Suurvaltakilpailu on palannut maailmanpolitiikkaan enenevässä määrin 2010-luvulta alkaen. Siinä missä kylmän sodan aikaan pelissä oli vain kaksi kilpailijaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, on mukaan kammennut nyt myös Kiina. Suurin vastakkainasettelu onkin tänä päivänä Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä Venäjän menettäessä mahtiaan. Maat istuvat saman pöydän ääressä säännöllisin väliajoin YK:n turvallisuusneuvostossa, jossa käytävistä keskusteluista voimme arvioida maailmanpolitiikan tilaa.

Suurvaltapolitiikan kolme pääottelijaa, Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä, käyvät kamppailua siitä, millainen maailmanjärjestyksen tulisi olla 2020-luvulla. Liberaali maailmanjärjestys on haastettuna, ja varsinkin Kiina ja Venäjä ovat kyseenalaistaneet länsimaisia arvoja ja maailmankuvaa.

Suurvaltakilpailua ajateltaessa monen ajatukset palaavat kylmään sotaan, jolloin maailman kaksi suurvaltaa, Neuvostoliitto ja Yhdysvallat, olivat tasavertaiset ja kauhun tasapaino ylläpiti herkkää rauhaa. Neuvostoliiton romahdettua Yhdysvallat jäi ainokaiseksi suurvallaksi. Kiinan nousu 2000-luvulla on kuitenkin kyseenalaistanut amerikkalaisen mahdin. 

Yhdysvaltojen hegemonisen aseman katsotaan heikentyneen varsinkin 2010-luvulla, kun maa irtisanoutui presidentti Donald Trumpin johdolla esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksesta ja YK:n ihmisoikeusneuvostosta. Tämä heikensi Yhdysvaltojen johtajuutta ja länttä kokonaisuudessaan jättäen lisätilaa suurvaltakilpailulle.

Suurvaltakilpailun jännitteet tulevat näkyviksi tavassa, jolla maat puhuvat toisilleen YK:n turvallisuusneuvostossa. Riitaisan kanssakäymisen taustalla ovat muuttuvat uhkakuvat, maailmanpoliittinen tilanne sekä luonnollisesti myös neuvoston agendalla olevat asiat ja äänestysten lopputulokset. 

Kiina ja Venäjä pyrkivät haastamaan Yhdysvaltojen hegemoniaa ja heikentämään länttä

Yhdysvalloilla olisi kenties kylmän sodan jälkeen ollut mahdollisuus päättää suurvaltakilpailu. Yrityksessä kuitenkin epäonnistuttiin tutkija Hal Brandsin mukaan kolmesta eri syystä. Ensimmäinen virhe oli, etteivät länsi ja Yhdysvallat onnistuneet täysin integroimaan Kiinaa ja Venäjää liberaaliin järjestelmään, sillä niiden autoritaariset johdot kokivat demokratisoitumisen uhaksi itselleen. Toisekseen vallan tasapaino alkoi 2000-luvulla muuttua, kun Kiinan ja Venäjän taloudet ja asevoimat kehittyivät. Vaikka Venäjän talous ja asevoimat ovatkin nyt kärsineet sen aloitettua hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan, on se yhä merkittävä toimija ydinaseineen. Brandsin mukaan kolmas syy suurvaltakilpailun jatkumiselle oli Yhdysvaltojen ulkopoliittisen huomion siirtyminen Lähi-itään 9/11-iskujen jälkimainingeissa, jolloin Kiina ja Venäjä olivat vapaampia kasvattamaan vaikutusvaltaansa. Yhdysvaltojen vetäytyminen alueen pitkittyneistä konflikteista, kuten Afganistanista, viestitti amerikkalaisen globaalin johtajuuden heikentymistä.

