä (professoreita ja opiskelijoita), jotka olivat tšekkejä, itävaltalaisia, baijerilaisia, saksilaisia, puolalaisia, liettualaisia, unkarilaisia ja romanialaisia; ja joilla oli ajatus monikansallisesta yhteisöstä jossa jokaisella kansakunnalla olisi oikeus omaan kieleensä: todellakin, tämän yliopiston epäsuoran vaikutuksen syytä oli se (uskonnon uudistaja Jan Huss toimi siellä rehtorina), että Raamatusta tehtiin ensimmäiset unkarin- ja romaniankieliset käännökset.

Muitakin tapahtumia seurasi: hussilainen vallankumous, unkarilainen renessanssi Mathias Korvinin kaudella sekä sen kansainvälinen vaikutus; Habsburgin keisarikunnan synty, kun kolme itsenäistä valtiota muodosti unionin: Böömi, Unkari ja Itävalta; turkkilaisia vastaan käytävät sodat, 1600-luvun vastauskonpuhdistus. Tänä aikana Keski-Euroopan kulttuurin erityinen luonne ilmeni yhtäkkiä kumoavana barokkitaiteen räjähdyksenä, ilmiönä, joka yhdisti tämän laajan alueen Salzburgista Wilnoon. Euroopan kartalla Keski-Euroopan barokki (jota luonnehti irrationaalisen ylivalta ja visuaalisen taiteen sekä musiikin dominanssi) muodostui klassisen Ranskan vastapooliksi (jota luonnehti rationaalisen dominanssi sekä kirjallisuuden ja filosofian keskeinen rooli). Tämä barokin aikakausi oli se jakso, mistä on mahdollista löytää keskieurooppalaisen musiikin erityislaatuinen kehittyminen, joka Haydnista Schönbergiin ja Listzistä Bartókiin tiivisti itseensä koko eurooppalaisen musiikin kehityksen.

Kundera siis katsoo, että “keskieurooppalainen maailma” on kulttuurisesti moninainen, luomisvoimainen, haavoittuva, uniikki. Sen kulttuuri kattaa taiteen eri alueet, mutta asia ikään kuin kiteytyy kirjallisessa romaanitaiteessa. Kundera puhuu romaanitaiteen kaanonista, joka alkaa Cervantesin Don Quijotesta ja kulkee halki vuosisatojen. Juuri romaani, monipuolinen sepite, on arveluttavuudessaan, näkökulman vaihtelussa, yllätyksissä ja leikissä, eurooppalaisuutta aidoimmillaan, sanoo Kundera. Keskustelukulttuuriltaan kärjistyneellä 2020-luvulla tämä on erityisen ajankohtaista. Näin Kundera kirjoittaa romaanitaiteesta:

Eli tällä pienten valtioiden alueella, jotka ”eivät vielä ole kadonneet” näkyy Euroopan haavoittuvuus kaikista selvimmin. Itse asiassa, modernissa maailmassamme, missä vallalla on tendenssi siitä, että valta keskittyy muutaman suuren maan käsiin, kaikki Euroopan valtiot jakavat tämän kohtalon. Tässä mielessä Keski-Euroopan kohtalo ennakoi koko Euroopan kohtaloa, ja siksi sen kulttuuri on äärettömän relevantti asia.

Riittää kun lukee yhtä suurinta Keski-Euroopan romaaneista: Herman Brochin Unissakulkijoita, historia näyttäytyy prosessina, jossa arvot menettävät merkityksensä; Rober Musilin Miestä vailla ominaisuuksia, joka maalaa kuvan euforisesta yhteiskunnasta, joka ei ymmärrä, että huomenna se katoaa; Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Sveikiä, jossa päähenkilö teeskentelee idioottia säilyttääkseen vapautensa, Kafkan romaanien visiota, jotka puhuvat meille maailmasta ilman muistia, maailmasta, joka tulee historiallisen ajan jälkeen. Kaikki tämän vuosisadan suuret keskieurooppalaiset taideteokset meidän päiviimme asti, voidaan nähdä keskusteluina eurooppalaisen humanismin katoamisesta.

Katalin Miklóssynkin tunnistamien nykypäivän kehityskulkujen ja kipukohtien peilaaminen keskieurooppalaiseen 1900-luvun kulttuurikenttään on hedelmällistä, jotta voi ymmärtää koko Euroopan suuntaa ja sen haavoittuvaisuuksia. Kehityskulut osaltaan selittävät ja auttavat ymmärtämään sitä – erityisen vahvana juuri Keski-Euroopassa näyttäytyvää – skeptisyyttä, joka perinteisesti kytketään eurooppalaiseen integraatioon. Siihen integraatioon, joka usein yhdistetään taipumukseen vallan keskittymisestä jonnekin kauas ja vahvempien, suurempien käsiin.

Kenties ajankohtaisimmillaan Kundera on kuitenkin puhuessaan Neuvostoliitosta ja Venäjästä, jonka hän näkee muunlaisena, tuntemattomana ja toisena, siis vastakohtana eurooppalaisuudelle. Kunderan ajatukset ovat omintakeisia ja puhuttelevia Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan jatkuessa Ukrainassa kohta toista vuotta talvella 2022–2023. Toisaalta, esseen syntyhetkellä 1980-luvun alussa elettiin kylmän sodan loppupuolen viileimpiä vuosia. Silloin, kuten nytkin, ajankuva oli monella tapaa sellainen, että muutosta parempaan ei ole eikä tule. Kuitenkin, Brežnevin jälkeen tuli Gorbatšov, jolloin laajat muutosvoimat lähtivät liikkeelle rautaesiripun molemmin puolin. Tästä ei tietenkään voi tehdä suoria rinnastuksia nykyaikaan, mutta tapahtumien kulku puhuttelee meitä edelleen.

