Gerstle, Gary (2022): The Rise and Fall of the Neoliberal Order: America and the World in the Free Market Era. Oxford University Press.

Elisa Husu on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee poliittisena avustajana sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä.

Uusliberalismin aatteen poliittinen vaikutusvalta ulottuu usealle vuosikymmenelle, mutta sen hiipumisen merkeistä keskustellaan myös. Gary Gerstlen mukaan uusliberalismia haastavat ideat eivät näytä olevan vielä riittävän järjestäytyneitä muodostamaan selvää vaihtoehtoa sille.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Yhdysvaltojen politiikassa on esiintynyt kaksi liikettä, jotka ovat mobilisoineet valtavia kansanjoukkoja. Donald Trumpin nousu presidentiksi oli globalisaation vastaisku, jossa vapaakauppa, avoimet rajat ja liberaalidemokratian instituutiot kyseenalaistettiin. Toinen ilmiö oli Bernie Sandersin ja vasemmiston nousu, jonka pyrkimys oli lisätä taloudellista tasa-arvoa, hävittää rakenteellinen rasismi ja muodostaa uusi voimakas poliittinen rintama ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Näiden kahden liikkeen poliittisessa kamppailussa kasvoi myös käsitys siitä, että maan demokratia natisee liitoksissaan. Yhdysvaltain kongressirakennuksen valtausyrityksen tammikuussa 2021 enteiltiin hetken olevan lopun alkua ja osoittavan, että polarisaatio Yhdysvalloissa oli kasvanut liiaksi.

Historian professori Gary Gerstle arvioi, että tapahtumat kuvaavat kohtaa, jossa poliittinen järjestys hiipuu ja tulee voimakkaasti haastetuksi. Teoksessaan The Rise and Fall of the Neoliberal Order: America and the World in the Free Market Era Gerstle kuvaa uusliberalismia johtavana poliittisena ideologiana ja sen vaikutusta 1980-luvulta tähän päivään saakka.

Gerstlen teesi on, että uusliberalismin huippukausi on ohi, mutta sitä haastavat ideat eivät ole vielä riittävän järjestyneitä noustakseen hallitsevaan asemaan Yhdysvalloissa. Gerstle tarjoaa kokonaiskuvan, miten uusliberalismista muodostui vaikutusvaltainen ja aikaa kestävä poliittinen järjestys, ja miten sen perintö vaikuttaa edelleen tänä päivänä. Mutta mitä tulee uusliberalismin jälkeen?

Kaksi poliittista järjestystä

Yhdysvaltojen politiikkaa 1900-luvulla määrittivät kaksi johtavaa ideaa, jotka vaikuttivat ihmisten taloudellisiin ja sosiaalisiin suhteisiin: presidentti Franklin D. Rooseveltin New Deal ja presidentti Ronald Reaganin uusliberalismi. Molemmat olivat poliittisia järjestyksiä, jotka kestivät arkkitehtejään kauemmin useamman vuosikymmenen.

Poliittisen järjestyksen muodostumisessa on kyse paljon suuremmasta kuin yksien tai kaksien vaalien voittamisesta. Siihen tarvitaan varakkaita lahjoittajia, jotka tukevat suosittuja kandidaatteja sekä ajatuspajoja ja poliittisia verkostoja, jotka muuttavat ideat ohjelmiksi. Järjestyksen muuttamiseksi poliittisen puolueen tulee kyetä kasvattamaan kannatustaan ja ohjaamaan julkista mielipidettä ja mediaa – puolue, jolla on moraalinen näkemys hyvästä elämästä.

Uusliberalismi oli vastaisku New Dealin järjestykselle, jolla Yhdysvaltoja oli rakennettu 1930-luvulta 1970-luvulle. New Dealin keskeinen ajatus oli, että sääntelemätön kapitalismi johtaa taloudelliseen kriisiin. Kapitalismin sääntelyyn sopi vahva valtio, joka ohjaa taloutta yleisen edun mukaisesti. Yleinen etu nostettiin ohi yksityisen edun ja valtio nähtiin instrumenttina, jonka kautta yleistä etua tavoitellaan ja kanavoidaan. Tehtävänä oli mahdollistaa jokaisen henkilökohtainen kasvu klassisen liberalismin hyveen mukaisesti. 

