Diplomatiatutkija Louis Clercin uutuusteos auttaa ymmärtämään sotienjälkeistä Suomea kulttuurisuhteiden kansainvälistymisen näkökulmasta. Kirjan kautta hahmottuu, kuinka kylmä sota ilmeni kansallisesti ja paikallisesti eri tavoin. Kulttuuridiplomatiaan sekoittui moninaisia yhteiskunnallisten toimijoiden tavoitteita ja pyrkimyksiä, joita ideologinen sota ei yksinään selitä.

Turun yliopiston poliittisen historian professorin Louis Clercin avoimesti luettava uutuusteos Cultural Diplomacy in Cold War Finland – Identity, Geopolitics and the Welfare state syventyy Suomen sotienjälkeisen ajan (1945-1975) kansainvälisten kulttuurisuhteiden muotoutumiseen.

Tutkijat Pia Koivunen ja Simo Mikkonen ovat huomauttaneet, että suomalainen keskustelu kylmästä sodasta keskittyy usein suomettumisen käsitteen kautta Suomi–Neuvostoliitto-suhteisiin tai suurvaltapolitiikan kysymyksiin. Kulttuurinen tarkastelunäkökulma on saanut vähemmän huomiota, mutta viime vuosina enenevässä määrin ilmestyneen tutkimuksen myötä on tullut mahdolliseksi uudella tavalla tarkastella Suomen, suomalaisten ja suomalaisen yhteiskunnan kytkeytymistä kulttuuriseen kylmään sotaan. Kuva kylmästä sodasta sekä sen toimijoista ja dynamiikoista samalla monipuolistuu. 

Suomalainen keskustelu kylmästä sodasta keskittyy usein suomettumisen käsitteen kautta Suomi–Neuvostoliitto-suhteisiin tai suurvaltapolitiikan kysymyksiin. Kulttuurinen tarkastelunäkökulma on saanut vähemmän huomiota. Klikkaa twiitataksesi!

Otsikkonsa mukaisesti kulttuuridiplomatia tarkasteltavana ajanjaksona liittyi kolmeen suureen kansalliseen projektiin. Ensinnäkin identiteetin rakentamiseen sotien jälkeen, toisekseen geopoliittiseen selviytymiseen Neuvostoliiton ikeessä ja kolmanneksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittämiseen. 

Kirjassa osoitetaan onnistuneesti näiden eri projektien limittäisyys, mutta myös ristiriitaisuus. Reaalipolitiikan vaatimusten ja sivistysvaltion kehitystarpeiden välillä oli välillä myös jännitteitä, mikä näkyi esimerkiksi siinä, ettei Suomi Neuvostoliiton reaktioiden pelossa lähtenyt heti mukaan amerikkalaisten vaihto-ohjelmaan. Kirjassa korostuu näkökulma, jossa kansallisten toimijoiden eri suuntiin vievät intressit näyttäytyvät yhteensovitettavilta. Yhtenä syynä tähän voidaan pitää kirjan perusteella sitä, että eräänlaiseksi päähenkilöksi nouseva opetusministeriön korkea virkamies Kalervo Siikala tunnusti geopoliittiset realiteetit ja kulttuuridiplomatian poliittisen luonteen. 

Huomio on virkahenkilöiden, ei  siis valtionpäämiesten, toimijuudessa. Suomen avautuminen maailmalle näkyi erityisesti opetus- ja kulttuuriministeriön tehtäväkentän laajentuessa. Ministeriön kansainvälisten asioiden osasto perustettiin vuonna 1966 koordinoimaan suomalaisten mitä moninaisimpia yhteyksiä ulkomaailmaan ”teknisellä” tasolla. Ulkoministeriö sen sijaan piti kiinni ulkopoliittisen linjan valvonnasta, mikä näkyi myös pyrkimyksenä kontrolloida muiden ministeriöiden kansainvälistä toimintaa. Strategisempaa otetta kulttuurisuhteisiin ajoi erityisesti ulkoministeriön pressipäällikkö Max Jakobson. 