Siinä missä amerikkalaiset ja myös monet muut maat näkevät Kiinan olevan suurin uhka Yhdysvalloille niin sotilaallisesti kuin esimerkiksi taloudellisesti, on Venäjä ollut huomattavasti aggressiivisempi toimissaan ja myös retoriikassaan. Kiina on käyttänyt lähinnä pehmeää valtaa esimerkiksi Afrikassa investointien ja talouden avulla. Venäjä sen sijaan on vaikuttanut Afrikassa sotilaallisesti ja se on mahdollisesti ollut taustatekijänä Malin ja Burkina Fason sotilaskaappauksissa. Medialähteiden mukaan Venäjällä arvioidaan olleen sotilasyhteistyösopimuksia 28 afrikkalaisen maan kanssa. 

Amerikkalaisten retoriikka turvallisuusneuvostossa vetoaa muita enemmän tunteisiin. Yhdysvaltojen lähettiläät esittävät faktoja uhreista sekä kertovat tarinoita ihmiskohtaloista, joita ei Venäjän veto-oikeuden takia päästy käymään läpi Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa. Klikkaa twiitataksesi!

Venäjän aggressiivisempi ote näkyy eritoten sen naapurustossa, jossa se on pyrkinyt estämään länsimaiset vaikutteet. Näytteitä Venäjän naapuruussuhteista ovat muun muassa Georgian sota 2008, Krimin anastaminen 2014 sekä nykyinen hyökkäyssota Ukrainassa. Ennen hyökkäyssotaa Venäjä osoitti olevansa myös merkittävä toimija Lähi-idässä, jossa se on tukenut eritoten Syyrian hallintoa. Nähtäväksi jää, miten Venäjän heikentynyt sotilaskyky heijastuu sen vaikutusvaltaan ja toimintakykyyn alueella.

Erityisesti Kiina on ollut melko onnistunut toimissaan Afrikassa ja ympäri maailmaa. Ukrainan tapahtumat yhdessä Venäjän kaupan loppumisen kanssa ovat herättäneet Euroopan siihen, kuinka riippuvaisia taloutemme ovat Kiinasta. Muun muassa monet lääkkeemme tuotetaan Kiinassa. Tämän lisäksi Kiina on tehnyt laajoja investointeja lukuisissa maissa ja ostanut mm. eurooppalaisia satamia, lentokenttiä, tuulipuistoja ja muuta kriittistä infrastruktuuria. Suuren pesäeron tekeminen Kiinaan olisikin tässä kohdin lännelle lähes mahdotonta tai sen hinta olisi todella merkittävä.

Kiinan ja Venäjän uhka ei kohdistu vain perinteisiin asioihin, kuten turvallisuuteen. Molemmat maat havittelevat nimittäin uutta, vähemmän länsijohtoista maailmanjärjestystä, jossa demokratia menettää rooliaan ja jossa normit sekä arvot vastaisivat paremmin autoritaarisia ajatuksia. Kaikesta huolimatta kummallakaan maalla ei ole kuitenkaan intressejä täysin tuhota nykyistä järjestelmää. Niiden toiveena on enemmänkin muuttaa sitä niin, että Yhdysvaltojen vaikutusvalta pienenee niiden oman kasvaessa. Tästä syystä molemmat ovat yhä sitoutuneita kansainvälisiin järjestelmiin ja elimiin, kuten YK:n turvallisuusneuvostoon.

 YK:n turvallisuusneuvosto suurvaltakilpailun retorisena näyttämönä

Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat ovat kaikki YK:n turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä ja niillä on täten veto-oikeus, jota erityisesti Venäjä on käyttänyt aktiivisesti koko 2010-luvun. Turvallisuusneuvosto on yksi korkeimmista kansainvälisen yhteistyön areenoista, sillä se päättää rauhaa ja turvallisuutta koskevista asioista ja milloin tarttua toimeen jonkin uhatessa näitä.