New Deal ja sen aikakauden presidentit olivat kasvoja muutokselle, jossa Yhdysvallat muuttui taloudellisesti tasa-arvoisemmaksi. Talouskasvu oli vahvaa ja valtio vei läpi valtavia ohjelmia, joilla oli merkitystä ihmisten arjessa. 1940-luvun lopussa Yhdysvallat tuotti jo neljänneksen maailman BKT:sta. Progressiivinen verotus yhdistettynä työntekijöiden oikeuksien vahvistumiseen ja yhteiskunnalliseen tulonjakoon synnytti vauraan keskiluokan maahan. Gerstle nostaa esimerkiksi Detroitin työmarkkinasopimuksen (Treaty of Detroit): työntekijät saivat mittavat palkankorotukset, työuran kattavan sairasvakuutuksen ja eläkkeen.

Taloudellinen eriarvoisuus Yhdysvalloissa oli pienintä 1950–1970-luvuilla.

Gerstle kuvaa myös yksityiskohtaisesti, miten New Dealin järjestys selvisi vuosikymmenet, vaikka republikaanipuolue sai myös vaalivoittoja. Geopoliittinen tilanne vaikutti: Neuvostoliitto piti pysäyttää ja tukahduttaa paitsi sotilaallisesti myös esimerkin voimalla. “Vapaan maailman” johtajan piti osoittaa, että läntisessä yhteiskunnassa tavallisten kansalaisten elämä voi kukoistaa paremmin kuin koskaan kommunistisessa yhteiskunnassa.

New Dealin hajoaminen ja uusliberalismin nousu

Yhdysvalloissa 1960-luvulla keskeisiksi teemoiksi nousivat tasa-arvokysymykset ja Vietnamin sota. Molemmat jakoivat demokraattipuoluetta sisältä. Sen lisäksi Yhdysvaltojen taloutta vaivasi 70-luvun alun taantuma ja vuosikymmenen lopussa korkea inflaatio.

Samaan aikaan uusliberaalit lyöttäytyivät yhteen tavalla, jota oli aluksi hankala havaita. Yritysintressit, kuten Business Roundtable, vahvistuivat: BR toi yhteen maan suurimmat yritykset, jotka käyttivät yhdessä poliittista valtaa vaikuttamiseen. Yritykset alkoivat keräämään ja käyttämään rahaa poliittisiin ehdokkaisiin poliittisten komiteoiden (PACS) kautta, joiden määrä kymmenkertaistui vuosina 1974–78. Kasvu oli vasta alkua.

Ajatuspajat vahvistuivat. Ne edistivät voimakkaasti markkinoiden vapauttamista sääntelystä. Gerstle nostaa esimerkkeinä vaikutusvaltaiset nimet kuten Heritage Foundation, the Cato Institute ja Manhattan Institute. Uusliberaalit aatteet alkoivat saada enemmän julkisuutta mediainstituutioissa.

Kaikki tämä sai näkyvän poliittisen arkkitehtinsa 1980-luvulla, kun Reagan astui valtaan.

Presidenttinä Reagan teki merkittäviä uudistuksia: rikkaimmille annettiin tuntuvat veronalennukset, sääntelyä purettiin eri sektoreilla kuten finanssi- ja media-aloilla. Puolustusmenoja kasvatettiin merkittävästi. Taloudellinen eriarvoisuus kasvoi mittasuhteisiin, joka muistutti aikaa ennen New Dealia. Erityisesti rikkain prosentti hyötyi politiikan muutoksesta. Kun 1960-luvulla omistajat tienasivat noin 30 kertaa työntekijöitä enemmän, 2000-luvun taitteessa se oli noussut noin 350-kertaiseksi.

Vuonna 1991 Neuvostoliitto romahti. Kommunismin mukana meni myös kapitalismia haastava vastavoima, Francis Fukuyaman mukaan kyky kuvitella kapitalismista ja liberaalidemokratiasta poikkeavaa järjestystä.

Ay-liikkeen valta alkoi laskea. Vastavoima oli hyödyttänyt työntekijöiden neuvotteluvaltaa. Yhdysvalloissa suunta oli selkeä: vuosituhannen vaihteessa yksityisen sektorin ay-liikkeen jäsenyys oli romahtanut 1930-luvun tasolle, 9 prosenttiin. Kun markkinat avautuivat ja pääoma pääsi liikkumaan yli rajojen, työntekijöiden saavutettuihin etuihin alettiin suhtautua kulueränä.