Laajan aiheen tiukka rajaus

Kirja keskittyy opetus- ja kulttuuriministeriön ja ulkoministeriön toiminnan kuvaamiseen pyrkien osoittamaan arkistolähteillä sen, kuinka ministeriöt itse ymmärsivät oman roolinsa kulttuuridiplomatiassa. Keskittymällä edellä mainittuihin valtiollisiin toimijoihin ja heidän itseymmärrykseensä kirjan tulkinta kulttuuridiplomatiasta on virtaviivainen, mikä tekee teoksesta selvän ja rajatun lukukokonaisuuden. Tämä on kirjan selkeä ansio, sillä aiheena kulttuuridiplomatia on määritelmästä riippuen tietysti varsin laaja. Siihen voitaisiin laskea mukaan urheilu-, tiede- ja taidepiirien toiminta, joita kirjassakin sivutaan. 

Kuten Clerc toteaa, kulttuuridiplomatian tutkittavuutta vaikeuttaa se, että valtiolliset tahot seuraavat usein spontaania kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Täsmällisempiä esimerkkejä ja tarinoita yksittäisten toimijoiden roolista tuodaan muusta aikaisemmasta tutkimuksesta käsin. Usein viitataan esimerkiksi Ville Pernaan tutkimukseen Neuvostoliittoinstituutin roolista suomalaisessa politiikassa vuosina 1944–92 ja Elina Melginin tutkimukseen taiteen ja kulttuurin roolista maakuvatyössä vuosina 1937–52. Tarinallistetut anekdootit ovatkin erittäin tärkeitä, sillä muuten ymmärrys kulttuuridiplomatiasta jäisi rajalliseksi. Clercin tyyli poikkeaa edeltäjästään emeritusprofessori Timo Soikkasesta: lennokkaita tarinoita ei tästä teoksesta kannata etsiä. 

Erityisen kiinnostavaa kirjassa on Suomen liittyminen YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO:on heti YK-jäsenyyden toteuduttua. UNESCO-jäsenyyteen liittyi monia ajan ristivetoja, Suomi-kuvan edistämistä, kehityspolitiikan alkumetrejä ja Suomen puolueettomuuspolitiikan paineita. Monenkeskisen UNESCO:n kautta syntyneiden verkostojen katsottiin vahvistavan myös kotimaista osaamista ja tehostavan Suomen maakuvan viemistä myös uusille alueille niin kutsutussa Globaalissa Etelässä. Suomen UNESCO-politiikan globaali ulottuvuus jäi kuitenkin 1970-luvulla osittain Eurooppa-keskeisen ETYK-prosessin ja turvallisuuspoliittisen vuoropuhelun jalkoihin. Neuvostoliitto onnistui vaikuttamaan siihen, että Suomen UNESCO-tavoitteisiin tuli mukaan rauhansanoma.

Kulttuuri, kansainvälistyminen ja ajan henki 

Kirjan mukaan kahdenväliset suhteet vapaisiin läntisiin yhteiskuntiin kehittyivät sotien jälkeen nopeasti erilaisten henkilösuhteiden, liikkuvuuden, yliopistokontaktien ja ystävyysyhdistysten välityksellä. Ajanjaksolla näitä erilaisia kulttuuridiplomatian ilmentymiä ja toimintamuotoja syntyi myös lisää, kuten Suomi–Kiina-seura vuonna 1951. Muusta toiminnasta usein mainitaan esimerkkejä opiskelijavaihto- ja liikkuvuusohjelmista. Kirjassa tuodaan hyvin esiin, kuinka Suomen viralliset suhteet muuhun maailmaan olivat ohuet ja suomalaisten kielitaidon puute hankaloitti kansainvälisten suhteiden kehittämistä. Kansainvälinen liikkuvuus olikin tärkeää juuri siksi, että kielitaitoa ja kansainvälistä kokemusta karttuisi. 