Miten suurvaltakilpailu sitten näkyy turvallisuusneuvoston kaltaisessa ympäristössä, jossa maiden edustajat istuvat saman pöydän ympärillä? Vastausta voi hakea turvallisuusneuvoston Syyriaa koskevista pöytäkirjoista analysoimalla maiden retoriikkaa. Syyrian sisällissota (2011–) on repinyt turvallisuusneuvostoa kenties eniten ennen sotaa Ukrainassa, sillä Venäjä, ja myös Kiina, on veto-oikeudellaan torpannut monta päätöslauselmaa.

Keskustelujen retoriikan sävyä pystyy pitkälti ennakoimaan sillä, mikä on kokouksen alussa tapahtuvan äänestyksen lopputulos. Yksimieliset äänestykset johtavat yleistettynä neutraalimpaan tai positiivisempaan kielenkäyttöön kuin kokouksissa, joissa Venäjä ja/tai Kiina on käyttänyt veto-oikeutta. Poikkeus vahvistaa kuitenkin sääntöä, sillä myös joissain yksimielisiä äänestyksiä seuranneissa keskusteluissa sävy muuttuu riitaisaksi.

Tutkittaessa vuosien 2011–2021 äänestyspöytäkirjoja voidaan todeta, että suurvaltojen kireät välit näkyvät myös turvallisuusneuvoston keskusteluissa. Eritoten Venäjän ja Yhdysvaltojen välinen sanailu äityy toisinaan hyvinkin riitaisiksi, vaikka maiden edustajat saattavatkin toisissa kokouksissa kiitellä toisiaan. Pääsääntöinen sävy on kuitenkin riitaisa, varsinkin vuosina 2016 ja 2017, jolloin monet kokoukset ovat olleet pitkiä.

Diplomaattinen kielenkäyttö koetaan perinteisesti kohteliaaksi neuvottelu- ja suostuttelutaidoksi. Diplomatiassa pyrkimyksenä on yleensä saavuttaa omat tavoitteet välttämällä kuitenkin suuremmat vastakkainasettelut. Turvallisuusneuvoston riitaisa sananvaihto ei siis täysin vastaa kuvaa siitä, mitä diplomatia yleensä on. Koska itse neuvottelut eivät ole julkisia, emme voi kuitenkaan päätellä onko kielenkäyttö siellä diplomaattisempaa. Turvallisuusneuvoston julkiset keskustelut, joita on tässä avattu, eivät siis niinkään enää ole neuvotteluja, joissa päätetään päätöslauselmaehdotusten sisällöistä, vaan enemmän poliittisia puheenvuoroja, joilla tuodaan omia kantoja esiin. 

Yhdysvaltojen kritiikki ja haastava retoriikka Venäjää kohtaan johtuu pääsääntöisesti siitä, että Venäjä estää neuvoston toimet Syyriassa. Amerikkalaiset lähettiläät nostavat esille, kuinka Venäjä tukiessaan Bašar al-Assadin hallintoa mahdollistaa siviilien kuolemat ja myös itse aiheuttaa niitä ilmaiskuillaan. Vuonna 2016 Yhdysvallat syytti Venäjää avoimesti muun muassa Aleppon lasten näännyttämisestä ja tappamisesta.

Amerikkalaisten retoriikka vetoaakin muita enemmän tunteisiin. Yhdysvaltojen lähettiläät esittävät esimerkiksi faktoja uhreista sekä kertovat tarinoita ihmiskohtaloista, joita ei Venäjän veto-oikeuden takia päästy käymään läpi Haagin ihmisoikeustuomioistuimessa.

Venäjän retoriikassa sen sijaan näkyy vahvasti lännen syyllistäminen. Venäjä on tuonut vuosien varrella useaan otteeseen esille, kuinka länsi syyllistyi Libyassa 2011 vallanvaihdon aiheuttamiseen ja ajaa samaa Syyriassa. Vaikka muut maat vakuuttelevat, ettei sotilaallinen interventio ole ratkaisu, tuo Venäjä tämän syytöksen esille kerta toisensa jälkeen. Vuonna 2016 nyt jo edesmennyt Venäjän YK-lähettiläs Vitali Tšurkin muun muassa sanoi, kuinka kaikki tietävät Syyrian sisällissodan taustan:

”tuhottuaan Libyan ja todettuaan sen suureksi menestykseksi turvallisuusneuvoston kolmen läntisen pysyvän jäsenen troikka kääntyi Syyrian puoleen”.