Euroopassa sosiaalidemokratia jäi vaihtoehdoksi, mutta se ei enää pystynyt liikuttamaan massoja. Sosialidemokraattiset puolueet ajoivat hyvinvointivaltiota, tulonjakoa ja eriarvoisuuden kaventamista julkisin keinoin, mutta 1990-luvulla kolmatta tietä edustaneet johtavat demarit nähtiin teknokraattisina status quon ylläpitäjänä, jotka eivät kyenneet merkittäviin muutoksiin.

Yhdysvalloissa Reaganin jälkeiset presidentit vahvistivat uusliberaalia järjestystä – tässä suhteessa Gerstle näkee heidät vielä Reaganiakin tärkeimpinä hahmoina.

Uusliberalismin voittokulku

Yhdysvallat edisti voimakkaasti vapaakauppaa. Nafta-sopimus hyväksyttiin Bill Clintonin kaudella samalla kun EU oli laajentumassa. Maailmaa pyrittiin muuttamaan yhdeksi suureksi markkinapaikaksi ja tuotantoa ulkoistettiin kasvavasti ulkomaille pienempien kustannusten perässä.

Uutta vuosituhatta Gerstle kuvailee kriisien kautta: WTC-tornien romahtaminen vaikutti voimakkaasti amerikkalaisten turvallisuudentunteeseen, jota seurasi Yhdysvaltojen hyökkäykset Afganistaniin ja Irakiin. George W. Bushin hallinto pyrki jälleenrakentamaan Irakin markkinataloutta noudattavaksi demokratiaksi, heikoin tuloksin.

Sotien lisäksi Bushin kaudella puhkesi finanssikriisi, joka lähti asuntomarkkinoista. Bushin vuonna 2002 lanseeraama raha- ja asuntopoliittinen ohjelma tavoitteli omistusasumisen laajentamista koskemaan myös vähävaraista väestöä. Vuonna 2004 Yhdysvalloissa oli asunto-omistajia jo historian eniten, 69 prosenttia väestöstä.

Asuntomarkkinat kuumenivat kasvavasta kysynnästä. Pankit kasasivat riskilainoja paketeiksi, joita ne hajauttivat eri paikkoihin globaaleilla merkkinoilla. Kupla puhkesi vuonna 2007, ja korttitalo alkoi kaatua.

Gerstle vertaa syyskuun viikkoa, jolloin investointipankki Lehman Brothersin ja vakuutusyhtiö AIG:n tiedot tulivat, vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisiin: molemmissa pieni joukko yhdysvaltalaisia päättäjiä piti maailman kohtaloa käsissään. Valtiovarainministeri Paulsonin 700 miljardin pelastuspaketilla estettiin maailman finanssijärjestelmän romahdus. Kriisin jäljet olivat syvät ja ne koskettivat enemmän köyhiä kuin rikkaita, nuoria kuin vanhoja ja mustia enemmän kuin valkoisia.

Uusi poliittinen järjestys?

Finanssikriisiä Gerstle pitää hetkenä, jolloin uusliberalismin järjestys alkoi murtua. Uusia poliittisia kamppailuja syntyi: Occupy Wall Street -liike; teekutsuliike, joka hyökkäsi amerikkalaista valtaeliittiä vastaan finanssikriisin hoitamisesta, mustien suosimisesta tai vapaakaupasta; Donald Trumpin kampanja; ja Bernie Sandersin nousu. Valkoisten etnonationalistien ja monikulttuurisen vasemmiston väliset kulttuurisodat nousivat Yhdysvaltain politiikan keskiöön.