Kirja vahvistaa aikaisemmissa tutkimuksissa piirtynyttä näkemystä siitä, että kulttuuridiplomatia itään ja länteen olivat eri asioita. Kun puhuttiin kansainvälistymisestä, se orientoitui länteen. Eron voisi yksinkertaistaa siten, että eri yhteiskunnallisten toimijoiden suhteet länteen kehittyivät spontaanisti, mitä viralliset tahot pyrkivät koordinoimaan ja parhaansa mukaan myös niukoista resursseistaan tukemaan. Sen sijaan kulttuurisuhteita Neuvostoliittoon ja itäblokin maihin kehitettiin pitkälti presidentti Urho Kekkosen ja hänen lähipiirinsä johtamana valtiojohtovetoisesti, reaalipolitiikka edellä, mihin muu yhteiskunta pääpiirteittäin alistui. Kuitenkin on huomattava, että suhteet sekä länteen että itään olivat dynaamiset, mikä kirjassa tulee hyvin esiin. Kahden- ja monenväliset suhteet siis muuttuivat ajanjaksolla, mistä todistaa opiskelijavaihdon kiihtyminen Suomesta Neuvostoliittoon 1960-luvulla ja uuden sukupolven tarve luoda oma ymmärryksensä itänaapurista. Tällä oli tietysti omat lieveilmiönsä, mikä näkyi radikaalin vasemmistolaisuuden nousussa erityisesti 1970-luvulla.

Kulttuurisuhteita Neuvostoliittoon ja itäblokin maihin kehitettiin pitkälti presidentti Urho Kekkosen ja hänen lähipiirinsä johtamana valtiojohtovetoisesti, reaalipolitiikka edellä, mihin muu yhteiskunta pääpiirteittäin alistui. Klikkaa twiitataksesi!

Itäblokin maiden kanssa tarkasti säänneltyyn yhteistyöhön poikkeuksia olivat Unkari ja Viro, joihin suomalaisilla oli erityinen suhde jo sotia edeltävältä ajalta kielisukulaisuuden ja kielentutkijaverkostojen kautta. Suomen ja Viron suhteita kehitettiin ahtaan Suomi–Neuvostoliitto-suhteen rinnalla, mistä tunnettu esimerkki on Kekkosen kansallismielisiä virolaisia nostattanut puhe Tartossa vuonna 1964. Kieliulottuvuus kahdenvälisissä suhteissa näkyy kirjassa myös muualla, kuten Suomen ohuiden Ranska-suhteiden kehittämisessä sotien jälkeen. 

Kekkonen jätti opetus- ja kulttuuriministeriön huoleksi kulttuuridiplomatian pehmeät ja ”tekniset” kysymykset, kuten opiskelijavaihdon länsimaihin. Hän itse keskittyi suhdetoiminnan kehittämiseen Neuvostoliiton kanssa. Kirjasta välittyy kuva, että toimintavapautta tällä rajatulla alueella olikin suhteellisen paljon: valtio ei pystynyt eikä pyrkinytkään kontrolloimaan kaikkia suomalaisten nopeasti lisääntyneitä kansainvälisiä suhteita länteen. Tässäkään suhteessa Suomi ei siis ollut rinnastettavissa itäblokin maihin.

Diplomatia on niin sisä- kuin ulkopoliittisia kompromisseja, eikä se ollut sitä vähiten kylmän sodan aikaan. Ulkopoliittisesta kompromissista esimerkin tarjoaa episodi, jossa kuvaillaan vaikeuksia laatia kahdenvälinen kulttuurisopimus Bulgarian kanssa. Aikalaiset tuskailivat, ettei sopimuksella ollut konkreettista sisältöä, vaan sitä sanelivat ulkopoliittiset tarpeet. 

