Uusi lehti kääntyy – Miten jatkuu kertomus Suomesta?

Kirjoittajan henkilökuva
Annastina Haapasaari | 22.06.2023
henkilökuva Annastina Haapasaari

Kevään eduskuntavaaleista ei, aikaisempien vaalien tapaan ja maailmantilanteesta huolimatta, tullut ulkopoliittisia vaaleja.

Mitä tulee juuri julkistettuun hallitusohjelmaan, lähes samat ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjaukset oltaisiin voitu tehdä edellisellä kokoonpanolla. Hallitus ministereineen saa kuitenkin pöydälleen merkittäviä ulkopoliittisia tehtäviä, ei vähiten käynnissä olevaan Nato-integraatioon liittyen.

Myös presidentinvaali käydään aivan pian, vaikka ehdokkaat antavatkin odotuttaa itseään. Saappaat olivat suuret täytettäviksi jo aiemmin, ja nyt niillä pitäisi vielä harppoa uuteen maastoon. Eduskunta oli Suomen lain kanssa samaa mieltä siitä, että Suomea edustaa Naton pöydissä tasavallan presidentti.

Vallan vaihtuminen Suomen ulkopolitiikassa osuu poikkeuksellisen kiinnostavaan taitoskohtaan. Hetki tarjoaa mahdollisuuden pohtia, miten tähän on tultu, ja millaisten käänteiden kautta.

Jälkiviisaus on ollut vahvasti läsnä Nato-liittymisprosessin mainingeissa. Jotkut niistä, jotka ovat olleet Naton kannalla “alusta asti”, ovat saaneet nauttia jopa oraakkelin maineesta. Toiset ovat saaneet lokaa niskaan siitä, että uskoivat liian pitkään Venäjään potentiaalisena yhteistyökumppanina.

Liittymisprosessin aikana ja välittömästi sen jälkeen on haluttu korostaa, kuinka yhtenäinen Suomen kansa oli kannassaan. Aivan kokonaan itseään toteuttavan ennusteen tai “voittajan vankkurit” -ilmiön vaikutusta ei voida sulkea pois, vaikka Nato-jäsenyyden kannatusluvuissa tapahtuikin merkittävä muutos heti Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. 

Median rooli prosessissa on ollut merkittävä. Päätöksenteolle ladattu aikapaine ja prosessin vauhti lisäsivät median ja sen tilassa esiintyvien – harvojen ja valittujen – asiantuntijoiden ja muiden kommentaattorien valtaa tilanteessa. 

Pian mielipidemittauksissa oltiin paitsi Naton puolella, myös sitä mieltä, että kansanäänestystä asiasta ei kannata edes järjestää. 

Kun kaikki oli saatu kyytiin, keskustelu saatettiin siirtää siihen, kuka keksi ensimmäisenä lähteä istumaan vankkureihin ja kuinka muut olisivat voineet kivuta niihin nopeammin.

Helsingin Sanomat haastatteli lukuisia ulko- ja turvallisuuspolitiikan taustavaikuttajia parin viikon takaisessa artikkelissaan presidentti Niinistön kaudesta. Artikkelin mukaan suuri osa “Kaartin korttelista” halusi ja myös ajoi kulisseissa Suomea Natoon huolehtimalla liittymisen edellytysten täyttymisestä.

Heitä on nyt kiittäminen siitä, että Natoon ylipäänsä päästiin. Ajureiden kritiikki kohdistuikin nyt Niinistöön Nato-yhdentymisen jarruttelijana. Esimerkiksi evp-kenraali Arto Rädyn mukaan kävelimme jahkailumme takia “jyrkänteen laidalla”.

Niinistö puolestaan puhui dramaattisesti “kuoleman suudelmasta” eli tilanteesta, jossa presidentti olisi ollut Nato-jäsenyyden puolella ilman riittävää kannatusta.

Tämä onkin ratkaiseva ero, jonka takia kulisseissa toimivan virkahenkilöstön ja tasavallan presidentin mahdollisuuksia nousta kansan vallitsevaa mielipidettä vastaan ei oikein voi verrata. “Putin-kuiskaajan” roolia länsimielinen presidentti ei suostu ottamaan vastaan. Jo Nato-hakemusta ennen hän kehottikin Venäjän presidenttiä katsomaan peiliin.

Vaihtoehtoinen historia veitsenterän tuolla puolen jää spekulaation varaan. Mielikuvituksen siivittämistä keskusteluista saamme silti varmasti nauttia jatkossakin.

Viime hallituskaudella politiikassa korostui ennen kaikkea valmius muutokseen. Sanna Marinin ulkopolitiikka oli ehkä ollut jotain muuta, mutta ratkaisevalla hetkellä siitä tuli ripeää reaalipolitiikkaa. Kääntöpuolena Niinistön “Nato-jarruttelu” osoittaa, että presidentti kuunteli kansaansa.

Päätökset tapahtuivat oikea-aikaisesti, kenties reaktiivisesti, mutta ainakin kansalaisten toiveiden mukaan. Hyvä johtaminen on kuuntelemista, myös ulkopolitiikassa.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaukset uudessa hallitusohjelmassa kertovat edelleen jatkuvuudesta ja konsensushakuisuudesta. Uusi pääministeri Orpo totesikin Kultaranta-keskusteluissa, että uusi hallitus tulee jatkamaan työtä siitä, mihin rakentaminen on jäänyt.

Samaan hengenvetoon on hyvä muistaa, että ulkopolitiikkaa on muukin kuin sen kova kärki ja turvallisuus. Se koostuu myös EU-politiikasta, kehityspolitiikasta, maahanmuuttopolitiikasta ja kauppapolitiikasta – sekä Suomen maineesta ja päättäjien henkilökohtaisesta vaikutusvallasta.

Muun maailman valtataistelut osoittavat, että on tärkeää osata kyseenalaistaa omaa ajattelua ja toimintaympäristön muuttuessa tarvittaessa myös päästää irti. Muutokset voivat nykymaailmassa olla yhä ennalta-arvaamattomampia ja vaatia ripeää reagointia. Olo muuttuu piinaavaksi, kun kääntää katseen esimerkiksi Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin.

Vaikka Suomi on muille pieni toimija, panokset ulkopoliittisessa pelissämme ovat itsellemme isot. Kuinka Suomi voi parhaiten pitää puolensa kansainvälisessä yhteisössä ja toisaalta maksimoida omat vaikuttamiskeinonsa tämän yhteisön puolesta?

The Ulkopolitist jatkaa keskustelua tästä viikon kuluttua, keskiviikkona 28.6. käytävässä keskustelussa Suomi Areenassa. Keskustelussa otsikolla Globaali arvokamppailu – miten käy liberaalin demokratian? ovat mukana Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola, CMI:n ohjelmajohtaja Ville Brummer ja Konfliktit ja turvallisuus -toimituksemme kirjoittaja, väitöskirjatutkija Peppi Heinikainen

Sen myötä The Ulkopolitist kiittää kuluneesta kaudesta tekijöitään ja lukijoitaan, ja palaa analyysin pariin jälleen syyskuussa.

Lue myös