Mutta Venäjä ei ole aiheeni enkä aio vaellella sen komplekseissa, varsinkaan kun en niitä kovinkaan hyvin tunne. Haluan vain korostaa erästä asiaa vielä kerran: Lännen itäisellä rajalla – enemmän kuin missään muualla – Venäjää ei nähdä vain yhtenä eurooppalaisista valloista – vaan omana sivilisaationaan, toisena sivilisaationa.

Kirjassaan Native Realm, Czeslaw Milosz kertoo tästä ilmiöstä: 1600- ja 1700-luvuilla puolalaiset kävivät sotaa venäläisiä vastaan ”pitkin kaukaisia rajoja. Kukaan ei ollut erityisesti venäläisistä kiinnostunut […]Tämä oli se kokemus, jossa puolalaiset löysivät vain ison tyhjiön idästä. Tämä vahvisti puolalaista käsitystä, jossa Venäjä sijaitsee ’tuolla ulkona’ – maailman ulkopuolella.

Kazimierz Brandys, Varsovan päiväkirjassaan, muistuttaa mielenkiintoisesta tarinasta, jossa puolalainen kirjailija tapaa venäläisen Anna Ahmatovan.

Puolalainen valittaa: hänen teoksensa – ne kaikki – on kiellettyAhmatova keskeyttää hänet: ”Onko sinua pidetty vangittuna?”

”Ei.”

”Kai sinut on potkittu pois Kirjailijainliitosta?”

”Ei.”

”No mitä sinä sitten tarkalleen ottaen valitat?”. Ahmatova oli aidosti ihmeissään.

Brandys havainnoi: Nämä ovat tyypillisiä venäläisiä näkökulmia. Mikään ei ole kamalaa heille, kun sitä vertaa Venäjän kohtaloon. Mutta nämä havainnot eivät ole meille järkeenkäypiä. Venäjän kohtalo ei ole tietoisuutemme osa; se on meille vieras; emme ole siitä vastuussa. Se vaikuttaa meihin, mutta se ei ole meidän perintömme. Se oli myös minun reaktioni venäläiseen kirjallisuuteen. Se pelotti minua. Yhä edelleen tietyt Gogolin tarinat kauhistuttavat minua, samaten kaikki mitä Saltykov-Shchredrin kirjoitti. En mieluusti olisi heidän maailmaansa tutustunut, edes tullut tietämään, että se koskaan on ollut olemassa.

Brandysin huomiot Gogolista eivät tietenkään vähennä Gogolin taiteen arvoa; ennemminkin ne kuvaavat sitä kauhua mitä Gogolin taide herättää. Se on maailma, joka – varsinkin jos olemme sen ulkopuolella – ihastuttaa ja vetää meitä puoleensa; vaikkakin siinä näkyy kauhealla tavalla toiseus. En tiedä onko se huonompi maailma kuin meidän; mutta tiedän, että se on erilainen: Venäjä tuntee toisen (suuremman) katastrofin tason, toisen mielikuvan tilasta (niin suuri että se imaisee sisäänsä kokonaiset kansakunnat), toisen aikakäsityksen (hidas ja kärsivällinen), toisen tavan nauraa, elää ja kuolla.

Tällä tavalla Keski-Euroopan maat tunsivat muutoksen kohtalossaan vuoden 1945 jälkeen eli että kyseessä ei ollut ainoastaan poliittinen katastrofi: kyseessä oli myös hyökkäys heidän sivilisaatiotaan vastaan. Heidän vastarintansa syvä tarkoitus oli säilyttää heidän identiteettinsä – tai toisin sanoen, säilyttää heidän läntisyytensä.

Talvella 2023 Eurooppa etsii itseään ja on kokenut eräänlaisen jälleenyhdistymisen ensin kulkutaudin ja sitten Venäjän hyökkäyssodan myötä. Meidän eurooppalaisten täytyy olla ajatuksiltamme riittävän joustavia, ettemme lukkiudu nykyhetkeen ja pystymme käsittelemään myös niitä heikkouksia, joista keskisen Euroopan nykypäivä antaa viitteitä. Meidän tulee uskaltaa ajatella ennakkoluulottomasti tulevaa. Samalla on säilytettävä realismi sen suhteen, mikä todellinen tilanteemme on ja mitkä tulevaisuudet ovat sen vuoksi suljettu pois.

Meidän (eurooppalaisten) tulee uskaltaa ajatella ennakkoluulottomasti tulevaa.

Klikkaa twiitataksesi.

Kiitän Dosentti, VTT Katalin Miklóssyä Aleksanteri-instituutista mahdollisuudesta keskustella aiheesta. Tekstin mahdolliset virheet ja muut epäkohdat ovat vain ja ainoastaan kirjoittajan vastuulla.

Teksti: Niko Niemisalo
Vapaa käännös (Milan Kunderan The Tragedy of Central Europe, englanti–suomi): Niko Niemisalo
Editointi ja kommentointi: Henna Nivakoski ja Julius Lehtinen
Kielenhuolto: Ida Andersson