Tšurkin syytti länsimaita siis hyvin avoimesti Libyan tuhoamisesta ja siitä, että ne halusivat toimia vastaavasti Syyriassa. Venäjän retoriikassa toistuvat usein syytteet länttä ja erityisesti Yhdysvaltoja kohtaan siitä, että nämä ovat Venäjä-vastaisia, ovat painostaneet muita neuvoston jäseniä toimimaan haluamallaan tavalla tai että ne pyrkivät aiheuttamaan vallanvaihdon sotilaallisin keinoin myös Syyriassa. Yhdysvaltojen lausuntoja medialle syytetään propagandaksi ja länttä syytetään ylipäätänsä siitä, että niiden on helpointa vain mennä median eteen ja syyttää Venäjää. Toistuva elementti Venäjän puheissa ovat myös terrorismin vastaiset toimet, joilla se perustelee osallistumistaan Syyriassa syyttäen samalla, että länsi ei ole tarttunut toimeen asiassa.

Hyökättyään Ukrainaan Venäjästä on tullut entistä heikompi ja riippuvaisempi Kiinasta. Huonon sotamenestyksen jatkuessa Venäjän rooli maailmalla heikkenee, ja Kiinan eteen tulee voimakkaammin kysymys siitä, mitä tehdä Venäjän kanssa. Klikkaa twiitataksesi!

Kiina on pysyvistä jäsenistä retoriikan sävyltään diplomaattisin. Se ei yleensä reagoi sitä kohtaan esitettyihin syytteisiin, elleivät ne kohdistu aivan suoraan sitä vastaan. Vuonna 2014 Yhdysvallat esimerkiksi syytti Kiinaa ja Venäjää siitä, että ne vastustivat vetollaan vastuunkantoa sotarikoksista sekä suojelevat al-Assadia ja terroristeja. Kiinan vastaus tähän oli sanoa, että länsimaat tekevät täysin perusteettomia syytöksiä, mikä on vastuutonta ja tekopyhää. Kiinan vastaus oli retoriikaltaan silti paljon pehmeämpää kuin Venäjän. 

Kiinan retoriikassa on myös usein esillä, kuinka neuvoston pitäisi olla yksimielinen ja äänestykset pitäisi jättää välistä, mikäli luonnos on riitaisa. Vaikka tällaisen kielenkäytön tavoitteena on todennäköisesti hakea hyväksyntää Kiinan tai Venäjän veto-oikeudelle (jota on usein käytetty Kiinan tehdessä tällaisen lausunnon), antaa se kuitenkin Kiinasta kuvan sovittelevana ja diplomaattisena valtiona toisten riitauttaessa neuvostoa turhaan. Kiinan retoriikassa korostuu vahvasti myös oman roolin esilletuominen. Kiina pyrkii useimmissa puheenvuoroissaan kertomaan, miten se on toiminut rakentavasti neuvotteluissa tai kuinka se on tukenut humanitaarista apua Syyriassa. Yksi toistuva elementti on myös korostus siitä, kuinka Kiinalla ei ole omia intressejä Syyriassa vaan se on täysin objektiivinen. 