Trumpin presidenttikauden ohjelma oli Gerstlen mukaan sekoitus uusliberalistisia ja sitä murentavia toimia: veronalennukset yrityksille ja varakkaimmille sekä sääntelyn purkaminen eri sektoreilla olivat uusliberalistisia, mutta samaan aikaan Trump pyrki irrottamaan Yhdysvallat keskeisistä instituutioista, jotka pitivät yllä liberaalia kansainvälistä järjestystä. Euroopan unioni ja Nato olivat Trumpin hampaissa. Trump halusi kumota Naftan sekä muodostaa uuden kauppasuhteen Kiinan kanssa. Trump halveksi myös avoimia rajoja ja teki näkyvää kampanjaa Meksikolle rakennettavan muurin puolesta. Hyökkäykset eri kansalaisuuksia vastaan jatkuivat ja myötätuntoa saivat kristilliset amerikkalaiset, joita Trump piti globalisaation uhreina. Tällaisen politiikan tuloksena taloudellinen eriarvoisuus kasvoi entisestään.

Trumpin politiikassa voimapolitiikka korostui liberaalidemokratian instituutioiden ja käytäntöjen sijaan. Blokkeihin jakautuneessa maailmassa nousivat muurit uudelleen. Yhdysvallat pakitti 75-vuotisesta liberaalin järjestyksen maailmanjohtajuudestaan.

Koronapandemia viritti keskustelun, että uusliberalismin aika saattaa olla ohi ja alkaa paluu suurempaan valtion rooliin ja tulonjakoon. Samaan aikaan ilmastonmuutoksen torjunta nousisi taloudellisen toiminnan pääajuriksi.

Gerstle on yksi tämän keskustelun kävijöistä. Joe Bideninin virkakauden suurten lakipakettien merkitystä hän ei vähättele, mutta pitää lopullisen perinnön arviointia vaikeana. Uusliberalismin taloudelliset ja kulttuuriset elementit ovat vahvasti juurtuneita, josta esimerkkeinä talouden finansialisaatio ja valinnanvapaus.

Bidenia Gerstle kuvaa yhdistäjäksi: demokraattipuolueen eri siipien yhteistyötä tiivistettiin Biden–Sanders-työryhmien kautta. Työryhmän asiantuntijat ja kansalaiset ovat tuoneet uusia näkökulmia tasa-arvo- ja talouskysymyksiin ja työllä on ollut vaikutusta puolueen tekemiin lakialoitteisiin.

Yhdysvalloissa nousi uusia ajatushautomoita, aktivistiverkostoja ja medioita.

Presidentti Bidenille jätetty perintö on kuitenkin kokonaisuus, johon vaikuttavat talousvaikeudet finanssikriisistä, oikeistopopulismin nousu republikaanipuolueessa, Trumpin toiminta hallinnon legitimiteetin alasajoksi, koronapandemia ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan.

Mitä seuraavaksi, sen Gerstle jättää auki. Viimeisten 40 vuoden aikana uusliberaali talouspoliittinen ajattelu on lähtenyt siitä, että kaupan esteitä alentamalla pääoma, tavarat ja ihmiset kulkisivat sinne, missä ne olisivat tuottavimpia kaikille. Yrityksien siirtämät työpaikat ulkomaille ja sen luomat kuluttajahyödyt olisivat suuremmat kuin kotimaisen työllisyyden menetykset. Verojen alentaminen rikkaimmilta parantaisi myös köyhimpien asemaa pääomien ja tulojen valuessa alaspäin – sittemmin kumottu väite.

Yhdysvalloissa molemmat suuret puolueet kyseenalaistavat nyt eräitä uusliberaalin kauppapolitiikan lähtökohtia. Ajatus siitä, että kulttuuriarvoilla ei olisi kauppapolitiikan kannalta väliä on tullut haastetuksi autoritaaristen maiden, kuten Kiinan, taloudellisen nousun myötä. Tuotantoketjujen tiivistäminen ilmastonmuutosta ja pandemian kaltaisia kriisejä vastaan voi luoda paikallisempaa taloutta. Repeytyneiden tulo- ja varallisuuserojen vaihtoehtona on huomattavasti progressiivisempi verotus tuloluokkien yläpäähän ja tulonjaon kohdistaminen ilmastonmuutoksen torjuntaan kansallisesti ja ylikansallisesti. Kyseeseen tulisi myös työmarkkinoiden ja instituutioiden uudistukset kestävän talousjärjestelmän ja uusliberaalin vaihtoehdon luomiseksi – kysymys on lopulta siitä, onko olemassa poliittista voimaa kyseisten muutosten tekemiseksi.

Kirjoittaja: Elisa Husu

Editointi: Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Hanna Lehto