Diplomatian historia monipuolistaa ymmärrystä kansainvälisistä suhteista

On selvää, että kulttuuriyhteyksien avulla käytiin laajaa yhteiskunnallista kamppailua mielistä ja sydämistä, myös Suomessa. Kulttuurista kylmää sotaa tässä mielessä voidaan pitää kamppailuna arvoista, uskomuksista ja maailmankuvista, joihin  yhteiskuntajärjestelmät perustuivat.

Yksi kirjan lähtökohdista kuitenkin on, että kulttuuri ei ollut ainoastaan yksi suurvaltojen taistelukentistä kylmän sodan aikana. Suomen esimerkin avulla teos avaa yleisemmällä tasolla sitä, kuinka kylmä sota ilmeni kansallisesti ja paikallisesti eri tavoin. Aikaisempi tutkimus on kiinnittänyt huomionsa siihen, ettei ideologinen sota selitä kaikkea sitä, mitä ajanjaksolla tapahtui eri maailmankolkissa. Kirja osoittaa, kuinka kulttuuridiplomatiaan sekoittui moninaisia suomalaisten yhteiskunnallisten toimijoiden tavoitteita ja pyrkimyksiä. Samalla voidaan kirjan pohjalta sanoa, ettei suomettuminen riitä selittämään kaikkea, mitä ajanjaksolla tapahtui.

Kirja onnistuu tarjoamaan lukijalle sekä jotain yleistä että jotain erityistä. Se sopii Suomen kylmän sodan historiaa tuntevalle lukijalle täydentämään yksityiskohtien kautta perinteisen historiankirjoituksen muodostamaa kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kansainvälistymisestä kylmän sodan vaikeina vuosina lähtien Josif Stalinin kuolemasta vuonna 1953. Kansainväliselle yleisölle kirja tarjoaa kattavan kokonaiskuvan siitä, mihin kansallisiin prosesseihin kulttuuridiplomatia kiinnittyi. Täysin vasta-alkajille osa viittauksista esimerkiksi noottikriisiin voivat olla hieman vaativia. 

Kirja sopii Suomen kylmän sodan historiaa tuntevalle lukijalle täydentämään yksityiskohtien kautta perinteisen historiankirjoituksen muodostamaa kuvaa suomalaisen yhteiskunnan kansainvälistymisestä kylmän sodan vaikeina vuosina. Klikkaa twiitataksesi!

Kansainvälisillä kontakteilla ja yhteistyöllä rakennettiin ja rakennetaan edelleen Suomen maakuvaa. Kulttuuridiplomatiassa on tiedediplomatian tapaan myös yksittäisten ihmisten omalla osaamisella ja aktiivisuudella yhä merkitystä: arkkitehtien, elokuvaohjaajien ja kapellimestareiden kaltaisten suomalaisten poikkeusyksilöiden kansainvälistä mainetta välineellistetään maakuvatyön tukena yhä tänäkin päivänä. Kirjan viestinä nykypäivään voidaan pitää sitä, että vapaa yhteiskunta antaa parhaat edellytykset luovien alojen kukoistamiselle ja kansainvälistymiselle, mistä lopulta maakuva ja yhteiskunta uusien vaikutteiden myötä hyötyvät. Hyvän kierre on valmis. 

Clercin edustama vähemmän suurvalta- ja suurmieskeskeinen lähestymistapa on tervetullut lisä niin menneisyyttä kuin nykypäivän kansainvälisiä suhteita koskevaan keskusteluun. Toivottavasti tutkimuksellisten vaihtoehtojen avaruutta laajentava teos inspiroi erityisesti ulkomaisia asianharrastajia perehtymään Suomen poliittiseen historiaan ja sen nyansseihin.

Kirjoittaja: Johanna Ketola

Editointi: Hannu Salomaa, Tapio Pellinen

Kielenhuolto: Matti Marjamäki