Kiinan tavoitteena vaikuttaa olevan luoda kuva itsestään maana, joka on diplomaattinen, sovitteleva ja objektiivinen. Pidättyväinen linja on pitkään ollut Kiinan perinne ulkopoliittisessa keskustelussa, mutta siitä huolimatta maan toimet tai aikeet eivät aina ole yhtä pidättyväisiä. Siinä missä Venäjän voidaan katsoa estäneen turvallisuusneuvoston toimet Syyriassa, on Kiina käyttänyt veto-oikeuttaan yhtä lailla. Syyria ei kenties kuulu Kiinan näkökulmasta kaikkein kiinnostavimpien maiden joukkoon, mutta sillä on silti intressit estää vallan vaihtuminen Syyriassa, jotta vastaavaa ei tapahtuisi sen omilla lähialueilla. Vaikka Kiinan diplomatia YK:n turvallisuusneuvostossa on pääsääntöisesti pehmeää, muuttui tyyli viime vuosina kohti aggressiivisempaa “susidiplomatiaa”, jossa Kiinaan kohdistuvaan kritiikkiin vastataan raivokkaammin. Susidiplomatian lippua korkealla pitänyt diplomaatti Zhao Lijian vaihdettiin tämän vuoden alussa kuitenkin toisiin tehtäviin, joten nähtäväksi jää, muuttuuko Kiinan diplomatian sävy jälleen rauhallisemmaksi.

Suurvaltakilpailun tulevaisuus?

YK:n turvallisuusneuvoston keskustelujen sävyissä vaikuttavat siis käsiteltävien asioiden lisäksi niin maiden väliset suhteet kuin maailmanpoliittinen tilanne ylipäätänsä. Ukrainan sodan alettua suhteet lännen ja Venäjän välillä ovat kylmenneet, vaikkei niitä täysin olekaan jäädytetty, eikä tälle ole näkyvissä muutosta lähiaikoina. Keskustelun sävyt pysynevät siis nekin viileinä, vaikka neuvosto pystyykin yhä tekemään päätöslauselmia samaan tahtiin kuin edellisinä vuosina.

Kiinan ja Yhdysvaltain väliset suhteet pysyvät nekin haastavina, sillä Kiina on tällä hetkellä ainoa maa, jolla on mahdollisuus haastaa Yhdysvaltain sotilaallista mahtia. Taiwan sekä Tyynenmeren alue ovat konfliktiherkkiä, ja lisäksi kiihtyvä kauppasota suurvaltojen välillä on aina mahdollinen. 

Kenties kiinnostavammaksi kysymykseksi nouseekin, mikä tulee olemaan Kiinan ja Venäjän suhde. Venäjä on pitkään ollut altavastaajana kaksikossa, mutta hyökättyään Ukrainaan on siitä tullut entistä heikompi ja riippuvaisempi Kiinasta. Huonon sotamenestyksen jatkuessa Venäjän rooli maailmalla heikkenee, ja Kiinan eteen tulee voimakkaammin kysymys siitä, mitä tehdä Venäjän kanssa. 

Kiinan on arveltu jopa haluavan lähentää suhteitaan Eurooppaan ja tehdä pesäeroa Moskovaan. Se ei kuitenkaan ole liittynyt Venäjän-vastaisiin pakotteisiin. Mikäli Kiina pyrkisi todella ottamaan välimatkaa Venäjään, jäisi Venäjä yksin ja sen mahti heikkenisi entisestään. 

Venäjä suurvaltastatus on ollut pitkään kyseenalainen. Se kokee olevansa suuri maailmanmahti ja tavoittelee tämän näkemyksensä vahvistamista. Kuitenkin hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, ettei Venäjän sotilaskapasiteetti ole sitä, mitä monet kuvittelivat. Venäjällä on toki ydinaseita ja pysyvä paikka turvallisuusneuvostossa, mutta se painii silti eri sarjassa kuin Kiina ja Yhdysvallat. Kiina hyötyy siitä, että Venäjästä tulee entistä riippuvaisempi, mutta se joutuu tasapainottelemaan sen kanssa, mitä tehdä Venäjän suhteen. Suurvaltakilpailu tullaan tulevaisuudessa ratkaisemaan Kiinan ja Yhdysvaltain välillä, vaikka kenties Venäjä pysyy turvallisuusneuvostossa kovaäänisimpänä. 

Kirjoittaja: Peppi Heinikainen

Editointi: Heljä Ossa, Heta Hassinen

Kielenhuolto: Matti Marjamäki